Merkkirillit huurussa.

Perinteisessä maailmassa vastuu ja merkitys syntyivät ulkopuolisen ohjauksen tottelemisesta. Modernismissa vastuu ja merkitys syntyy yksittäisen toimijan tekemästä valinnasta. Toki me kaikki haluamme olla "moderneja", mutta se ei välttämättä ole hyvä asia. Modernismiin on liitettävissä asioita, joita voidaan hyvällä syyllä kutsua myös riskeiksi. Se, mistä kirjoittelen nyt on kenties niistä tunnetuimpia.

Esimerkiksi Nietzsche viittasi tähän riskiin. Ihmisiin, joiden elämän täyttävät rahvaanomaiset halvat ilot. Tästä voidaan tehdä "sovellus" ja sanoa että se tarkoittaa likimain sitä, että ihmiset jäävät sohvaperunoiksi kotiin, ja täyttävät elämänsä massaviihteseen vajoamiseen tavalla jossa ei ole mitään kovin luovaa tai aktiivista. Toinen tähän viittaava on se, että ihminen täyttää elämänsä pinnallisella tavaralla. Tällöin ihminen voi kyllä olla hyvinkin reipas, mutta elämän täyttää shoppailu ja juhliminen.

Televisionkatselusta ja muodin seuraamisesta voi tehdä elämänsisällön. Tässä mielessä ne ovat ovat elämäntapavalintoja, joten ne eivät sinällään ole huonoja. Modernismi sallii tälläisen sitoumuksen.

Moni on kuitenkin yhdistänyt näihin sen, että nämä olisivat elämäntapoina onttoja. Usein perustelut syntyvät siitä että henkilöillä itsellään on erilaiset arvot ja he arvottavat muitakin näiden kautta. Silloin he ajattelevat että vaikkapa rahvaanomainen karaokelaulu lähipubissa tuo "halpoja iloja" ja virsilaulu seurakuntaillassa "korkeita iloja". Karaokelaulajan on kuitenkin periaatteessa lupa rakentaa oma arvohierarkia joka asettaa virsilaulun eri järjestykseen. Tätä kautta tämäntyyppinen kritiikki on epäonnistunutta. (Ja hyvin esimodernia. Toiset arvotetaan oman katsomuksen kautta, ja näiden oletetaan tottelevan ikään kuin oma näkemys olisi jokin oikeampi tapa.)
1: Tämä mielipide on kuitenkin tavallaan ymmärrettävä. Ehkä helpoiten näkemyksen ymmärtää ottamalla esimerkiksi USA:n oikeistokristillisen asennemaailman, joka on itsessään on varsin maallinen ja oman ihmisen yrittämiseen keskittyvä. Jos sen määritelmästä ottaa Jumalan ohjauksen ja tähän liitetyt ulkopuolelta ohjatut merkitykset, jäljelle jää arvotyhjiö ja nihilismi. Tämä on kuitenkin tavallaan enemmän oikeistokristillisyyden kuin muiden ongelma. Sillä mikään ei pakota sitomaan merkityksiään heidän määräämällään tavalla. Paljon muitakin konsteja on, kuin sitoa näkemykset tuon tyyliseen elämäntapaan ja jumaluuteen. On kuitenkin huomiotava että tämä yhteys on yhteiskunnallisesti "miltei ilmiselvä". Sen huomaaminen, että kyseessä ei olekaan "kaupungin ainut peli" ei ole helppo tehdä.

Kuitenkin asiaa voidaan lähestyä kriittisesti yksilön onnellisuuden kautta. Voidaan itse asiassa sanoa että tämä "sohvaperunaelämäntapa" tavallaan epäonnistuu. Onnellisuus ja merkityksen kokeminen ovat nimittäin on aivan yleensä sidottu jollain tavalla moderneihin ideologioihin. Esimerkiksi voisin mainita seuraavat, jotka ovat sekä kuuluisia että hieman erilaisia:
1: Kierkegaardin uskon hyppy on samanaikaisesti riski että onnellisuutta luova aktio. Ja sen luonne on pakotetusti subjektiivinen, sisältä päin määräytyvä. Tämä itse asiassa näyttää miten modernismi ei suinkaan tarkoita ateismia, vaan uskovaisuuskin sopii mainiosti tämän rakennelman sisälle.
2: Sartre oli hieman ahdistavampi. Hän sitoi vahvan vastuun joka ikiseen valintaan. Joka ikisen valinnan pitäisi olla kannanotto siitä mitä muidenkin pitäisi tehdä. Jos Sartren näkemykseen liittäisi muiden velvollisuuden tehdä sama, kyseessä olisi esimoderni tapa. Mutta Sartre pysyttelee sitoumuksessaan yhdessä henkilössä. Sartren maailma on täynnä merkitystä, jonka ihminen rakentaa. Ja tätä kahletta ei pääse pakoon. Sartren maailma on raskas ja täynnä merkitystä, ja tässä roolissa se muistuttaa paljon esimodernia maailmaa.
3: Nietzschen yli -ihminen on tietysti erittäin moderni hahmo (joskaan ei pakollinen moderni hahmo). Hänen orjamoraalinsa voidaan ymmärtää miltei suoraan "esimodernina ihmisenä". Yli -ihminen toimii vaikeuksista huolimatta ja kehittää itseään ja luo. Koetusta kärsimyksestä tietää sitoumuksen suuruuden, ja jos tämän saa suunnattua hedelmällisesti, voi tehdä vaikkapa hyvää taidetta. Tästä taas syntyy onnistumisen riemua, sellaista iloa jota ei voi saada ponnistelematta. Se että uhraus kantaa hedelmää on erilaista kuin vain poimia se hedelmä ilman ponnistelua. Nietzschelle aito ja ylevä riemu vaati pakosti ponnisteluja. (Yli -ihminen ei tässä prosessissa välttämättä murskaa toisia ihmisiä jalkoihinsa. Muiden ihmisten kärsimys ja ponnistelu asiassa ei ole vaadittua.)

Onnellisuuden ja merkityksen kokemisen kautta on selvää että sohvaperunan elämäntapa ei ole kovin "onnistunut elämäntapa". Sohvaperuna ei usein koe suuria iloja, eikä ponnistuksia. Tämä elämäntapa on helposti harmaata ja massaista. Riskinä on jopa nihilismi, jossa elämä on turhaa ja arvotonta. Silloin sohvaperunaa ei enää kiinnosta edes se, tuleeko televisiosta ohjelmaa vai lumisadetta. Tämä taso saavutetaan toki harvoin, mutta tietty tylsistyminen aiheeseen on kuitenkin helppo liittää.

Siitä huolimatta että televisioviihde onkin paikoin oikein viihdyttävää.

Tätä kautta onkin selvää että he edustavat "modernistista luuseria". He eivät välttämättä ole modernistisen näkemyksen vastaisia. Mutta he eivät tunnu saavan silti "sitä samaa" mitä muilla tavoilla voisi irrota. Modernissa yhteiskunnassa kukaan ei voi auttaa heitä pois tästä tilasta. Sillä siinä missä esimoderni maailma saattoi velvoittamaan toimintaan, ja valvoi että velvollisuus täytetään, ei modernissa maailmassa kukaan tulekaan kotoa hakemaan.

Mielestäni modernissa elämässä pärjäämisestä on olemassa televisiosarja. Sen nimi on "Rillit huurussa". Siinä lähes kaikki roolihahmot ovat hieman vinksahtaneita nörttejä. Ja sitten on se blondi Penny, jonka elämänsuunnitelma on "näyttelijä" ja kakkosvaihtoehto "TV –tähti", joka unelmansa ongelmien vuoksi ei ole aloittanut "käytännöllistä rahvasta elämää" jossa on järkevästi toteotuvat odotukset, asuntolaina ja "koko muu setti". Sen sijaan hän on jäänyt töihin tarjoilijan hommiin. Muutoin fysiikkanörttien elämä koostuu kaikesta hyvinkin materialistisesta ja ensi vilkaisulla pinnallisista asioista. "Rahvaita iloja" edustavat esimerkiksi tietokonepelit, taistelurobotit ja sarjakuvat.

Mutta heille näissä asioissa on kuitenkin paljon merkitystä.

Ennakkoluuloissamme kuvan siitä että nämä nörtit olisivat juuri sitä, mistä Nietzsche varoitti. Nörttien asiathan ovat varsin teknisiä, tuotteistettuja, massalle myytyjä. Kuitenkin tässä kohden on selvää että he eivät ole sohvaperunoita sen suhteen. Passiivisuus ei kuulu heidän luonteisiinsa. (Sen sijaan rationaalisuus idioottimaisuuteen asti vietynä on.) Siksi kun sarjan nörtit katsovat scifiä, he eivät vain katso scifiä, vaan he myös sitouttavat tähän toimeen paljon. Ulkopuolelta asetetuin, pinnallisin ja esimodernien mittarein katsoen heidän elämänsä on köyhää, teknolelujen, "muotityperyyksien ja leikin sävyttämää".

Vastaavaa leimaamista tapahtuu paljonkin maailmassa. Televisioviihde on paikoin jopa sellaisessa asemassa, että ihmiset lesoavat että mitä kaikkea he "eivät katso". Ikään kuin kirjojen lukemattomuus olisi sivistystä. Toki moni pitää esimerkiksi "kioskikirjojen" lukematta jättämistä sivistyneenä elämänä, mutta mielestäni henkilö joka lukee vaikka vain yhden numeron "Herttasarjaa" on sivistyneempi kuin se, joka ei lue mitään ja on sen sijaan passiivinen. Toki lukemattakin voi olla sivistynyt, mutta näillä "eikirjaviisaillakin" sivistys tulee sitä kautta mitä ihminen tekee ja miten suhtautuu maailmaan. Sivistys ei ole siis passiivinen oppimatta jäämisen ominaisuus. En siis "hanki aktiivisesti sivistystä" jättämällä herttasarjat lukematta. Päinvastoin, mielestäni minun pitäisi katua sitä että minulla on tässä kohden aukko kirjallisuuden genressä. Tutustumattomuus on siis minulta ansioton teko. Ja onhan tässä tietysti sekin pointti, että miten voi olla kriittisesti ja järkevästi vaikka sitä mieltä että "Lääkärin suutelo"(tms) on roskaa, jos ei ole tutustunut koko aiheeseen. Jonkin asteinen aiheen tunteminen on yleisesti ottaen "järkevän kritiikin" minimivaatimus.

Näin nörtti Sheldon näyttää meille mutkan kautta että on hyvin helppoa sanoa että "tuo ja tuo televisiosarja on roskaa". Mutta tässä ollaan väärässä. Niihin saa sisältöä, ja niitä kautta elämä voi rikastua. Tässä voi avuksi ottaa vaikka Unkuri -blogin, joka muistuttaa meitä siitä että tässä ei ratkaise se mitä katsoo vaan miten katsoo. Vaikkapa "NYPD bluen vankila-etiikasta" saa aikaan hyvinkin monisyisiä keskusteluja, jotka vaativat jopa asiantuntemusta ja tietoa ja taitoa. Asioita valmiiksi arvotetuista näkökulmista sanoo tässä kohden liian suoraan sen kuuluisan sanojen joukon "pinnallista suosittua massaviihdettä". Ja vaikkapa "Housesta" saa tehtyä heijastuksia ja yleisvetoja taidehistorian lääkärikuvaan. Ja tämä taas voi kertoa jotain ajasta ja kulttuurista ja sen kehittymisestä.

Tätä kautta voidaan palata luontevasti "Rillit huurussa" -nörtteihin.

Kaiken kaikkiaan he ovat melko stereotyyppisiä nörttejä, mutta he ovat kuitenkin onnistuneet elämään onnellisesti, aktiivisesti ja luovasti tässä kitchin ja kliseiden täyttämässä maailmassa. Modernismissahan sallitaan että eletään kuten toisetkin. Kunhan tämä on valinta. Nämä nörtit ovat selvästi valinneet osansa ja hiovat tätä valintaansa äärimmäisyyksiin. Ulkopuolisen mielestä kenties jopa typeryyteen asti. (Onhan kyseessä tilannekomedia. Ja nörtit.)

Myös esimodernien ilmiöiden rooli on mukana. Sarjassa tässä roolissa ovat tietysti Sheldonin mielivaltaiset ja tiukan systemaattiset säännöt, jotka tekevät nörttien maailmasta esimodernilla tavalla säädellyn. Säännöt ovat toki ulkopuolisista mielivaltaisia, eli esimerkiksi viheltelystä saa varoituksen ja kun niitä tulee kolme, täytyy kompensoida vaikka osallistumalla johonkin fysiikan luentoon. Tämä muistuttaa Katolista järjestelmää. Tämä järjestely ei kuitenkaan edusta turvallisuutta, järjestystä ja merkitystä. Päin vastoin, se edustaa näiden nörttien elämässä pinnallisuutta ja turhaa riesaa, jotka eivät paranna ryhmän hyvinvointia. Ryhmä pysyy kasassa ja onnellisena niistä huolimatta eikä niiden ansiosta. Sarjan onnettomuutta aikaansaavat elementit ovat luonteeltaan esimoderneja ja onnellisuutta aikaansaavat moderneja ja pinnallisesti katsoen onttoja.

"Rillit huurussa" -sarjan "moderni onnellisuus" on kuitenkin televisiosarjamaailmassa melko harvinaista. Oikeasta elämästä en uskalla sanoa.

Eräässä mielessä epäonnistuneista voisi ottaa esimerkiksi "Sinkkuelämää" -sarjan. Siinä henkilöt epäonnistuvat onnellisuudessa ainakin jollakin tasolla. Näyttää siltä että hekin saavat elämässään onnellisuutta, mutta toisin kuin nörteillä, se ei ole olotila johon tulee häiriöitä, se on Sinkkuelämää -naisille enemmänkin olotila jossa piipahdetaan lyhytaikaisesti. (Uusi piipahdustilanne on onneksi yhtä kaukana kuin lähin kenkäkauppa.)

Sinkkuelämäässä kaikilla kauniilla nuorilla ja rohkeilla naisilla asiat ovat aineellisesti katsoen periaatteessa kunnossa. Heillä on arvostetut ja hyvin palkatut työpaikat, ja tietysti tämä tarkoittaa myös koulutusta. Heidän elämänsä on kalliiden muotivaatteiden shoppailun sävyttämää, mikä kertoo siitä että heidän palkallaan pystyisi elättämään useitakin perheitä. He ovat keskenään hyvin erilaisia, niin asenteiltaan kuin mielipiteiltään, ja he tuovat tätä kautta erikoiseen kaverisuhteeseensa paljon mielenkiintoista dynamiikkaa. Ystävysten ainut yhdistävä tekijä tuntuu olevan "miljöö". Erilaisina luonteina he voivat tukea toistensa heikkouksia ja vahvuuksia, ja he voivat tuottaa yhdessä ehdotuksia ja ideoita joita he eivät saisi aikaan yksin. (Paino sanalla "ehdotus". He komentavat toisiaan yllättävän vähän, vaikka ovatkin ehdotuksissaan hyvinkin suorasukaisia.) He osaavat ainakin jossakin määrin käyttää tätä potentiaalia hyväkseen, koska he keskustelevat vaikuttavasti pitkin sarjan kulkua.

He eivät kuitenkaan näytä olevan erityisen onnellisia, he eivät toki ole masentuneita ja heillä ei mene erityisen huonostikaan. Ja he ovat aktiivisempia ja onnellisempia kuin sohvaperunat. He siis onnistuvat jossain määrin. Mutta kaiken kaikkiaan silmiinpistävintä on se, että he eivät kaikesta potentiaalistaan huolimatta nouse juurikaan "tavallisen ihmisen yläpuolelle". Tämä vihjaa siihen suuntaan että he tuhlaavat resurssejaan, eli rahaa. Heidän huolensa ja murheensa ovat yleisiä ja näyttelevät suurta osaa sarjassa, onnellisuus on tila joka on tavallaan koko ajan ansaittava, tai muuten se ei pysy.

Siksi kun he kohtaavat toisensa brändiherkkukahvilassa merkkivaatteissaan he aina valittavat jostain. Heidän elämänsä ei taatusti ole onnellisempaa kuin "Rillit huurussa" -fyysikkonörttien, vaikka "Sinkkuelämään" naiset ovat sekä saaneet että myös saavatkin paljon enemmän. (Pun intended.)

En kuitenkaan sanoisi että "Sinkkuelämää" -sarjan roolihahmot olisivat jääneet ansaan varoiteltuihin "rahvaan iloihin". Toki heissä on pinnallisuutta, mutta ei siinä määrin kuin voisi olla. Silti riski rahvaista iloista kuitenkin on "jo hieman kuvioissa". Nörttien maailmassa ilmiö taas on melkoisen vieras, koska esimerkiksi itse askarreltuun tuhoajarobottiin täytyy suunnitella, asentaa ja askarrella uusia säätöjä. (Taitojen puutteessa vaihdetaan patterit, kun ei kehdata tunnustaa että insinööritaito olisi jotain muutakin kuin perusluonteeltaan halpaa ja alkeellista fysiikan johtamista.)