Research Digest viittasi Ian Riversin tutkimukseen koulukiusaamisen todistamisesta. Siinä havaittiin että kiusaamisen todistaminen aikaansaa samanlaisia ongelmia, ja samoissa määrinkin, kuin suoraan kiusatuksi joutuminen.
Syitä tähän voi olla monia, esimerkiksi ne voivat muistuttaa tapauksista jossa on itse ollut kiusattuna, tai sitten se korostaa että kiusaamista voi tapahtua itselle. Ja siitä että takana on syyllisyyttä siitä että ei ole mennyt väliin auttamaan uhria.
Tutkimuksen alustuksessa muistutettiin siitä että televisioviihteen ja pelien väkivaltaisuuden vaaroista varoitellaan paljon enemmän kuin aidon kiusaamisen näkemisestä. Tämä on sinänsä hyvä rinnastus, koska television kohdalla ohjelma voi muistuttaa kohdatusta kiusaamisesta, mutta siihen ei liity syyllisyyttä väliin menemättömyydestä.
Tämä oli sinänsä mielenkiintoinen tutkimus, että se pakotti reagoimaan eräisiin omiin vahvoihin antipatioihini, passiiviset sivustakatsojat, sääliöt, ovat silmissäni pahempia kuin itse kiusaajat. Jälkikäteen kuulemani selitykset siitä miten heistä on tuntunut pahalta on kohdannut puoleltani lähinnä ärtymystä ja huvittuneisuutta. Ellei peräti ylenkatsetta. Kuitenkin tämä viittaa että heidän pahan olon kokemuksensa on luultavasti ihan yhtä aito ja syvä kuin omani.
Eräänlainen sokea piste tässä kohden täytyy olla, koska ensimmäinen ajatukseni oli että "maailmassa on sittenkin oikeutta". Sitten tämä tunne meni ohi. Toivottavasti kasvoin ihmisenä. Toinen vaihtoehto on tietysti se, että olen taas askelta tunteettomampi, asteen ärtsympi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti