(Akeboshi, Wind)
Sukulaisvalinnan kautta päähäni iskeytyi meemi. Sen sisältö on seuraavanlainen.
"1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse neljäs kuva kansiossa, ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama."
Haaste oli minulle monella tavalla hankala:
1: Mikä on "valokuviasi" joita tähän viitataan. Ovatko kuvat vain omien vai vieraiden ottamia vai molempia. Tässä kohdassa päädyin "välimuotoon" eli karsin pois kuvat jotka eivät ole minun ottamiani ja joille en ole saanut kuvaajalta erikseen lupaa käyttää. Määritelmälliset epäselvyydet korvasin lakitekstin kautta. Byrokratia näyttää sallivan vain tietyt vastaukset, joten miksipä ei.
2: Toinen on tietysti formattikysymys: Ovatko valokuvia vain konkreettiset kuvat, vai sallitaanko myös digitaaliset versiot. Tässä suhteessa aika on muuttanut asiaa. Kuten filosofian määritteissäkin monesti, myös näissä kysymyksissä uudet asiat voivat vaatia lisätäsmennystä. Hylkäsin tiukan määrittelyn ja sallin digitaalisen version. En osoittaakseni erityistä kykyäni mielivaltaan, vaan sen vuoksi että minulla ei edes ole neljää vanhanaikaista valokuva -albumia kuin yksi kappale. Lisäksi on pari yksittäistä nippua valokuvia. Ja kuvia on muutamalla CD:llä, joista osa on varattu kuville ja osassa taas on vain muutama kuva. Lisäksi on tietysti kasa digikuvia, joita olen laittanut internettiin. Näiden priorisointi oli vaikeaa, joten tyydyin että otan sitten neljännen jonka löydän. Olkoon sitten valokuva -albumi tai kuvaCD. Tämäkin oli itse asiassa haasteellista, koska tapanani on levitellä ja hukkailla asioita. Lopputuloksena on CD. Sen jännittävä puoli on siinä, että kun järjestys voi olla ottamisjärjestys tai nimen aakkosjärjestys, ja jopa tallennusjärjestys voi muuttaa järjestystä jolla ne ovat koneella, "neljäs" ei ole niin objektiivinen valinta kuin pinnallisesti voisi luulla. Onneksi esimerkkini tapauksessa kuvat olivat digitaalikameran numerolla leimaamia ja kerralla poltettuja, joten kaikki nämä mainitsemani järjestykset antavat saman tuloksen. Se, että tulos on objektiivinen oli siis jonkinlaista olosuhteiden luomaa armoa. Calvin voisi sanoa että kansio oli suorastaan predestinoitu osoittamaan tiettyyn kuvaan.
Se, mikä minua tehtävänannossa kiinnosti sen verran, että siihen reagoin oli sen poikkeava rakenne. (Normaalisti olen aika nuiva ketjukirjetyyppisille ratkaisuille.) Normaalistihan sitä pyydetään jotain mielenkiintoista tai elävää kuvaa. Tällöin haetaan tärkeitä tapahtumia ja tarinoita. Tosiasiassahan tässä annetaan "miltei random -ehto" ja tämän jälkeen sieltä mielivaltaisen tuntuisella numerovalinnalla säädetty "ennaltapäätetty" kuva. Satunnainen kuva olisi tietyti ollut ehtona vielä mielenkiintoisempi, mutta tämä olisi varmasti lisännyt intoa ottaa niitä tarinallisia kuvia.
1: Näin valikoitu kuva taas kertoisi jotain ihmisestä. Ei sellaitsa mitä hän sanoo, vaan se voi tuoda esiin myös asioita joita ei normaalisti tule esiin. Ja tietenkin potentiaalista tylsyyttä. Minullakin on aika monta tylsää tai tylsähköä kuvaa, jotka olen vain säilyttänyt. Kuva on todennäköisemmin sellaista ryhmää, jota otetaan paljon.
2: Toisaalta se voi kertoa myös siitä mitä ei halua kuvata. Minä en kuvaa ihmisiä, se on minusta aika vaikeaa. Sielun tarttuminen valokuvaan on vanha harhausko, ja ennen moni näyttikin sittemmin heavystä tuttua käsielettä \,,/ kameralle. Minulla ei tätä taikauskoa ole, mutta lähes yhtä vaikeaa se on. Tietysti tällä naamalla voi olla viisastakin väistellä kameraa. Palkkio tuleville sukupolville.
Etsiessä tietysti tuli mietittyä, että mitä eri vaihtoehtoja minulla olisi. Oli kuvia, joita voisi toivoa tulevan, sellaisia joilla on tarinaa. Ja tietysti sellaisia paniikkikuvia, joita toivoo että ei vain tulisi vastaan. (Sellainen itse asiassa oli siinäkin kasassa, josta tämä kuva on. Siinä olen tehnyt armeijan T -paidasta ninjapäähineen ja olen tupavahdin metallilevyn kanssa keikistelemässä sängyn reunalla yläosattomissa... Kyllä, se on vielä kauheampaa kuin miltä se kuulostaa.) Toisiksi eniten pelotti tietysti se, että vastaan tulee joku kuva jolla ei ole tarinaa tai sisältöä. Tällöin olo on kuin vieraskirjaan kirjoittaisi. Ongelmia on tällöin kolme. (1) Ei keksi mitään nokkelaa ja viisasta sanottavaa (2) ei keksi mitään nokkelaa tai viisasta sanottavaa (3) ei keksi mitään sanottavaa.
Onnekseni ja epäonnekseni tuli seuraava kuva. Siinä on ainakin sisältöä. Valitettavasti se kuvaa pahimpia piirteitäni. Mutta tietysti oman heikkouksiensa hierominen julkisesti kasvattaa aina luonnetta ja tekee monista "inhimilliseksi", tosin vain aika erikoisilla -suorastaan pessimistisillä- ihmisen määritelmillä (Ihminen=Epäonnistuja).
Kuva on otettu vuoden 2002 loppupuolella. Olin silloin armeijassa. Jääkärikompanjassa. Kuvassa olen minä. Ottaja on Kalle Kotilainen, joka oli samassa tuvassa, ja joka on suonut ilon jakaa tätä kuvaa eikaupallisissa tarkoituksissa. Kuva on otettu kasarmin ikkunasta. Minusta on olemassa vain muutama kuva. Tämä on yksi niistä.
Kuvasta ei tule mieleen, että olisin juuri tuolla hetkellä "aseistettu ja vaarallinen." Sitä voi pitää argumenttina armeijaa vastaan tai latistamisen puolesta. Tuo tilanne on kuvattu ennen erään marssin alkua.
Syy siihen, että saman tuvan tyyppi voi ottaa tuollaisen kuvan, johtuu auktoriteettiongelmista. Tai oikeastaan, minulla ei ole koskaan ole ollut mitään sitä vastaan että joku on auktoriteetti. Ja tämän johdosta kun olin 1JK:ssa, sainkin siirrossa mukaani arvion "tottelevainen ja motivoitunut kaveri." Mutta ns "kusipäinen auktoriteetti" (ja voitte jättää sen "auktoriteetin" samalla pois, koska se ei ensinnäkään ole se olennainen termi, ja oikeastaan kun ensimmäinen ilmenee, jälkimmäinen katoaa.) on sitten oma lukunsa. Siispä erästä tiettyä kapiaista kohtaan kohdistamani suorasanainen kehoitus, jonka heikompihermoisten kauhistukseksi siteeraan "Kun seuraavan kerran käyt kusella, anna tulla kunnolla vaan, ihan sieltä päästä asti." Tämä lausunto ei oltu raivousalla tai vihaisen kuuloisella äänellä tehty. Se tulee sillä rauhallisella, itselleni muutoin täysin epänormaalilla täysin tasaisella narraatiolla. Ne, jotka minut tuntevat lähemmin tietävät, että siinä vaiheessa kannattaa todella kuunnella mitä se rauhallinen kertojaääni sanoo. Seuraava vaihe on äänekkäämpi. Ja se ei ole kaukana.
Tämä sisällöltään hmm. normaalista armeijakielestä poikkeava, sekä normaalit rehdin sotilaan kielenkäyttötavat ja ohjesäännön ohjeistukset kiertävä lausunto johti siihen että pidettiin huoli siitä, että "kasarmipäiviä" ei jatkossa kertynyt. (Niille jotka eivät ole käyneet: Kasarmi on sitä että puuhataan armeijan lähellä ja nukutaan punkissa. Muu on sitä että puuhataan metsissä ja nukutaankin siellä.) Tilanne, joka tähän johti aikaansai toki paperitöiden kautta vaikeuksia myös kommentoinnin kohteelle. Mutta ilmeisesti "avautumiseni" oli pahempi kuin tuollainen byrokratiamyllyn käyttö, jota itse pidin "viimeisenä keinona jota tulisi käyttää vasta kun vihjeet, pyynnöt, käskyt, kehoitukset" eivät toimi. Tämä on varmaankin "se epävirallinen syy", mutta sinällään se on OK, eikä se vahtikopissa oleminen, ilmapallojen puhallus ja muu toiminta nyt ollut niin ikävää.
Ainut ongelma oli tietenkin se, että 2JK:hon siirtämiseni syy oli aika dramaattinen, joskin liian myöhään tehty : Alle 50kg:n paino, joka armeijan aikana laski ns. "koko matkan ajan". Kun tuollainen säälittävä ruippana (sanoo "nythenkilö" +15kg.) sitten laitetaan täyspakkaukseen, jonka paino olisi virallisesti jotain 40kg, ja minun tapauksessa jotain 20+ kiloa kun strategiset redundantit esineet "unohtuu", saadaan mielenkiintoisia kuvia. Että pistetään miehet armeijaan, kun niillä on paremmat fyysiset valmiudet, ne on vahvempia kun naiset. Ja naiset synnyttää, paitsi tietysti vapaaehtoisesti. Ja ne jotka ei.
Kun aiheena on tottelevaisuuteni puute, ei liene ihme että en listaa 4 blogia, jonne osoitan tämän. Tämän syy on tietysti se, että määrän pitäisi kasvaa eksponentiaalisesti ja pian kaikki olisivat käyneet sen läpi. Kuitenkin jos koet, että minun olisi pitänyt linkata Sinun blogisi tähän, niin voit toki ottaa osaa haasteeseen ja linkata tänne. Tässä tapauksessa haluan tietää mitkä blogit ovat sellaisia jotka olen "miltei merkinnyt". Ironisinta olisi tietysti se, että niitä olisi yli 4. Se toisi tähän kaikkeen sellaista kunnon vastarintameininkiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti