Keskustelussa ja miekkailussa olennaista on se, että kohtaamiset ovat erilaisia ja niiden luonne ja tyyppi liittyy paitsi tilanteeseen, myös siihen minkälainen tyyppi on vastassa. Tämän ei tarvitse muuttaa itse tilannetta; Argumentit tai miekkailun flow voi olla samanlaista, mutta tilanteesta riippuen on hyvä harjoittaa erilaisia suhtautumistapoja (Kun tilanne on täpärämpi, on vaikeampi esimerkiksi hienosäätää kaikki yksityiskohdat kuntoon. Helpommassa tilanteessa tekniikasta voi tehdä rauhassa tarkempaa tai argumentista ymmärrettävämpää vaikka valaisevilla esimerkeillä.):1: Miekka on vaarallinen ase. Jos toisella on vääränlainen asenne, joka on käytännössä asenne, jossa häntä kiinnostaa vain voittaminen, ei oppiminen tai kehittyminen, ja vielä vähemmän vastustajan oppiminen. Heille miekkailun harrastaminen on vain keino päteä ja olla bullyjä.
2: Sanat ovat paitsi asioiden punnitsemiskeinoja, myös keinoja satuttaa toista. Siksi esimerkiksi sanojen lataaminen pahoilla sävyillä voi olla argumentin kannalta irrelevanttia: Se ei tuhoa sitä. Mutta se voi viedä fiiliksen siitä että ollaan keskustelemassa. Huono väittelykumppani on julistaja: Julistaja asettaa itsensä toisen yläpuolelle, hän on opettaja jonka ei tarvitse oppia. Hänen tehtävänään on millä konstilla tahansa osoittaa että hän on oikeassa, ja pahimmillaan kaiken kritiikin yläpuolella. Kiistakumppani edustaa hänelle toiseutta, joka on erilaista kuin hän ja on siksi lähtökohtaisesti väärässä. Hän on voittamisen kohde ja hänen näkemyksensä on kritisoimista varten.
Taulukko on tehty sillä oletuksella että olet itse hyvällä asenteella tai ainakin tavoittelet sellaista. (Jos et, niin kannattaa lopettaa tai muuttua.) Keskiaikaisen miekkailun ystävät tunnistavat tästä varmasti Windsorin "Swordsman's Companion" -kirjassa suositteleman systeemin. Minusta se soveltuu erinomaisesti myös lähes kaikkeen sosiaalisiin tilanteisiin.
Oma suosikkini on se, että "kanssakäymiseni on ansaittava" ja rajatapausten kohdalla harjoitan enemmän haastattelunäkökulmaa, jossa lähinnä luokittelen hänen ajattelutapansa ja selvitän, mitä asioita hän ei sano, jolloin en niinkään harjoita paremmuutta selvittävää dialogia, kuin kannanottojen kartoittamista, selvitän "missä on kenenkin poterot". Jos poteroita ei ole liikaa, ja aihe ei satu osumaan niiden kohdalle, mikään ei estä juttuja. Samoin, jos tiedän että joku (1) asia tai aihepiiri (2) henkilö aikaansaa minussa liikaa ikäviä tunteita, välttelen. Enkä välttämättä siksi että hän olisi "huono", syy voi olla myös se, että itse katson olevani. Näin asenne ei ratkaise itse debattia vaan sen, käydäänkö sitä ylipäätään ja milloin se mahdollisesti loppuu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti