Ihmiset ymmärtävät toisiaan kohtuu hyvin. Jopa avioliitoissa keskustelu ja ymmärrys sujuu paremmin kuin vitsit antavat ymmärtää. Ja monesti niiden osuessakin kyseessä ei ole taidosta vaan halusta tai viitseliäisyydestä. Mieskin voisi ymmärtää suomen kielen lauseita, jos häntä ei kiinnostaisi jalkapallo. Lisäksi ihmiset haluavat olla tietyssä määrin tekemisissä eläinten kanssa. Hommaavat nelijalkaisia kotiinsa ja ruokkivat niitä. Ajattelevat ymmärtävänsä niitäkin. Ja ainakin ne, jotka ovat kiinnostuneita eläinten hyvinvoinnista, joutuvat kysymään mitä eläin haluaa sen sijaan että kysyisi "mitä ihmisenä haluaisi jos olisi sika". Tämän unohtaminenhan johtaa ääripäässään siihen että koiralle ostetaan timanttikaulapantoja.
Eläinten kanssa kommunikointi ei onnistu ihmisen tapaan. Siinä missä psykologiassa ihmisiltä voidaan aina kysellä että miten he kokevat jonkin asian, eläinten kanssa tämä on melko rajoittunutta. Ehkä syynä on ihmisen harvinaislaatuinen kyky itsereflektioonkin, mutta vähintään yhtä suuren kynnyksen tuottaa yhteisen kielen puute.
Toki esimerkiksi Koko -gorillan katsotaan tietyssä määrin viittovan, mutta tämän soveltaminen yleensä gorilloihin on vaikeaa, koska Koko ei ole elänyt luonnonvaraisen gorillan elämää. Lisäksi Kokon taitoja on selitetty välineellisen ehdollistumisen kautta: Koko ei ymmärrä heidän mukaansa viittomiensa asioide merkityksiä vaan osaa laittaa ne sellaisten kanssa yhteen että hän saa palkinnon. Ongelmana on pohjimmiltaan se, miten jonkun sanotaan tai ei sanota käyttävän kieltä.
Olisihan toisaalta kätevää jos saataisiin opetettua eläimille vain "kyllä" ja "ei" ja "merkityksetöntä" -viittomat. Niillä saataisiin vastauksia kysymyksiin. Ongelmana on tietenkin se, että eläinten tulisi myös ymmärtää ne kysymykset, eli kielen ymmärtämisen taidon tulisi olla ihan yhtä hyvä. Vain kielen tuottamisen kohdalla tulisi joustoa. Tämän vuoksi "kolmet viittomat" on kuitenkin aika hedelmätön idea.
Lisäksi esimerkiksi siat eivät viito, joten niiden ymmärtämisen kannalta tällä ei ole paljoa apua.
Samastuminen vastavuoroisuuden kautta on yksi ratkaisu ongelmaan. Sekään ei ole aivan ongelmaton, mutta se tuo kuitenkin tilanteen lähemmäs. Pohjalla on sitä ajatusta että kun meillä on yhteistä perimää ja toiminta ja tunnemaailma on sekä eläimillä ja ihmisillä sellaista, että se tähtää hengissä selviämiseen. Tunnemaailmakin on tässä ikään kuin toiminnan tähtääjä. Tältä kohdalta idea on tiiviisti sanoen se, että kun me koemme olevamme tietoisia ja koemme eläimissäkin tietoisuuden, voidaan olettaa että tässä on jotain vastavuoroisuutta. Jos siis mietit että miten lammas suhtautuu sateeseen, voit mennä pihalle ja seurata lampaita laitumella(. Kun alkaa sataa, pörröturkit laumana lopettavat laiduntamisen ja pyrkivät puun tai katoksen alle suojaan. Tästä voimme päätellä että lampaat eivät pidä siitä sateesta. ) Tämänkaltainen logiikka tarjoaa tietysti keinoja eläinkokeisiin, joissa esimerkiksi eläimet pistetään painamaan nappia tai tekemään jotain asiaa ruuan eteen. Tällöin opitaan se, miten iso riesa suunnilleen ongelma on eläimelle. Toisaalta jos jokin asia näyttää siltä että eläin pitää siitä, voidaan katsoa paljonko riesaa eläin on valmis tekemään saadakseen sen.
1: On hyvä huomata, että käytös ei kuitenkaan kerro aivan kaikkea. Esimerkiksi vaikka Edgar Rice Burroughsin "Tarzankirjoissa" toistuukin ajatus siitä miten vain ihminen metsästää yli ja tämä käytös viittaa siihen että vain ihminen nauttii tappamisesta, myös esimerkiksi minkit vetävät ylenmääräisiä saaliita. Tämä ei vielä tarkoita että minkki nauttisi tappamisesta. Sillä vain on ehkä sellainen vaisto.
2: Sympatiat ja samankaltaisuuden tunteet voivat tietysti jossain määrin auttaa tunnesisällöissä, mutta on kuitenkin vaikeaa erottaa luuloja tosiasioista. Esimerkiksi delfiinien lajinmukainen suun asento näyttää ihmisistä hymyltä. Tämä ei tarkoita että delfiini olisi aina iloinen.
Kaikesta huolimatta, olisi ollut hauskaa saada kuva mäyrästä. Nimittäin, kun tavanomaiseen tapaani tulin töistä kotiin metsän poikki, kuulin rytkettä. Menin tietysti varovasti lähemmäs, koska siellä voisi olla vaikkapa peura. Latasin kamerankin valmiiksi. Siellä oli kuitenkin jotain, joka lähti juoksemaan pakoon. Olin tässä vaiheessa varma, että se olisi supikoira. Koska huhut kertoivat että sellaisia olisi nähty niissä metsissä. Minä en ole koskaan sellaisia siellä nähnyt. Eläin juoksi suoraan pensaikkoon, joten ajattelin että se siitä. Laitoin kameran pois. Lähdin jatkamaan matkaa eteenpäin, koska eläinten jahtaaminen märissä ja ryteikköisissä puskissa ei ole se mitä juuri nyt huvitti tehdä. Ilmeisesti eläin oli ajatellut hämäävänsä sillä että kiertää, koska pian kuulin varovaista tassuttelua. Kun katsoin siihen suuntaan, huomasin että eläin oli mäyrä. Etäisyyttä oli noin kaksi metriä. Mäyrän pää kääntyi miltei heti minua kohti. Ilme toi minulle vahvan tunteen siitä että se koki että "Voi Perrkele!". Sama tunne oli itselläkin, koska teoriassa mäyrä saattaisi kokea olevansa nurkkaan ahdisteltu. Enkä halua itseään puolustavaa mäyrää jäytämään jalkaa tai vastaavaa. Se olikin sitten toinen pako. Kameran lataaminen oli tietysti tässä kohden aivan toivotonta.
Koska voidaan kuvitella että eläimillä on geeneissään perustietokoneen kovalevyn käyttöjärjestelmä, joka sisältää sellaisia "ohjelmia", joiden sisällön hankkiminen kokemuksella olisi vaikeaa: Kuten esimerkiksi "varo petomaisia otuksia" - koska sitten kun ilman taustatietoa oppisit tämän olisit jo sen mahassa. Mäyrällä tuskin oli negatiivisia kokemuksia ihmisistä, joten se toimi niiden mukaan. On viisasta ajatella että mäyräpolo koki kovaa stressiä. Sen sijaan siitä, onko mäyrän vittuuntuneisuus missä kohden verrattavissa minun samassa tilanteessa kokemaani vittuuntuneisuuteen (1) pois laitetun kameran (2) pelästymisen kohdalla kuinka samanlaisia on ongelmallinen. Thomas Nagel mainitsi aikanaan siitä miten ihminen ei voisi kokea miltä tuntuu olla lepakko, koska hän voi vain ottaa selvää siitä miten kaikuluotain toimii, mutta ei elää sen kanssa. Tässä kohden ongelma on hieman samanlainen. Toki minusta tuntuu että pelkotilani oli mäyrän kanssa samanlainen. Objektiivisuus ei kovin hyvin voi varmistaa subjektiivisuuksien samanlaisuuksia.
( kutsukaa tätä etologiseksi perustutkimukseksi. Tosin etologiseen käytöstutkimukseen yleensä kuuluu itikanpuremia ja sitä että sitä elukkaa ei suurimman osan ajasta näe, ja siksi odotat etkä voi polttaa tupakkaakaan kun sen haju ajaisi eläimet pakoon. Samoin kuin rallattelu ja rytmitanssi.
) Saatiinpa tähänkin se muta ja märkä, joka kaikkiin etologisiin tutkimuksiin kuuluu. Tässä ei ihminen voi muuta kuin kokea sympatiaa lampaita kohtaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti