Natsien vastustaminen johtaa helposti siihen että natsit puolustautuvat vetoamalla kansallistunteeseen. Niillä onkin paljon yhteisiä piirteitä. Tätä kautta voidaan rakentaa jonkinlainen analogia, jossa löydetään samanlaisia piirteitä. Siispä natsismin vastustamisesta tulee ikään kuin kansallistunteen vastustamista, vaikka sitä ei sellaiseksi tarkoitetakaan. Mielestäni näissä tilanteissa on estettävä "verkoston tekeminen". Jos ilmiössä on pahuutta, se pääsee muutoin puolustautumaan piiloutumalla harmittomien asioiden taakse.
Tämä ilmiö on erityisen voimakas uskonnoissa. Tässä kohden yksityiskohtia voi lukea vanhemmasta jutustani. Yhdistän siellä mainitut kaksi asiaa: Dennett esittää että uskonto on erityisasemassa, mikään muu sosiaalis-ideologinen toimija ei saisi toimia vastaavan kritiikki -immuniteetin takaa. Sam Harris taas esittää että vaaralliset uskonnolliset ääriliikkeet saavat suojaa normaalilta uskonnolta.
Uskovaiset fanaatikot vetoavat uskonnonvapauteen. Uskonto on silloin laajempi asia, ja sitä ei saa loukata. Onhan maailmassa toki ideologioiden vapauskin, mutta silti esimerkiksi kommunistien kritisoiminen on silti sallittua - mielestäni jopa suotavaa. Emme nimittäin suvaitse natseja, mutta emme samalla kiellä kansallistunnuksia. Suomen liput liehuvat jääkiekossakin.
Uskonnon kohdalla tämä on lähes mahdotonta. Yhtenä syynä tähän on se, että hengellisyys ja uskonto määritellään hyvin laajaksi. Toinen tapa olisi vaikka ottaa Girardin rituaaliteoria käyttöön. Siinä rituaalilla on sosiaalinen tilaus, ja sekulaarissakin maailmassa olisi rituaaleja. Natsismi ja kansallistunne -teeman kautta voidaan kuitenkin vääntää rautalankaa sen suuntaan, että tämä yhteys on melko irrelevantti: Esimerkiksi kultit käyttävät rituaaleja, mutta niiden eettisyys on aivan eri tasolla kuin monien isojen uskotojen. Tästä päästään tietysti siihen, että usein etiikassa kysymys on harmaan sävyistä ja rajanvedoista, ei mustavalkoisesta dikotomioista.
Laajat määritelmät itse asiassa tekevät maailmasta idealisoidun ja mustavalkoisen. - jos vaikkapa natsien vastustaminen ja kansallistunteen vastustaminen rinnastetaan, ollaan aika eri toimintatarkkuuksissa.
Kansallishenki on uskovaisten uskonnon määritelmien mukaan uskonto, samoin kuin kommunismikin. Ja natsit ovat yhden tyypin uskovaisia. Ongelmana on tavallaan ylenmääräinen suvaitsevaisuus : Uskovaiset hyväksyvät sisäistä riitelyä ja erimielisyyttä. He pitävät tätä itsekritiikkinä. Tässä on takana laajempi humanististen tieteiden kriittisyyskäsitys, joka näkyy esimerkiksi siinä miten feministit suhtautuvat telaketjufeministeihin. Siinä missä paradigmojen vaihteludynamiikassa toimiva luonnontiede käsittää itsekriittisyyden sinä että asia voidaan kumota, on se humanistisissa "esitieteenkaltaisessa" tilassa itsekriittisyys sitä että erimielisyyttä sallitaan. Tätä kautta syntyy sisäistä keskustelua joka ei vain johda mihinkään.
Tämän suvaitsevaisen erimielisyyden käytänteen vuoksi kirkossa on vuosia riidelty naispapeista. Ulkopuolelle se esiintyy saamattomuutena. Tämä on myös syy sille, miksi 1990 -luvulla itsekin kohtaamani yliampuva uskonnollisten intoilijoiden suhtautuminen roolipelaajiin ei saanut kirkolta käytännön reagointeja, vaan toiminnan annettiin pyöriä "ihan kympillä". Jälkikäteen on toki mainittu jotain siitä miten intoilijoiden olisi hyvä hioa medialukutaitoaan.
Ongelmana ei siis ole se, että uskonto itsessään juurikaan tekisi mitään. Se vain harjoittaa tyhjää sisäistä puhetta josta ei seuraa käytännössä mitään. Ollaan ehkä kovinkin itsekriittisiä, ja keskustellaan eri asioista, mutta vain paperilla. Ongelmana ovatkin juuri nämä piiloutujat. Kun uskovaiset määrittelevät uskonnon hyvin laajasti, on siitä sellaisia seurauksia, että kun vastustat jotain ongelma -aluetta, sinun vaaditaan ikään kuin vastustavan koko verkkoa.
Laajennuksesta seuraa se, että ulkoisessa keskustelussa on jopa epäkohteliaisuuden sävyjä: Uskontokritiikkiin on reagoitu negatiivisemmin kuin esimerkiksi fundamentalistiseen kreationismiin. Esimerkiksi kari Enqvistin kerrotaan toisaalla olevan henkinen, koska hänellä on arvomaailma, hän siis on uskovainen. Toisaalla hänen kritisointinsa paheksuvaan sävyyn voidaan katsoa oikeututuksi koska tämä vastustaa henkisyyttä joka pilaa elämänlaadun. Syynä on tietysti se, että fundamentalisti on kristitty, jota tulee kohdella armahtavasti. Kun molemmilla on vain erilainen näkemys samasta transsendentista hahmosta, ollaan kuitenkin samaa leiriä. Ateisti taas ei ole samaa leiriä. Se, että fundamentalisti hyökkää, saa kohteekseen ohittamisen, heidän annetaan etsiä onnea omaa tietään. Kun taas ateisteja vastaan on käytävä taistoon. Yksi kaikkien paremman elämänlaadun puolesta!
1: Juha Seppo oivalsi minusta "puolet". Hänestä uskonnolliset äärilinjat ja uskontokriitikot kohtaavat toisensa. Molemmilla on samanlainen kielenkäyttö. "Ideologiseen puheeseen liittyy sekin yllättävä piirre, että äärisuunnat - kiihkeimmät kirkon vastustajat ja innokkaimmat fundamentalistit - löytävät siinä toisensa. Kummatkin puhuvat esimerkiksi "muodollisista kristityistä" ja haluavat siten itse toisten puolesta määritellä, kuka on oikea kristitty." Hän ei kuitenkaan vie asiaa loppuun. Uskontokritiikin alla ovat äärisuunnat, ja uskontokritiikin vastustus tarkoittaa sitä että tämä kritiikki kielletään. Yhtenä syynä tähän on se, että Suomessa uskonnonvastainen liikehdintä on ottanut vaikutteita ulkomailta : Mainoksetkin ovat fonttia ja värejä sekä asettelua myöten käännöstavaraa. Ulkomailla taas kreationismi ja suomen mittapuussa fanaattiset suunnat ovat yleisiä. Itse asiassa ulkomaantapoihin verrattuna ulkomaiden uskontokriitikko -aktivistien toimet ovat hyvin kilttejä. Kritiikki kohdistuu siis fanaatikkoihin, ja se osuu heihin. Ja siksi he reagoivatkin siihen. Ja samanaikaisesti se on Suomessa hieman "kontekstistaan ulkopuolella", jos ajatellaan maanlaajuista. Mutta pienessä linjassa tämä toimii Suomessakin, osittain kiitos internetin joka ilostuttaa maatamme käännösversioilla kalvinistis-dominionistisella fundamentalistis-kristillisellä kreationismilla ja sen tavoitteilla. Moni ateisti on varmasti kohdannut näitä ihmisiä, joilla on ollut aito ja konkreettinen vaikutus heidän elämäänsä. Taustalla erimielis-sopiusasti suriseva kirkkolaitos on sen sijaan jäänyt vieraaksi, sitä ei ole kohdattu. Seppo korosti sitä että fundamentalistit määrittelevät "hyvän uskovan", ja samaan pyrkivät ateistitkin. Laajemmin uskon sisällä on relativistista transsendenttihöpinää, jossa tätä ei tehdä. (Paitsi että uskontokriitikko on "huono uskovainen" ja pilaamassa elämänlaatua.)
___1.1: Toki uskonnonvastustus vaatii sen, että uskonto on jotenkin määritelty. Tämä onkin siksi tavallaan kielto koko kritiikille. Kuitenkin Sepon sanojen takana on sen verran perää, että määrittelyillä itsellään voidaan hallita toisia paljonkin. Siksihän uskonnon määritelmäkin on taistelun alla, valtapelin vuoksi. Kuitenkin määritelmä on tärkeä ottaa huomioon, koska se katsoo mitä "uskontoa" se "uskonto+kriitikko" on kritisoimassa.
Kuitenkin mielenkiintoinen kysymys on se, miksi uskontokritiikkiin reagoidaan niin voimakkaasti. Miksi siihen itse asiassa reagoidaan ollenkaan? Yhtenä syynä voi olla se, että uskontokriitikot osuvatkin asioiden ytimeen yllättävän hyvin. Laajat uskontomääritelmät voivatkin olla vain pintatasoa. Syvemmällä tasolla uskonnossa olennaista onkin se Persoonallinen Jumala. Uskon kuitenkin että asian takana on yksinkertaisesti se, että uskovainenkin on ihminen, ja olipa vastustus osuvaa tai ei, se koetaan pilkaksi. Epäosuva määrittely voi loukata jopa enemmän, koska siinä valehdellaan että "tuo on tuollainen".
Tämä ei ole yllättävää. Sillä ihmisille on normaalia olla sosiaalisia. Ihmiselle on normaalia rakentaa leirit, ja määritellä itsensä sekä ystävien että vihollistensa kautta. Tälle immuuneja eivät ole ateistitkaan. Eikä tätä pidä tietenkään vaatiakaan. Tosin uskonnollinen keskustelu on suomessa siitä ongelmallinen, että jos yrität olla sen suhteen neutraali, se ei onnistu. Sinulta vaaditaan kannanottoja ja reagointeja. Esimerkiksi itse törmäsin tilanteeseen : Laulaako virsi isoäidin kuoppajuhlissa vai ei? Lopulta patistin ateistisen sisaren laulamaan mukana mukana koska se on vain laulu ja laulamatta jättäminen olisi sotkenut koko oman sosiaalisen tilanteenhallintani. Samoin olen vieraillut Tampereen tuomiokirkossa appiukkoni kanssa, puolisoni sen sijaan jäi ulkopuolelle, hän ei suostu menemään "vain taloon".
Toki reagointipakko koskee esimerkiksi kaupallisuutta. Mielestäni tämä ei ole mikään puolustus. Se on sama, kuin joku kulttilainen puolustaisi tapaansa tehdä (laittomia) ihmisuhreja sillä että jokin toinenkin kultti niin tekee. Tu quoque ei ole mikään argumentti. Itse asiassa se ei ole edes tehokasta vittuilua. Se on niitä argumenttivirheitä, jotka eivät toimi edes psykologisena käännytyskikkana, toisin kuin esimerkiksi auktoriteettiin tai alkuperään vetoamiset, jotka ovat sellaisia argumenttivirheitä että ne käännyttävät toisia psykologisten narujen nykimisellä perustelun sijaan. Tu quoque sanotaan koska se toimii sanojaan.
Loppuun voisin pistää tarinan. Kuvitellaan että minä rakastaisin yli kaiken perinteistä kaksintaistelujärjestelmää. Tällä tavalla on perinteet. Siinä on liitettynä erilaisia arvoja. Kunnia ja loukkaamattomuus olisivat keskiössä. Tappaminen on kuitenkin laitonta. En voisi vedota mihinkään ideologiseen vapauteen saadakseni tälle oikeutta. Ei auttaisi vaikka vetoaisin että jo Daavid tappoi Goljatin eräänlaisessa kaksintaistelussa. Tai että Tyko Brahe menetti nenänsä kaksintaistelussa. Jos pitäisin näitä "oppi -isinä" ja "mentoreina" ja esittäisin että kaksintaistelun vastustaminen liittyy laajemmin koko keskiaikaisen miekkailun vastustamiseen, tätä ei otettaisi vakavasti. Voisi jopa sanoa että "sen pahempi keskiaikaiselle miekkailulle". Eli jos alkuaikojen mestarit olivat kauheita tappajia, se ei mitenkään korosta sitä että kaksintaisteluperinne olisi erityisen nykyaikana hyväksyttävä. Mutta kun uskovainen kertoo että naispappeutta pitää vastustaa ja muistuttaa että Paavalilta pitäisi kieltää papinarvo samalla periaatteella, niin tämä otetaan vakavasti yhtenä keskusteltavana asiana. Kukaan ei sano "että sen pahempi." Tosiasia on se, että jos verkostoitumista tehdään, ja sen sisällä on vaarallsia asioita, voi olla järkevää laajentaa kritiikki siihen koko verkkoon. Mielestäni parempi olisi kuitenkin jättää kärpästen ampuminen tykillä vasta viimeiseksi keinoksi.
Oma reagointitapani on suoraviivainen. Jos on koulukiusaamisen sivustaseuraaja, on sääliö. Ja jos toimea vastustaa mutta ei tee mitään, niin entistä pahempi, on pelkurisääliö. Nämä mahdollistavat toimen, suojelevat. Kun asetut pahan suojaksi, ei pidä ihmetellä jos tulee musta silmä. Ja jos on sääliö, ei pidä ihmetellä jos kohtaa koulukiusaamista jossa kukaan toinen ei auta. Silloin velvollisuus on sanoa sivustakatsojille "Toimitte juuri kuten sisäinen kultainen sääntöni sanoo! = Olette hyvä yleisö!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti