Ylpeä Eläin

Ihmiset miettivät ihmisyyttä. Omia erityispiirteitään, ja sitä miten he ovat samanlaisia ja erilaisia kuin muut asiat, kuten kivet, ruusut, sammakot tai apinat. Näitä mietelmiä tekee aina ihminen.

1: Ihminen tasa-arvoisena osana luontoa. Aristoteles määritteli ihmisen "valtiolliseksi eläimeksi". Hän edusti ajatusta, jossa ihminen ei eroa eläinkunnasta hirvittävän paljoa. Sama näkemys näkyy useassa kansanuskonnossa, jossa erilaiset toteemieläimet saavat inhimillisiä piirteitä. Samoin esimerkiksi Hannon retkikunta näki 400 eKr. gorilloja, ne tulkittiin ihmisiksi. Toisaalta tätä näkemystä puolustavat myös nykyajan New Age, jossa eläimet ja ihmiset nähdään osana samaa ketjua. Tämän näkemyksen riskinä on antropomorfismi, jossa esimerkiksi eläimissä nähdään inhimillisiä piirteitä, joita niissä ei ole.
2: Ihminen luontoa suurempana. Ihminen on nähty myös aivan erillisenä. Hän ei ole yksi eläin muiden joukossa. Tämäkin näkemys on, jos ei uskonnon synnyttämä, niin ainakin sen levittämä. Ne kun yrittävät sanoa että ihmisellä on esimerkiksi sielu, joka erottaa ne täysin eläimistä. Tässä näkemyksessä ihmisen tarkoitus on hallita luontoa, ei niinkään olla osa sitä. Tämän näkemyksen riskinä on antroposentrismi, jossa on kyse liiasta ylpeydestä: Ihminen nähdään liian keskeisenä, liian tärkeänä, liian suurena suhteessa kosmokseen ja niin edes päin.

Tietenkin riskit ovat molemmissa: Esimerkiksi ihmisen jumalallisuutta korostavassa näkemyksessä voidaan nähdä Jeesuksen kasvoja paahtoleivissä tai pensaissa ja tässä on kyseessä antromorfismi. Eikä ihmistä luonnonolentona pitävä ole suinkaan immuuni suuruudenhulluudelle. Riskit kuitenkin painottuvat, ja ne ovat seurausta niiden keskeisen logiikan jatkamista sinne minne se ei toimi. Induktioon hyppää silloin sellaista mitä siihen ei voida liittää.

Toisaalta tälläinen dualismikin on hieman erikoista: Esimerkiksi biologian kannalta tämä jako on erikoinen. Carl von Linnén taksonomiassa ihminen asetettiin hierarkiassa huipulle. Ihminen oli siis enemmän kuin eläin. Toisaalta hän kuitenkin kuului ominaisuuksiensa vuoksi osaksi luokittelua, eli hän oli myös eläin ja osa luontoa. klisee "luomakunnan kruunu" kuvannee tätä molempien osien täyttymistä melko hyvin. Ihminen oli jumalan kuva ja eläimen kuva saman aikaisesti. Varhaisversiossa evoluutioteoriassakin seurattiin samanlaista näkemystä, jossa eläimistöä kuvattiin ikään kuin kehityksen portailla, jossa huipulla keikkui ihminen. Nykyisin evoluutioteoria näkee että evoluutiolla ei ole varsinaista suuntaa, jolloin on mieletöntä väittää että jokin olisi evoluution "huipulla". Samoin evoluutiota levitettiin väärällä tarinalla "olemassaolon taistelusta", jossa ihminen nähtiin ikään kuin sankarillisen kertomuksen sankarina, joka taistelee vaikeuksia vastaan ja voittaa sen vuoksi, ja ihminen oli siksi sen lopullinen huipentuma. Tälläinen näkemys oli selkeästi antroposentrinen. Nykyään kuitenkin nähdään että evoluutio ei kehitykään teleologisesti päämäärää kohden vaan stokastisesti. Tällöin esimerkiksi ajanhetken X suurin eläin on yleensä suurempi kuin mitä suurin eläin on ollut ennen ajanhetkeä X, mutta tämä ei johdu siitä että evoluutio jotenkin pyrkisi monimutkaisempaan. Evoluutiolla ei ole suuntaa, joten ei voida sanoa että kun eläin elää ajanhetkellä X, se olisi monimutkaisempi kuin eläin varhaisemmalla ajanhetkellä. (Vaikka ajanhetken X monimutkaisempaa tuskin löytyy ennen. Tämä johtuu ns. "juopon merimiehen kävelystä": Jos baarin seinä ja ovi estää juoppoa kävelemästä baarin puolelle tai sen taakse, hän lopulta päättyy ojaan, vaikka tämä olisi kaukanakin baarista. Mitä pidempi aika, sitä kauempana oja saa olla, jotta siihen ei pudottaisi.)

Tietenkin evoluutio on vain pieni osa samantapaista muutosta: Vastaava muutos esimerkiksi psykologiassa ja etenkin aivotutkimuksessa on loukannut vanhaa mielen mystisyyttä : Henkisyyden hienouden tiivistäminen aivomassaan ja sen fysikaalis-kemialliseen toimintaan on ollut monista loukkaavaa. Psykologian kohdalla ero on kuitenkin kenties selvempi kuin evoluution. Evoluutiossahan ihminen on kuitenkin oma lajinsa, joka on ainutlaatuinen samaan tapaan kuin kaikki lajit ovat ainutlaatuisia. Ainutlaatuisuus omalla tavallaan ei ole ainutlaatuista, vaikka ne piirteet ovatkin. Siksi ihmiselle voi yhä kuvitella taivaasta annetun sielun, jota ei ole eläimillä.

Ja toisaalta nykyäänkin näkemys siitä, minkälainen ihmiskuva valitaan johtuu uskonnollisista ja poliittisista tekijöistä. Humanismikin edustaa jonkinlaista antroposentrisyyttä, koska se asettaa "ihmisen kaiken mitaksi". Tämä ei toisaalta vielä tarkoita sitä, että se olisi väärässä. Se on hieman sama, kuin väittäisi että fysikaalinen näkemys siitä että aurinko nielee maan on totta, koska ihminen ei voi vaikuttaa siihen, mutta näkemys saastuttamisesta johtuvasta ilmastonmuutoksesta olisi väärässä koska siinä ylpeillään sillä että ihminen olisi niin kaikkivoipa että voisi tuhota itsensä.