"I confess to being thoroughly mystified by this. Why is it OK for my stomach, or my heart, or my pancreas to be ill in a way that needs to be treated with medication, but it's not OK for my brain? Why are illnesses that originate in this one organ so different from all others, so that so many people believe that nothing can possibly go wrong with it? That there are absolutely no problems with the brain that can possibly be treated by medication?"
(Mark Chu-Carroll, "Mental Illness - a personal perspective")
Tähän aiheeseen innosti Mark Chu-Carrollin henkilökohtaissävyinen blogaus.
Kuvitellaan että jollakulla on synnynnäinen vaiva, jonka takia hän syö lääkkeitä. Tätä ei pidetä pahana asiana. Sydänvaivoihin saa ottaa lääkkeitä ilman että tässä on sen kummempi asioita takana. Mutta jos kyseessä on mielenterveysasiat, tilanne näyttää muuttuvan. Jos jollakulla on esimerkiksi bipolaarinen mieli ja hän saa siihen vaikka litiumia, hän on erikoisessa tilanteessa. Tässä kohden on hyvä muistaa että siihen ei ollut kovin helposti tehoja muuta kautta, mutta litium tehosi. Tässä se, miten ihminen kokee maailman muuttui kemialla, ei terapialla. En väitä että kaikki mielenterveyden puutteet olisivat tälläisiä. Mutta se on hyvä esimerkki siitä että ei pitäisi jäädä vanhaan kartesiolaiseen dualismiin : Ajatukseen siitä että mieli ohjaa ruumista, eikä toisin päin.
Kaikki eivät kuitenkaan tue mielenterveyslääkityksiä. Se on heistä automaattisesti vaarallista puoskarointia. Heidän mielenterveysasioissa on joitain pointteja. Niissä kaikissa on hieman järkeä joka on levitetty järjettömiin tasoihin:
1: Jos tilanne on se, että lääkkeen käytön lopetus aikaansaa tilan uudistumisen - tämähän käy esimerkiksi kliinisillä depressiopotilailla aika usein. Että tauti palaa muutaman kuukauden jälkeen. (On hyvä olla erottamatta normaalia masennusta tästä.) Lääkkeiden vastustajista tämä tarkoittaa sitä että henkilö pitää lääkkeistä ja että kyseessä olisi lääkeriippuvuus joka tulisi ratkaista pysymällä erossa lääkkeistä. Ongelmana tässä on tietysti se, että tämähän viittaa myös vahvasti siihen suuntaan että lääke toimii: Yleensä lääkekuurit aloitetaan koska on se tila josta halutaan parantua. Tätä kautta se ei ole lääkkeen aikaansaama. Poistuminen sen sijaans selittyy lääkkeillä.
2: Toisaalta psyykenlääkitykseen liitetään vahvasti stigma heikkoudesta. Tämä on erityisen mielenkiintoista, koska lääkkeiden käyttöä perustellaan "pehmeillä arvoilla", joissa ihmisen oma heikkous pitäisi tunnustaa. Mutta psyykenlääkkeiden tarpeeseen liitetään negatiivinen avuttomuus. Tässä on takana idea siitä että vaikka lääkitys toimisikin, niin silloin ihminen ei vain tee sitä mitä hänen pitäisi tehdä, ja taistella tilaa vastaan. Toisin sanoen psyykenlääkkeen käyttö katsotaan ikään kuin alkoholismiin rinnastettavaksi pakokeinoksi. Tai kuten Chu-Carroll sanoi "weak-willed nebbishes who can't deal with reality need psychiatric medication" Tässä taustalla on myös kartesiolaista mielen kaikkivoipaisuuden tukemista. Tietenkin sillä on myös vaikutusta. Mutta ainakin minä vierastan ajatusta siitä että tunteita voisi hallita järjellä. Se kun tuntuu olevan pikemminkin toisin päin. Toki erikoiseksi tilannetta tekee myös se, että vaihtoehtohoitojen tarjonnassa kannatetaan näille "pehmeitä vaihtoehtoja" ja heidän mielestään lääketiede korostaa järkeä liikaa. Kuitenkin depressiossa ja monissa muissa vastaavissa ongelmana on tunne, ei järki.
3: Kolmas on ajatus siitä että lääkkeet muuttavat persoonallisuutta. Tämä on siitä erikoinen, että yleensä suosittua on esittää miten kemia ei vaikuta mieleen eikä päihitä sitä. Mutta kun tehoa on, sanotaan että lääkkeet latistavat mielen. Tekevät mömmö -ihmisen, jolla ei leikkaa. Toki näin voi taatusti olla. Mutta joskus tilanne on toinen. Depression katoaminen litiumilla taatusti parantaa elämänlaatua ja piristää mieltä.
4: Neljäs on tietenkin se, että he katsovat asiaa oman itsensä kautta. Kun he kohtaavat vaikeuksia, he tietysti käsittelevät niitä normaalisti. Mutta ei kukaan itsekseen ja helposti alun perin sinne psykiatrille kävele. Kynnys on olemassa. Ja jos takana onkin oikea aivotoimintaan liittyvä sairaus, vertailu ei ole kovin toimiva koska siinä terve terveillä aivoilla olettaa että epäterve epäterveillä aivoilla toimii juuri samalla tavalla. Kuitenkin tässä on selvästi eroa. Se vaiva, johon se lääkitytä on alun perin lähdetty hakemaan.
Tietenkin takana voi olla myös ylidiagnosointia. Ja lisäksi on ikään kuin "muotia" saada joku tietty sairaus. Tämänkin kanssa pitää olla varovainen, koska ylidiagnosointi tarkoittaa sitä että osa on diagnosoitu liian heppoisesti. Mutta yleistys "kaikkiin tai yksilöön" on liika voimakas. Toisaalta ylidiagnosointihan todetaan diagnoosien määrän kasvulla, joka taas voi johtua ihan siitäkin että lääketiede on kehittynyt ja ihmiset nykyisin jopa käyvät lääkärissä vaivoineen ja uskaltavat avautua mielen ongelmistaan. Ennen oltiin hiljaa ja kärsittiin. Oltiin kylähulluja. Nyt kylähullu ei ole enää vain kylähullu, vaan hän on lisäksi saanut jonkun spesifin tautikuvauksen.
Tietenkin tässä on kyse aivan samoista asioista, kuin muidenkin tautien kohdalla. Esimerkiksi on "syöpäsukuja", jotka saavat helposti syöpää. Mutta silti syöpä voi tulla tupakoinnillakin. Samoin diabeteksessä on kyse aineenvaihdunan häiriöstä, joka on osin synnynnäinen mutta jota voi kontrolloida ja jonka puhkeamista voi estää vahvasti elämäntavoilla. Kuitenkin diabeteksen kohdalla lääkkeisiin suhtaudutaan eri tavoin kuin mielenterveyden kohdalla. Mielestäni mielenterveys on niin tärkeä asia, että oikean lääkityksen ottamiseen tulisi kannustaa. Amatööri joka kannustaa masennuspotilasta jättämään lääkityksen ja yrittämään elää ilman ja yrittämään ajatella positiivisesti tekee saman kuin henkilö joka sanoo diabeetikolle että "jätä lääkkeet käyttämättä ja laihduta!" Vika on molemmissa sama. Neuvo on "vain puoliksi oikein". En usko että yritys positiiviseen ajatteluun on pahaksi depressiossa, mutta lääkityksen pois jättäminen onkin sitten oma lukunsa, ja siitä pitäisi keskustella lääkärin kanssa.
Mutta ei niitä diabeteksen kohdalla näy. Ehkä sen takia että ihmiset eivät samanaikaisesti usko että diabetes on vain ylidiagnosoitu muoti -ilmiö, jota ei ole mutta joka pitäisi parantaa elämäntavoilla vaikka ei ole mitään parannettavaa. Ja että diabetes on sielua johon kemia ei vaikuta tai että verensokeri turtuu sillä lääkityksellä joka siihen ei tehoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti