"In 1678 doctors diagnosed a mental affliction soldiers suffered from as nostalgia - homesickness, a longing to return to the past. The cruel reality of war is that there is no return home. No return to innocence. What is lost, is lost forever."
("Terminator : The Sarah Connor Chronicles")
Alkaa tammikuu. Sen englanninkielinen nimi January viittaa Janus -jumaluuteen. Tämän jumalan rooli oli osuvasti alkamisessa ja loppumisessa. Janus oli kaksikasvoinen, ja tämä katsoi yhdellä naamalla menneisyyteen ja toisella tulevaisuuteen. Uuden vuoden perinteisiin liitetään juuri tämänkaltaisia asioita, joten Januksen valinta on tätä kautta erityisen osuva: Menneeseen ja tulevaan katsotaan samanaikaisesti.
1: Uuden vuoden aikaan tehdään aivan tavallisesti yhteenvetoa menneestä ja valmistaudutaan uuteen. Tarkastellaan mitä on tullut tehdyksi.
2: Uudenvuoden tinoista ennustaminen liittyy tulevaisuuden käsittelyyn. Samoin uudenvuodenlupaukset viittaavat hallitun muutoksen mahdollisuuteen ja molemmat katsovat tulevaisuuteen.
Tässä mielessä uusi vuosi tarjoaa symbolisesti puhtaan pöydän. Kosmologisesti valinta on tietysti vain mielivaltainen ihmisten valinta. Vuoden voisi aloittaa mistä tahansa kohdasta rataa tahansa. Mutta symboleilla on usein kulttuurillista voimaa.
Ajattelin tietysti tehdä hieman samaa. Tässä on hyvä muistaa Neil Hardwickin viisaus. Hän on syntyjään britti, ja hän on opiskellut filosofiaa Cambridgen yliopistossa. Ja tietenkin tehnyt suomessa kuuluisia komediasarjoja, sellaisia kuin "Tankki täyteen", joka on luultavasti edellistä enemmän vaikuttava syy. Hän oli tekemässä uutta tuotantoa, joka oli se varsinainen syy haastatteluun. Kun häneltä kysyttiin eräässä haastattelussa miten Suomeen muuttaminen on vaikuttanut hänen elämäänsä, hän vastasi hyvin realistiseen sävyyn siitä että hän ei voi tietää sitä. Koska hänellä ei ole esillä sitä vaihtoehtoista elämää jota tarkastella. Tapahtumien vaikutuksia on usein vaikeaa ennakoida.
Ajattelin kuitenkin hieman yrittää. Syynä on se, että jotain voidaan tietää. Tämä taas tuli Tommy Tabermannin melko tuoreesta haastattelusta. Sen keskeisimpänä teemana oli hänen harvinainen ja yllättävä sairautensa, mutta hän keskusteli yllättävän leppoisasti muistakin siihen liittyvistä asioista. Esiin tuli muun muassa se, miten hänen vanhempansa eivät osanneet samaa kieltä. Mutta hänen äitinsä oli huomannut hänen isänsä punaiset lapaset, ja tästä oli alkanut romanssi jonka seurauksena oli ihmisilmiö nimeltä Tommy Tabermann. Pieni epätodennäköinen sattuma, jonka vaikutus ei ollut ennakoitavissa, vaikutti kuitenkin säännönmukaisesti ja punaisten lapasten vaikutuksia voidaan arvioida. Jotain voidaan siis tietää.
Alustus, satujen kautta.
Taustoitan omakertomustani kansantarinoilla. Niiden kautta yritän selittää kontingenttien asioiden ja sattumien luonnetta. Yllättävät asiat joilla on säännönmukaisia seurauksia voivat olla epätodennäköisiä. Tästä seuraa se, että niitä helposti tulkitaan väärin. Satunnaisuus ei tarkoita "mahdottomuutta" tai "merkkiä". Ja asioita ei voi aina toistaa, koska pieni sattuma voi muuttaa koko tapahtumaketjun. Elämä ei ole tietyssä määrin ennakoitavissa. Ennakoinnin ja mahdottomuuden suhdetta on mietitty ainakin seuraavassa kiinalaisessa kansantarinassa:
Maajussi on tekemässä peltoa, kun pellossa olevaa kantoa päin juoksee jänis. Jänis kuolee ja maamies saa paistin. Kun maajussi on itse todistanut tälläistä ihmettä, hän alkaa odottamaan vastaavaa uudestaan. Hän odottaa kannon juurella että hän saisi seuraavan paistin ja helpon aterian. Pian hänestä tuleekin naurunalainen, kaikkien vitsi.
Tällä tarinalla opetetaan siitä, että menneisyydessä toimineet asiat eivät välttämättä tapahdu aina. Se opettaa, että maailmassa tapahtuu erilaisia sattumia. Niiden tapahtumista ei kannata kieltää, mutta ei kannata pelata tuurin varassa, eli laskea niiden varaan. Jos ihminen ei odota mitään yllättävää, hän taatusti yllättyy, koska odottamattomia asioita tapahtuu pitkin matkaa. Vielä pahempi virhe on kuitenkin odottaa juuri jotain tiettyä odottamatonta asiaa tapahtuvaksi, varsinkaan sen vuoksi että se on jo tapahtunut. Sattumien luonne on siinä että ne ovat aina yllättäviä, ne eivät kovin usein toistu. Jotain sattumia kuitenkin tapahtuu, sillä vaikka joka ikinen yksittäinen maailman sattuma on äärimmäisen epätodennäköinen, niitä on yhteensä erittäin monta. Joten on hyvin todennäköistä että jotain satunnaista tapahtuu. 1
Merkittäviksi nämä sattumat tekee tietysti se, että niiden seuraukset voivat olla jotain muuta kuin eisatunnaisia. ja niillä voi olla merkitystä. Tästä on toinen tarina, tarina hevosenkengännaulasta. Siinä miehen hevosenkengännauha johtaa sotilaan kuolemaan, joka taas vaikuttaa kokonaisen sodan lopputulokseen.
Alustuksesta henkilökohtaiseen tasoon.
Minullekin on sattunut elämän aikana monenlaisia asioita. Yhtenä syynä tähän on tietysti se, että minulla on sosiaalisissa suhteissa laaja mutta löyhä ihmisverkosto. Näitä ei voi kutsua ystäviksi, tuttava tai sidosryhmä lienee parempi termi. Mutta kun tuntee paljon kaikenlaisia, pääsee seuraamaan melko läheltä erilaisia sattumuksia. Eräässä mielessä olen maksimoinut kohtaamieni sattumien määrää, joten on selvää että "jotain" tulee tapahtumaan. Nassim Taleb esittääkin tätä tapaa mustien joutsenten maksimointina. Siinä ei ikään kuin laiteta kaikkia munia yhteen koriin, eli luoteta tiettyyn sattumaan. Mutta luotetaan että jotain erityistä tapahtuu.
Mielestäni tämä on ihan OK elämäntapa. Tätä kautta on selvää miksi olen ensisijassa surrealisti. En irrationalisti tai deterministi. Maailmaa voi yllättävissä määrin ymmärtää ja selittää (etenkin jos l’esprit de l’escalier lasketaan), mutta ei tarkasti ennakoida tai hallita.
Omassa elämässäni uusivuosi on toisenkinlainen vuosipäivä. Vuosituhannen vaihtumisen aikana eräs ystäväni teki itsemurhan. Välineenä tässä oli juna. Tämä Menolippu Taivaaseen aikaansai tietysti myös sivutuotteena hyvin paljon sotkua. Sekä fyysistä että henkistä sorttia.
Tähän liittyen olen ollut muun muassa mielenkiintoisessa keskustelussa, jossa on mietitty sitä onko hyvä että sen pään löytyminen jäi ammattilaisille. Onnekseni2 olin kotona tuolloin, mutta olen myöhemmin sattumalta nähnyt Järvenpään asemalla tehdyn vastaavan tapahtuman. Itse tekoa en ehtinyt nähdä, mutta olin kuitenkin paikalla ennen kuin ensimmäiset välkkyvaloautot saapuivat paikalle. Nämä kaksi tapausta yhdistyvät mielessäni aika vahvasti.
Tapahtuma ei tietysti ole mahdoton. Suomessa tehdään melko paljon itsemurhia. Nuoretkin. Vuosituhannen vaihtuminen oli myös hieman tavallista suositumpi itsemurhapäivä. Kannaltani se on kuitenkin sattuma. Sen vaikutukset eivät tietenkään olleet satunnaisia.
1: Tietenkin tämäkään ei tarkoita että vaihtoehtoja ei olisi. Useissa tapahtumissa on muutamia odotettavia seurauksia, joista osa toteutuu. Ja osa niistä on peräti toisensa poissulkevia, eli ne eivät voi tapahtua samalla ihmisellä tai samalla kertaa. Se, että jokin sattuma ennustaa keskenään ristiriitaisia seurauksia ei siksi välttämättä ole "ylitsepääsemätön" ongelma, kunhan se ei vain mahdollista ihan mitä tahansa ihan yhtä todennäköisesti.
Itsemurhassa joutuu käsittelemään oman kuolevaisuutensa. Siihen liittyy syyllisyyttä, ja jonkin verran syyllistämistäkin. Ja monia muita asioita.
Ihmiset tietysti kehittävät jossain vaiheessa käsityksen omasta kuolevaisuudesta. Jossain vaiheessa tämä myös sisäistetään. Sisäisäminen on raskasta. Ja sen läpikäytyään huomaa että yllättävän iso osa siitä surusta jota esimerkiksi hautajaisissa on, kohdistuu myös surijaan itseensä. Läheisen lähtö on tietysti kova paikka, mutta kun pitää pyörittää itseäkin vastaavissa skenaarioissa. Uskonto on tässä monille eräänlainen turvasatama. Se on psykologisesti helppo. Me kiellämme pahan oletusarvoisesti, se on helpoin tapa. Siksi hengellinen näkemys, jossa kuolemasta tehdään "vain ruumiin kuolema" kieltääkin mielen ja kokemuksen kuoleman, tarjoaa välineet asian maton alle lakaisuun. Mikä voi olla ihan hyväkin asia.
Monille itsemurha ja läheisen kuolema on "se hyvä paikka" pamahtaa uskoon. Minulla se sen sijaan aloitti uskosta irtautumisen prosessin.
Tätä kautta jouduin kohtaamaan sekä oman kuolevaisuuteni ja suhtautumiseni hengellisiin asioihin. Kävin tieni pääasiassa yksin. Paljon mitään en paljoa kenellekään kertonut, asiasisällöllisesti. Ja kyselijäpyytelijät vituttavat, samoin kuin leppeät seläntaputtajaymmärtäjät joilla on ideologinen tavoite, jonka toteuttamisessa kaikkea sanomaani tullaan käyttämään minua vastaan.
Uskosta irtautumisen takana ei ollut pelkästään, tai edes enintään, pettymys tai sen ajatteleminen että "Miksi Jumala sallisi tämänkaltaisen?" Olen kuullut usealta uskovaiselta että näin ei saisi ajatella, ja vihjataan että ajattelen näin. En ole itse tätä mieltä, joten ilmeisesti he ovat joko ideologisesti itseriittoisia, ajatuksenlukukykyisiä tai kyseessä on PR -ja manipulointikikka. Minut nähdään siis tätä kautta kyynistyneenä hahmona, tai halutaan vähintään leimata katkeraksi.
1: Ei, en vihaa jumalaa. Kaikista Hänen seuraajistaan minulla ei tosin ole kovin paljoa hyvää sanottavaa. Jumalan vihaava asenne oli ehkä relevantti, mutta vai silloin kun vielä jossain vaiheessa oli jotain rippusia uskoa jäljellä. Sen jälkeen tämä ajattelutapakin tuntuu yksinkertaisesti hoopolta. Jos mieleen tulee Jumalaviha, se on kokemuksena yhtä absurdilta kuin raivo Joulupukkia kohtaan siitä että tuli surkeat lahjat. Ajatus voi käydä mielessä, mutta se herättää huvitusta. Tietenkin olen kyyninen, ja kostonhimo viittaa katkeruuteenkin. Mutta vain ihmisiä kohtaan. Täsmennys on välttämätön.
Katkeroittamisen sijasta itsemurha pakotti miettimään asioita. Esimerkiksi muutamien uskovaisten tuomitseva suhtautuminen itsemurhaan, paitsi ennaltaehkäisevänä varoitteluna, myös siinä vaiheessa kun teko oli jo tehty herättivät epäilyjä. Kysymyksiä siitä, tätäkö on se paljon puhuttu eettinen surevan ihmisen kohtaaminen. Tämä ajoi minut kyseenalaistamaan sen yleisen esityksen, jossa uskonto on tärkeä vähintään koska se tuo lohtua kuoleman kohdatessa eläville. Että se takaisi ihmisen onnellisuuden.3 Kun kysymys on herätetty, siihen on haettava vielä vastaus. Ja tätä ei voi hakea epäillyiltä. Sillä tilanne on kuin oikeudessa: Sekä syyllinen ja syytön vetoavat "olen viaton".
Kokemusmaailmaan liittyvä itsetuhon halu vihjasi siihen että ainakaan sen aikainen tila ei tarjonnut "riittävää apua". Jos fundamentalistinen ajattelu tuntuikin vain "suppean luokan" tarjonnalta, ei se "isoa ja leppeäkään vaunu" tarjonnut tilalle kovin auttavia asioita. Jääminen olisi tarkoittanut sitä että kuolen joku päivä jollakin erityisen mutkikkaalla tavalla. Pahimmasta pääsikin ohi, hieman yllättävästi, ateismilla. Näkemyksellä jota en nykyään kannata. Sen maailmassa kuolema on lopullinen, joten kuolema ei siinä tarjoa mahdollisuutta tuskan loppuun ja uuteen elämään armossa. Tällä ei ehkä tulla onnelliseksi, mutta tällä pysytään hengissä.
Irtautumisprosessi johti minut myöhemmin kokeilemaan kaikenlaisia asioita, vietin aika tiivistä aikaa. Ja tätä kautta minulla on takana "foliohattukokemusta" sangen laajakirjoisesti. Koko kehä itsemurhaan liittyvistä syyllisyydentunteista ja "kopiontitarpeista" on koettu hyvin omakohtaisesti. Tämä on muokannut minusta sellaisen kuin olen nyt. Persoonani "ennen" ja "jälkeen" ovat tietyissä asioissa aika erilaisia. Jotkut asiat ovat myös jääneet.
Voinkin sanoa että kaiken kaikkiaan olen hengellisyysasenteenmuutoksen vuoksi todella sisäistämään elämän väliaikaisuuden. Olen joutunut käsittelemään "aidon kuoleman". Sellaisen joka ei ole mikään laimea tietoisuuden tason siirtyminen tai hengen teleportaatio. Siksi siinä missä moni on rakentanut elämänsä sen varaan että "Jos ei ole onnellista loppua, ei elämässä ole merkitystä". Ja jossa joku toinen miettii että "väliaikainen on turhaa, pitää panostaa vain pysyviin asioihin". Minä kyseenalaistan nämä vahvasti. En usko että elämä on reilua. Kuolema on sen pakotettu loppuminen, ja jatkamisesta ei ole varmaa evidenssiä. Sitä voi parhaimmillaankin vain mielessään kuvitella ja ehkä pitää kivana.
Siksi minusta ihmisen on ymmärrettävä että maailmassa on kivoja ja ikäviä asioita ja että ne eivät mene yksilötasolla tasan. Ymmärrykseen ei riitä tieto. Sillä pinnallisesti tästä tehdään ongelma. Tästä tilanteesta on sen sijaan tehtävä olotila. Muuten vastassa on utopian odotusten toistuva rikkoutuminen realismin kanssa. Aukko on sen verran suuri, että ongelmatasolle jäävät tarvitsevat välttämättä joitain viittauksia yliluonnollisiin tasaaviin voimiin. Sillä sellaista ihmistä joka uskoisi sen tapahtuvan tässä elämässä, on hyvin vaikeaa löytää.
Oma ratkaisuni on korostaa elämän uniikkiutta ja mustien joutenten maksimointia. Useat kauniit ja hyvät asiat ovat väliaikaisia ja hauraita. Tämä on tietysti tunnettu asia jo vanitas -taiteessakin. Sen symbolit ovat kuihtuneita kukkia ja muita jotka muistuttavat siitä että elämä on haurasta. Tässä taiteessa kuitenkin viitattiin siihen että pysyvät asiat ovat kuin "ikuisia saippuakuplia". Sellaisia jotka eivät rikkoudu, toisin kuin tämän elämän saippuakuplat. Minusta taas hauraus ja väliaikaisuus vaativat vain herkkyyttä, jossa ainutlaatuisuutta ja lyhytaikaisuuttakin voidaan arvostaa.
Itsemurhasta on nyt sitten nyt tasan kymmenen vuotta. Silloin olin 17 -vuotias. Kymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon kaikenlaista. Tässä välissä olen saanut sekä lukion että ammattikorkeakoulun loppuun. Käynyt töissä bingossa, olen käynyt armeijan, toiminut renkinä, ollut vartijana. Ollut 12 tappelussa, löytänyt 3 ruumista. Yrittänyt yhtä itsemurhaa. Hankkinut puolison. Tehnyt kaikenlaista. Kaiken aikaa olen oppinut, jotakin. Jos ei muuten, niin kyyniseksi optimistiksi. Kaiken kaikkiaan olen tällä hetkellä plussan puolella. Tämä on selvää jo senkin vuoksi, että Korsossa asuvat lapset, jotka ovat nähneet harjoitteluani ulkona, ja vanhimmat heistä muistavat minut jopa ajoilta kun heittelin veistä pihalla. Yksi heistä heilutti ja kun ei nimeäni tiedä, viittasi termeillä "hymyilevä mies". Ilmeisesti minulla on kyynisyydestä huolimatta jonkinlainen ote siihen iloisuuspuoleenkin.
Silti, kymmenen vuotta ei tunnu pitkältä ajalta. Monille tutuilleni kymmenen vuoden rajapyykin ohittaminen nosti asioita esiinkin.
1 Tähän liittyvästä pessimismistä voi lukea Jukka Hankamäeltä.
2 Sattumaa se ei ollut, sillä elin varsin kontrolloitua elämää. Se, kenen kanssa olen milloinkin oli hyvin ohjattua.
3 Mutta se riittää. Pidänhän "Hamletiakin" fiktiivisenä kirjoitelmana, mutta silti minusta sitä pitää esimerkiksi opettaa koulussa koska se on kulttuurillisesti tärkeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti