Kylmää taidetta.

"Here you go. The killer’s a literature professor. He cuts off little chunks from his victims bodies until they die. He calls himself "the deconstructionist"."
(Charlie Kaufman, "Adaptation")

Romantiikan aikaa pidetään usein seurauksena sille, että valistuksen ajan järki on kylmää ja tunteetonta, joka taas pistää vastaiskuna keskittymään tunteeseen. (Esimerkiksi kauhuelokuvat ovat siksi "romanttisia", vaikka niissä ei sydänkäpysiä olekaan.) Etenkin kaltaiseni analyyttiseen ajatteluun keskittynyt olento saa kuulla usein siitä, miten elämä muuttuu järjen valossa kylmäksi ja kuolleeksi. Mielestäni näin ei ole: Se, että asian ymmärtää ei mitenkään tuhoa itse asiaa tai muuta sitä. Silti minusta tuntuu siltä että jos tämä on jumalanpilkkaa, olemattomien yliluonnollisten elementtien lisääminen on elämänpilkkaa, vihjaus siihen että "elämä sinällään" ei olisi tarpeeksi ihmeellistä ja hienoa, vaan vaatisi jotain yliluonnollisia "lisämausteita" kelvatakseen.

Vakuutuin asiasta itse asiassa vähän aikaa sitten, kun juttelin kirjallisuuden opiskelijan kanssa. Hän kommentoi kriittisesti erään toisen, tuntemani, elämäntapataitelilijan runoja. Hän kommentoi rytmiä ja ehdotti joitain parannuksia. Hän sanoi että runot aikaansaavat tunteita ja niistä pidetään koska niissä on rakennetta joka vetoaa. Hieno runous ei siksi ole satunnaista, vaan silläkin on tietty muoto. Ja tämän muodon voi ymmärtää ja kun sen ymmärtää, runoistakin tulee hienompia. Analyysikyky auttaa siinä että voi tehdä parempaa taidetta. Toisin sanoen, vaikka kehittäisi uuden taidesuuntauksen, taiteilijalla on itsellään ns. tarkka "näkemys" siitä mitä hän haluaa ja tavoittelee. Toisin sanoen, hän analysoi taidettaan jollain tavalla.

Kehitys on aina muutosta kohti jotain tavoitetta. Muunlainen muutos on vain ajelehtimista.

Vastaava syntyy tietysti elokuvien kanssa. Elokuvia voi katsoa pelkkänä elokuvana. Elokuvia voi analysoida. Mutta vain analysointitaitoinen voi valita kummalla tavalla niitä katsoo. Tietenkin elokuvan voi katsoa pinnallisesti, jolloin se yleensä kestää sen yhden lukukerran. - Itse asiassa jos joku kertoo minulle että hän "saa kaiken" kaikista elokuvista yhdellä katsomiskerralla, se tarkoittaa sitä että hän ei panosta siihen sen enempää. Käteen jää vain juoni, joka ei toisella katsomiskerralla säväytä. Sen sijaan erilaisten kantojen metsästys ja muu analyyttisten työvälineiden käyttö Elokuvien kohdalla on sellaista, että se sallii elokuvan useamman katsomisen, ja mahdollistaa myös sen, että ensin katsoo elokuvan tunteella ja sitten sen jälkeen miettii sitä analyyttisesti vaikka kahvilla muistinvaraisesti toisen vastaavasta systeemistä pitävän tyypin kanssa. Tässä kohden elokuviin tulee myös sosiaalinen elementti, jota "ulkopuolinen juonitasolle jäävä" ei juurikaan voi tehdä. Tapahtumien siteeraaminen suoraan ja juonireferaatti ei vain tuota samanlaista fiilistä, kuin miettö tai kina siitä mitä tuokin roolihahmon tukanväri nyt kertoo. (Animeissa tukanvärillä on tarkasti määrättyjä muotoja, hieman samaan tapaan kuin vanhoissa lännenelokuvissa hatun väri kertoi onko hahmo hyvä vai paha. Mustahattuiset kuolevat ja valkohattuiset jäävät eloon.)

Analyysi ei tarkoita sitä että olennainen heitetään ulos, vaan asian käsittelyä, miettimistä ja tarkastelua eri kannoilta. Käsittelyn vastakohta taas ei ole niinkään aitous kuin passiivisuus.

Siksi elokuvien ymmärtäminen mahdollistaa sen että niistä voi nauttia useita kertoja, ja tehdä vaikka erilaisia tulkintoja. Tässä tulkinnassa taas esimerkiksi psykoanalyysin symbolien tunteminen auttaa usein. Ei välttämättä siksi että psykoanalyysi olisi totta, vaan koska elokuvaohjaajat käyttävät sen symboleja kertoakseen erilaisia sanomia, joka taas voi kertoa ihan vain siitä että se on tapana tai siitä että moni elokuvaohjaaja luottaa niihin. Samoin esimerkiksi Raamatullisia viittauksia löytyy samalla tavoin. Ne ovat mielenkiintoisia ja ne kertovat siitä mitä varten elokuva on tehty. (Se ei aina ole vain se, että tapahtuu pari korttelinräjähdystä ja deux ex machinaa ja lopussa tyttö saa pojan, happy end. Tosin joskus on.)

Viittaan tässä tuoreesti katsomaani Charlie Kaufmanin ja Donald Kaufmanin käsikirjoittamaan ja Spike Jonzen ohjaamaan "Adaptation" -elokuvaan. Siinä alussa roolihahmo Charlie Kaufman esittää veljelleen alkuun siteeraamani ehdotuksen dekonstruktionisti -murhaajasta. Rinnastan tämän ominaisuuksien analysoijaan, jossa hahmon elementit ovat tarkastelun kohteena. Sen murhaavuus kuvaa ajatusta siitä kuinka uhrin pilkkominen ei kerro uhrista, vaan muuttaa tämän kuolleeksi, joten siitä ei saa oikeaa kuvaa ja hahmo muuttuu kuolleeksi. Kuitenkin ajatus kehittyy elokuvassa, ja veli tekeekin murhaajasta lopulta enemmänkin Ouroboros -murhaajan, joka syöttää irtileikkaamansa osat uhrilleen, kunnes tämä kuolee. Ouroboros taas on enemmänkin tunnettu ikuisen elämän ja toistuvuuden symboli.

Elokuvasta selviää se, että analysointi ja keskittyminen jonkin asian ymmärtämiseen on tärkeää, ei sen takia että voitaisiin ymmärtää "kaikki" ja että tavoitteena olisi "kaiken analysointi puhki" ja se mikä tyydyttäisi olisi "kaiken selitys". Päin vastoin, analysointiin liitty minusta enemmänkin halu ja kyky oppia uutta, huomata virheitään ja korjata niitä, kehittyä. Muuttua. Tältä kulmalta katsoen analyyttinen ihminen ei ole mikään kylmä marmorikuutio. Toki analyysi myös suojaa muutoksilta: Analyysin kautta osa näkemyksiä ohjaavasta propagandasta huomataan, jolloin sille ollaan vähemmän alttiita. Sillä kun propagandaa on katsottu, ja ymmärretty propafandaksi, katsoja käyttäytyy eri tavoin kuin silloin kun hän ei ole sitä ymmärtänyt propagandaksi.

Olennaisin on kuitenkin kyvyssä palata jälkiään takaisin, yrittää uudestaan eri tavalla ja taidossa olla aktiivinen eikä passiivinen. Kyky kehittyä. Analyysiin pyrkivä ei kuitenkaan voi analysoida koko maailmaa, siinä on liikaa asioita. Keskittyminen mielenkiintoiseen tekee maailmasta mukavamman paikan itselle elää, tämä taas johtuu siitä että tarkastelu tekee maailmasta enemmän ihmisen kokoisen kuin loppuunkalutun.

"There are too many ideas and things and people. Too many directions to go. I was starting to believe the reason it matters to care passionately about something, is that it whittles the world down to a more manageable size."
(Susan Orlean, "Adaptation")