Luottamus.

Paranoidia skitsofreniaa sairastavat ihmiset rakentavat luontevasti mitä erikoisempia tarinoita heihin kohdistuvasta vainosta. Esimerkiksi hän saattaa pelätä että maailmassa vaikuttaa suuri salaliitto, ja että nämä asuvat hänen yläkerrassaan. Tämän seurauksena esimerkiksi tärkeät paperit ja dokumentit ja tavarat täytyy aina pakata mukaan kun mennään ulos. Samoin täytyy kasata ulko -oven eteen tavaraa, jotta he eivät yöllä pääse murtautumaan kotiin nukkuessa. Kaupankäynnissä pitää olla varovainen, ja esimerkiksi velanperintä on vain salajuoni, ja tämän maksaminen ei kannata, koska itse velka ei ole pääasia vaan tekosyy sille että "ne pääsee sisään". Jos yrität argumentoida tilannetta vastaan, edustat tietysti heitä. Soluttautujia voi olla joka paikassa.

Kenties hieman yllättäen nämä tarinat ovat johdonmukaisia. Tosin jos ja vain jos johdonmukaisuus tarkoittaa rationaalisuutta, eli sitä että tarinat noudattavat logiikkaa. Esimerkiksi esimerkkini tarina ei ole "mahdoton" sanan suurimmassa merkityksessä. Ja kun tämä odotetaan todeksi, voidaan todistusaineisto tulkita sen mukaan. Onhan muistettava, että ns. valehtelua tapahtuu oikeastikin. Ja kun tiedetään että salaliitto on totta - ja tämähän on heistä loogisesti mahdollista, koska pahuutta ja salaliittoja ja rikollisia on oikeastikin, tiedetään että jos joku puhuu tätä ennakko -oletusta vastaan, taho valehtelee. Skitsofreenikon tarinalla on tarinoissaan oma sisäinen logiikka, jota ulkopuoliset eivät jaa.

Ja me kaikkihan teemme tätä joka päivä. Kun menen kauppaan, oletan että saan maksua vastaan tavaraa. Mitään täysin poissulkevaa mahdollisuutta sille, että kassanhoitaja ei maksun saatuaan kaiva tiskin alta valtavaa moukaria ja paiski sillä minua päähän (Että pampun pampun hutkis!) ei ole. Annan kaikelle jonkinlaisen "kredibiliteettikertoimen" eli viittauksen siitä kuinka luotettava jokin myyjä on tai ei ole. (Siksi asioin Alkossa enkä osta kulmilla pyöriviä piilopulloja.) Sama pätee tietysti ihmissuhteisiin.

Postmodernisti voisi sanoa, että skitsofreenikoilla on vain erilainen yhtä hyvä teoria todellisuudesta. Minä en. Olen toki hyväksynyt Quinen ja Duhemin tulokset siitä, että minkä tahansa yksittäisen faktan ympärille voidaan laittaa näkemysverkko, joka on yhtä kattava kuin jokin toinen. Ne olisivat vain "erilaisia" ja niitä koskisi normaalit perspektiivien pluralismin ehdot: Niitä voidaan luokitella, mutta eri kielipelin varaan rakentuneet kokonaisuudet eivät olisi paremmuusvertailukelpoisia - ellei sitten rikota erilaisten logiikan sääntöjen sallimisen periaatetta vastaan ja rakenneta jokin kolmas looginen rakennelma, jolla näitä kahta arvioidaan. (Jolloin kyseessä on eräänlainen "pseudopluralismi", joka on itse asiassa sama kuin "pseudosuvaitsevaisuus", jossa joku taho väittää että hän haluaa vain oman mielipiteensä kuuluviin ajatusten monimuotoisuuden nimissä mutta tavoittelee kuitenkin esimerkiksi sitä että "ne pahat ateisti-darwinismi romahtaa".)

Olen kuitenkin sitä mieltä, että itsekriittisyys on tärkeämpää. Verkko tulee rakentaa konsilienssin periaatteen mukaan, jolloin kumoamistilanteessa tulee kumota se, joka muuttaa tiedeverkkoa vähiten. Ytimessä ei tällöin ole jokin tietty kohta, vaan kokonaisuus ratkaisee. Tämä tarkoittaa sitä, että yksittäistä ikuisesti varmaa näkemystä ei voida asettaa - Tällöin anomalioiden kertyminen jonkin kohdan ympärille johtaa sen kumoutumiseen. Tällöin verkko rakentuu eri mekanismilla. Ei ole yksittäistä pistettä, jonka ympärille se rakennetaan.

Tämän logiikka eroaa siis oikeasti erittäin paljon "skitsofreenikon logiikasta". Kuten tulevat käytännön esimerkkini toivon mukaan valaisevat.
1: Konsilienssipohjaisessa empiriapohjaisessa päättelyssä luottamus rakentuu empirian varaan, kokemukseen. Esimerkiksi jos olet käynyt kauppaa ja tiedät että kauppa on menneisyydessä ollut luotettava, voit induktion ongelmasta huolimatta "hyvin perustellusti uskoa" että seuraavallakaan kerralla moukari ei ilmesty tiskin takaa. Ja jos taho on huijannut, hän on hieman epäluotettavampi.
2: Luottamus on mukana tietysti myös huijauksissa: Huijari saa luottamusta joka ei hänelle kuulu ja se on hänen olemuksensa. Lauerman "Huijaus" -kirjassa kerrotaankin, kuinka usein huijarit kiinni jäätyäänkin ovat sellaisia, että he "loukkaantuvat", jos heidän luotettavuuttaan kyseenalaistaa tai tutkii esimerkiksi heidän osuuttaan huijausrinkiin. Se, että asian perustelee sillä, että on paljastunut muitakin huijaukseen perustuneita harrastuksia. Joka ikinen tutkittava epäily pitäisi heistä ikään kuin osoittaa todeksi jo ennen tutkimusta, vaikka tutkimusta ja kysymyksiä aiheesta tehdään juuri sen vuoksi että mitään "kredibiliteettikerrointa" ei ole näissä kysymyksissä lyöty täysin lukkoon. Entinen viittaa myöhempään, mutta näkemys elää koko ajan, kuten hyvässä empiriassa pitääkin. Tosin esimerkiksi pseudotieteissä luottamusta haetaan kokemuksien kautta. Tohtorinarvoja esiintyy ja saatetaan esimerkiksi esittää, että "ollaan työskennelty useissa sairaaloissa" joka paljastuukin sitten sellaiseksi, että henkilö on ollut vaikkapa siivoojana yhdessä ja talonmiehenä toisessa. Ja tietenkin hekin kiinni jäätyään muistuttavat, että esimerkiksi tohtorin tutkinto on jäänyt hankkimatta siksi että "ne vainoavat".
3: Luottamus on mukana myös lähdekritiikissä. Siinähän tiedon sisällön lisäksi on mukana se, mistä tieto tulee. Jos tieto tulee epäluotettavasta lähteestä, se tarkoittaa että tietokaan ei välttämättä ole edes tosi. Se tulee siksi varmistaa jostain "luotettavammasta tahosta". Tämän vuoksi esimerkiksi tieteen vertaisarviointi on tärkeää. Se on ikään kuin tiedemaailman tekemä "kredibiliteetin testaus". Pelkkä tohtorinarvo ei riitä siihen että saa väittää mitä tahansa.

Kredibiliteettikertoimen on yksinkertaisesti elettävä, tai muuten sorrutaan skitsofreenikon logiikkaan. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että päätetään aluksi mikä on totuus ja sitten kasataan todellisuudesta kuva tämän ympärille. Todistukset saavat tietenkin luotettavuustason, kuten kaikessa. (Filosofian maailmassa vertaisarvioitu teksti on paljon arvokkaampi todiste kuin esim. tämä blogaus joka on kuitenkin amatöörin tekemä eivertaisarvioitu juttu.) Tällöin sorrutaan kuitenkin assimilaatioon, eli totuuden tavoittelemisen sijaan perustellaan se, miksi ollaan oltu alusta asti oikeassa. Duhemin ja Quinen tiedeverkkoa pinnallisesti tarkastellen ero ei ehkä ole valtava, mutta se on olennainen. Hyvässä systeemissä on oltava itsekriittisyyden siemen, joka voi tarkoittaa esimerkiksi fasifiointiperiaatteiden mukanaoloa. Se mahdollistaa akkomodaation. Väitänkin että tämä ero on yksi tärkeimmistä asioista, joita on muistettava. Ja sen ytimessä on luottamus ja epäluottamus ja se, kuinka subjektiivisena tämän pitää.

Tältä pohjalta esimerkiksi vastavuoroisuus näyttää siltä, että hyviä tekoja tehdään, ja siiitä saa sitten "hyvän maineen".

Ja tämän vuoksi esimerkiksi määritelmäni "extraordinarystä" eli siitä jolle on asetettava "kovennettu todistustaakka", on hieman normaalista poikkeava. Monille se tarkoittaa sitä että he tietävät mikä "epätodennäköinen ilmiö" on. Minulle se taas kertoo vain ja ainoastaan sitä, että sen hyväksyminen vaatisi suuria muutoksia tiedeverkon alueella. Koska tässä yritetään tehdä (tai väitetään tehtävän) ns "tiedettä", pitää tiedeverkkoon jossain määrin luottaa, koska muutoinhan ei olisi mitään intoa hakea siihen (paitsi huijaaminen, ja tälläistähän kukaan ei tunnusta, joten heidänkin on "leikittävä mukana".) Silloin heidän on todella vahvasti perusteltava miksi heidän näkemyksensä on niin hyvä ja etenkin tutkimuksellisesti hedelmällinen, että se oikeuttaa niin suuren osan tiedemaailmasta harjoittavan virhepäättelyä (ja jopa "valehtelusana" ja "satuilusanat" esiintyvät usein näissä tiedekriitikon puheissa..) Siksi jos jokin "uusi paradigma" vaatii toimiakseen sen, että tämä kumoaa vaikkapa geologian ajoitusmenetelmät, luonnonhistorian näkemykset, kosmologiset tutkimukset galaksien ja tähtien kehityksestä, näkemykset genetiikan ilmiöistä jne. niin sen täytyy olla harvinaisen hyvin perusteltu.

Olen siis kyyninen ja skeptinen enkä kovinkaan postmodernisti. Ja toivon, että tämän jälkeen lukijatkin ovat. Toivottavasti he eivöt käy seuraavalla kerralla kaupassa nuija -asenteella, koska tavoitteenani ei ole suinkaan rakentaa mitään postmodernismia rakastavista paranoidesta koostuvaa yhteiskuntaa. Silti skitsofreenikon logiikka on aika tavallista. Yleensä ihmisten maailmankuva ratkaisee sen, onko jokin asia totta, ja tämän kanssa erimielinen tuomitaan suoralta kädeltä. Tämän kritisoinnissa on silloin keskeisintä se, miksi toinen on alusta lähtien väärässä ja miksi itse on ollut alusta asti oikeassa. Kääntymistilanne ei vielä muuta tätä, eikä kääntynyt vielä tarkoita samaa kuin avomielinen, koska kääntymisen mukana myös itsekriittinen asenne voi muuttua ja poistua.