Usein tieteeseen yhdistetään kokeet ja testaamiset. Ja toisaalta kaikki tietävät ihmistieteiden ja luonnontieteiden eron. Ja toisaalta ihmistieteiden harjoittajat mielellään lainaavat luonnontieteen filosofiasta aineksia. Ja syyttävät luonnontieteilijöitä siitä että nämä käyttävät omia kriteerejään siellä mihin ne eivät kuulu. Ja hyppivät rajojen yli. Tämä on tavallaan sitä, mitä se on ja mitä sen pitääkin olla.Yritän selventää asiaa (yleisellä väärinkäsityksellä, joten lienen epätoivoinen.) Esimerkki on etiikan maailmasta.
Humen giljotiini kieltää sen että asioiden olemisesta voitaisiin tietää suoraan se, miten niiden pitäisi olla. Tämä ei tarkoita että asiat jotka eivät tapahtuisi olisivat hyviä. Tämä ei tarkoita että asiat jotka tapahtuisivat olisivat hyviä. Se ei sano että asia joka tapahtuu on paha. Se ei itse asiassa tarkoita edes sitä että maailmassa tapahtuisi sekä hyviä että huonoja asioita. Sillä tämä malli ei ole perustaltaan ontologinen vaan epistemologinen. Se ei viittaa olemiseen vaan tietämiseen. Itse asiassatässä mennään jopa niin pitkälle että loikkaus siitä että maailman tosiolemus olisi moraaliton sisältää arvosidonnaisen loikkauksen. Nihilisti tuijottaa olevaa, ja pitää muuta turhana. Mutta hänkään ei huomaa että hän tekee päättelyhypyn tietämisestä pitämiseen. Nihilististä pitäminen on turhaa koska se ei kuulu maailman olevaan ja tutkittavaan luonteeseen ja rakenteeseen.
Tieteen maailma on tätä kautta ensi sijassa arvoneutraali, ei nihilistinen tai moraalikielteinen. Kuitenkin etiikkaakin tutkitaan ja mietitään. Se ei kuitenkaan selvästi ole saman tyyppistä mekaanista tietoa, kuin mitä luonnontieteissä tehdään. Sen parissa oleva toiminta on joko ihmistieteitä tai filosofiaa.
Tämä sopii hyvin Popperiin. Hän jakoi selitysalueet kolmeen osaan, jossa on mekaaninen puoli, kulttuurillinen puoli ja mentaalinen osa.
Popper tieteen luonteen olevan mekaanisen rakenteen testaamista ja sen testaamisen hän muutti perinteisestä todistamisesta "aitoon kritiikinkestoon". Tieto oli hänelle yhä "hyvin perusteltu uskomus", mutta perustelun sisältö korvaantui verifioinnista korroboraatioksi. Ennen ajateltiin että kokeet antoivat tukea. Nyt piti tehdä "potentiaalisesti teorialle tappavia testejä joista teorian pitää selvitä".
1: Perustelu ei enää näyttänyt todistamiselta, jossa parhaat sotilaat pistetään rintamalle, vaan siltä että kaikki sotilaat pistetään rintamalle ja selvinneille annetaan mitali, ja muille arkku. Kuvauksellani haluan kuvastaa falsifioinnin ankaruutta. Sillä se on juuri sitä.
Popperin maailmassa ei todellakaan riittänyt se, että oli relativisti joka voi kestää erimielisyyttä koska kaikki näkemykset ovat samanarvoisia. Tälläinen selitystapa selviää kaikesta erimielisyydestä saivartelemalla ja rakentamalla "voi olla" -tarinoita. Popper ei hyväksynyt dogmaattisuuttakaan, Siinä erimielisyyttä ja kritiikkiä kestetään jääräpäisyydellä saivartelun sijaan. Nämäkin ovat toki pysyviä, mutta ne eivät korroboroidu, koska ne ovat kritiikin ulkopuolella. Jos näkemys ei voinut esittää "oman tuhonsa siementä", eli esittää mitään joka voisi olla sitä kohtaan aidosti kriittinen, se ei ole kunnollista.
Kumotun teorian osan oli Popperin mukaan oltava kova. Ad hoc -selitykset olivat hänen silmissään jos ei aivan täysin niin ainakin miltei sama asia kuin totaalinen epäonnistuminen.
Tästä seurasi tietysti vaikeuksia. Sillä Popperin teoria itse oli tietysti kulttuurillista maailmaa. Ja falsifiointi sopii kuvaamaan mekanistista maailmaa. Falsifiointiperiaate ei siis itse ole falsifioitavissa. Ja Popper esittikin oppilaalleen joka hänelle sanoi tästä nuhtelun. Että hän on "heittänyt luokasta typerämmistäkin kysymyksistä." Uskon että Popper itse uskoi tähän selitykseen ainakin jollakin tasolla. Tätä kautta on hyvä miettiä sitäkin, mihin kohtaan falsifiointi sitten oikein sopii. Jos Popperin omaa teoriaa voidaan pitää turvassa ja falsifioinnin ulkopuolella, täytyy olla muutakin. On mietittävä rajat, joissa falsifiointi toimii.
Vastaus taitaa olla että "luonnontieteisiin". Kunnes miettii tarkemmin.
Ei nimittäin ole edes hirvittävän rohkeaa väittää että Popper oli liian tiukka.
1: Imre Lakatoksella korostuu kumoutumisen sijasta tutkimusohjelma ja sen hedelmällisyys. Hän huomasi että tiede toimii, vaikka se ei olekaan Popperin kumoustavan mukainen. Kuhn oli tuonut mukanaan tietoa siitä että teorioita täydennetään ad hoc -oletuksilla, ja että tämä on tavallista. Popperin vaatimaa tiedettä olisi siis itse asiassa vaikeaa ellei mahdotonta löytää. Siksi hän kiinnittikin huomiota tutkimusohjelman hedelmällisyyteen. Jos tutkimusohjelma tuottaa paljon uutta tietoa, se on hyvä. Tähän liittyvät esimerkiksi uudet hypoteesit ja koesarjat, jotka avaavat uusia reittejä uusille tutkimuksille. Sen sijaan loppuunkalutut ja väärät tieteet tuottavat selityksiä siitä miten ne sopivat havaintoihin. Ne rakentavat vain protective beltiä. Niillä teorian kannattajat käytännössä vahvistavat kuortaan, ja teorian itsekriittisyys pienenee tässä prosessissa. Siitä tulee yhä enemmän ja enemmän sellainen että se voi saivarrella tiensä mistä tahansa tilanteesta "voi olla" -maahan. Tässä kohden on tietysti oltava tarkkana, sillä käytännössä kaikilla teorioilla on mukana ainakin joitakin ad hoc -apuoletuksia. On osattava katsoa kokonaisuutta.
2: Duhem ja Quine ovat tulleet kuuluisiksi siitä että he muistuttivat että ei ole lainkaan selvää mitä ristiriitatilanteessa on kumottava. Jos havainto on ristiriidassa teorian kanssa, on havaintoväline (joka voi olla ihmisen silmä ja mielikin, hallusinaatio) yksi vaihtoehto. Heidän teesinsä mukaan sovellettavuus on keskeistä. Eli se, joka aikaansaa vähiten muutoksia kokonaisuuteen on parempi teoria. Tässä korostetaan konsilienssia. Ei enää voida tuijottaa yhtä teoriaa, vaan on katsottava kokonaisuutta.
Hedelmällisyysnäkökulmassa on pintavilkaisulla ongelma. Moni vakiintunut tutkimusohjelma voi näyttää "tylsältä". Esimerkiksi Pierre-Gilles de Gennesin "Hauraat esineet" -kirjassa muistutetaan siitä että valon fysiikan kohdalla oli tilanne jossa tuntui että kaikki oltiin jo tehty. Ala ei tuntunut vetävän, kaikki oli jo keksitty. Laseriin liittyvät löydöt kuitenkin johtivat myöhemmin valtavaan harppaukseen alalla. Keskiössä oli kuitenkin se, että ennen Laseria ei valoa pidetty epätieteellisenä, se oli tietyn fysikaalisen teoriajoukon paradigma -asemassa. Se oli ainut peli kaupungissa, ja se on sitä yhä. Konsilienssin kautta valon asema oli ymmärrettävä, koska kaiken aikaa sillä oli paljon sovelluksia eri alueilla koko ajan. Tätä kautta sillä oli paljon arvoa ja sen muuttaminen olisi vaatinut valtavia muutoksia tiedeverkkoon. Se osallistui tieteentekoon muiden alojen välineiden kautta.
Tässä mukaan voisi nostaa sosiaalitieteiden puolella joskus mainitun "ohittamattomuuden". Sitä pidetään hyvän tutkimuksen piirteenä, mutta sen tarkka kuvailu on melko vaikeaa. Nyrkkisääntönä sen voi kuitenkin kuvata melko hyvin: Jos jotain alaa tutkii, on ohittamaton tutkimus sellainen johon viittaamatta jättäminen olisi asiantuntemattomuutta ja huono asia. Ohittamattoman tutkimuksen tuntematta jääminen on samaa kuin alalla jälkeen jääminen, asiantuntemattomuus tai huono työtapa. Hyvää tutkimusta aiheesta on vaikea ohittaa, huono taas ohitetaan helposti ja huoletta.
Tämä on melko lähellä konsilienssin ideaa. Hyvä tutkimusala on sellainen joka on "ohittamaton" monissa muissa aloissa. Ohittamaton on mukana joko suoraan tai tutkinta välineiden kautta.
Tätä tarvitaankin, koska Lakatoksen ja Duhemin ja Popperin ja muiden vastaavien filosofien tapana on ollut keskittyä luonnontieteisiin. Tämä ei ole yllättävää, kun muistaa että kyseessä on "philosophy of science". Ja englannin kielen "science" -sana on sävyltään suppeampi kuin suomen "tiede" -sana, jolla viitataan usein sekä luonnontieteisiin että sosiaalisiin tieteisiin. Ei siis ihme, että Imre Lakatoksenkin näkemys sopii tätä kautta luonnontieteiden luonteeseen erityisen hyvin.
Mutta suuri osa humanistisista aloista kohtaa vaikeuksia. Sillä niissä ollaan usein esiparadigmaattisessa vaiheessa.
Tässä kohden en voi myöskään olla tuomatta mukaan psykoanalyysiä. Sillä Popper kritisoi sitä tunnetusti. Psykoanalyysissäkin on ties mitä koulukuntia jotka antavat keskenään erilaisia syitä samoille tiloille, ja ratkaisutkin ovat erilaisia. Siksi vaihtoehtoina on olla vaikkapa Freudilainen, Jungilainen, Lacanlainen... psykoanalyytikko. Näissä koulukunnissa on paljon keskinäistä erimielisyyttä. Ja paljon syitä hoitojen epäonnistumiselle. (Esimerkiksi hoidon torjunta, joka johtuu siitä että ihminen alitajuisesti taistelee vastaan. Ja miksikäs hän taistelisi, ellei sen vuoksi että terapeutti on oikeilla jäljillä?) Nämä antavat niille vähintään hyvin vaikeasti kumottavan luonteen. Se on kuitenkin sekä pysyvä että sen sisällä on oppiriitoja ja sen kautta on esitetty uusia ideoita. Tässä kohden olennainen kysymys on tietenkin se, mitä "tutkimusohjelman hedelmällisyys" tarkalleen ottaen on.
1: Runsaat ad hoc -selitykset viittaavat siihen suuntaan että alalla on suuri protective belt. Eikä eri koulukuntien olemassaolo suinkaan viittaa välttämättä siihen että ala olisi itsekriittinen. Itse asiassa alaa syytetään usein siitä että eri koulukunnat ovat protective beltin olennainen osa: Esimerkiksi Tammisalo on moittinut psykoanalyytikoita siitä että he aina esittävät että "Psykoanalyysi on muutakin kuin Freud" ja että "tuo koskee vain yhtä koulukuntaa, ei muita". Hän onkin vaatinut että psykoanalyytikot esittäisivät tiiviin teoriakokoonpanon, johon sitoutuisivat kerralla. Ennen tämän tekemistä kritiikin kohde voi aina vaihtaa paikkaa. Jokaista koulukuntaa pitäisi siis voida kritisoida yhtenä, ja vasta näin tekemällä saataisiin aidosti tietää onko kyseessä tiede vai ei. Ennen tätä status on hänestä vähintään kyseenalainen.
___1.1: Osuipa Tammisalon kritiikki psykoanalyysiin tai ei, se kuitenkin esittää selkeän tilanteen ja toimintastrategian, jossa erilaiset näkemykset ja oppikinat ovatkin aivan muuta kuin "hedelmällistä tutkimusohjelmaa". Se itse asiassa näyttää että ne voivat olla "protective beltin" olennainen osa. Se, mitä luultiin vahvuudeksi olikin heikkous. (Psykoanalyytikot voivat pelastua väitteeltä vain osoittamalla että he eivät harjoita tuollaista strategiaa.)
Eli voidaan sanoa että sosiaalitieteissä näkemyksiä harvoin kumotaan samalla tavalla kuin luonnontieteissä. Ei ole mitään selvää testijoukkoa joka olisi kääntänyt joukkojen päät. Tällä hetkellä sosiaalis-kulttuurillinen paine esimerkiksi voi lisätä ateismin käsittelyä "yli sen mikä ehkä muuten olisi tarpeen". Luonnontiede taas on luonteeltaan erilaista, Flogiston on mennyt eikä se enää palaa. Samoin esimerkiksi avaruuden väliaineen, eetterin, olemassaolo oli aikaisemmin suosittu teoria. Ja on vaikeaa keksiä yhtä koetta joka olisi kumonnut sen. Kuitenkin on selvää mikä yleistutkimusilmiö kumosi sen niin että sitä ei nykyään pidetä lainkaan uskottavana. (Teoria on kuollut ja kuopattu.) Takana ei ollut samanlainen ideologinen vellonta ja suosiosyy, joka mahdollisesti palaa ja ailahtelee.
Ehkä sosiaalitieteiden ei kuitenkaan täydy hylätä toimintatapaansa tämän vuoksi. Sillä hulavanteet tulevat ja menevät. (Sillä on ollut tietääkseni kaksi suosiohuippua, jolloin sitä on ostettu älyttömän paljon.) Silloin kun niitä ostetaan, ilmiön tutkiminen voi olla merkittävää esimerkiksi talousteorian kannalta. 1980 -luvulla oli varmaan ihan hyvä tutkia enemmän He-Man -universumia ja sen oheistuotteita. On se nykyäänkin sallittu aihe, mutta ei suosioltaan varmasti yhtä tutkittu nykyisin. Tätä kautta tähän asiaan voidaan saada uutta väriä.
Ohittamattomuuden, protect beltin välttämisen ja konsilienssin ajatukset yhdessä saisivat minut korostamaan lähdeviittauksia. Sillä lähdeviittausten käyttö on tavallaan liite siihen mitä muiden aikaansaannoksia tekijä pitää jollain lailla ohittamattomina. (Joko vähän tai paljon.) Tätä kautta esimerkiksi huonon tieteen tekijät kenties viittaisivat ohittamattomiin asioihin, mutta heihin itseensä ei viitata. Eli jos vaikkapa eimateriaalista ja ei energiaa olevaa "sielu" -rakennetta tuettaisiin ahkerasti ad hoc -selityksillä esimerkiksi aivotutkimuksen päälle, se kertoisi että aivotutkimus on tämän tahon mielestä ohittamatonta. Mutta jos aivotutkijat voivat lähestyä aihettaan ilman viittauksia sielu aiheeseen, se kertoo siitä että tämä hyötyminen ei ole kaksisuuntaista. Sielu -ajatus ei tuota kokeita, sen parissa työskentelevät vain sisäistävät näkemyksensä valmiisiin tuloksiin. Tämä taas on suorastaan oppikirjamainen "tunnistusohje" protective beltin rakentamiselle. Tämä taas kertoo että tämän tapainen toiminta ei ole Lakatoksen tiedekäsityksen mukainen, Popperista puhumattakaan.
Tämä näkökanta muuttaa viittauksenkäytön ja tukemisen ideaa. Siinä missä ihminen ajattelee rakentavansa omalle työlleen tukea ja arvovaltaa laittamalla siihen viittauksilla, hän samalla näyttääkin omat tieteelliset arvostuksensa ja näkemyksensä siitä mikä on tärkeää. Hän ei siis tuekaan itseään vaan sitä johon hän viittaa. Tätä kautta oman hännän nostaminen olisi vaikeaa, tosin kun ihminen on sosiaalinen olento, tämä on esimerkiksi kaveripyörityksen kautta mahdollista. Ja laajemmin: Tämäkin tapa on kuitenkin mahdollisesti herkkä muoti -ilmiöille. Lähdeviittauksen arvo ei siis selvästikään ole mikään "absoluutti".
Kuva:Erkki Hämäläinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti