sir Lancelot ja Robin Hood.

Pienissä ihmisryhmissä ei välttämättä ole erillistä johtajaa. Mutta suuremmissa kokoonpanoissa esiintyy yleensä jokin johtava taho. Hänelle keskitetään sekä päätäntävaltaa, rahaa että voimankäyttömahdollisuuksia. Tällä saadaan esimerkiksi ylellisyystavaroita ja muita etuja. Toisten ohjaaminen nähdään tätä kautta kaikenlaisia etuja antavana. Tähän valtaan liittyy usein myös "kriittinen tieto", joka voi tarkoittaa ihan kirjaimellista tietoa että sellaista tietoa kuten "ovatko tämän meidän heimon jumalat suosiollisia", jonka heimo kokee tärkeänä.

Tämä nähdään arvokkaana. Sitä puolustetaan. Tästä arvoista on hyvänä esimerkkinä urhea sir Lancelot. Hän "puolusti systeemiä", oli - tai siis ainakin hänen imagonsa mukaan oli - jopa valmis antamaan henkensä sen puolesta. (Naisasiat ovat sitten oma lukunsa...) Nimittäin tälläisen vallan antaminen ei välttämättä anna kovin suuria hyötyjä. Vastakkaista näkökantaa edustaa Robin Hood. Hänestä -tai ainakin se imago joka hänestä tarinoissa on - oli oikein "ryöstää rikkailta ja antaa köyhille". Tietenkin nämä ovat tarinoita, mutta jos niiden paikalle siirtää vaikkapa meidän yhteiskuntamme poliisit ja afrikassa jotain sotilasdiktatuuria henkensä kaupalla vastustavat anarkistit, aletaan ymmärtää että molempia arvostetaan. Vaikka toinen on "systeemin puolesta" ja toinen "systeemiä vastaan".
1: Parhaimmillaan "systeemi" nimittäin tarjoaa sellaista mitä muuten ei voitaisi saavuttaa. Yhteiskunta voi tarjota sekä materiaalisia että immateriaalisia etuja: Ihminen saa sellaista mitä hän ei osaa itse tehdä. Ja toisaalta esimerkiksi Suomessa peruskoulutus ei ole "ilmainen taivaan lahja". Yhteiskuntamme rahoittaa sen. Kallista on. Ja tätä kautta ihmiset saavat sellaisia taitoja joita he eivät muuten osaisi. Ja tällä he voivat tehdä lisää sellaista mitä muut eivät osaa - ja joita ei ilman koulutusta osaisi itsekään. Keskittäminen hallinnossa nimittäin auttaa kontrolloimaan myös "hyvän jakamista" niin että mahdollisimman moni pääsee siitä osalliseksi. Tuloerojen määräänhän voidaan vaikuttaa, vaikka progressiivisella tai tasaprosenttisella verotuksella. Tai sillä että aatelistolle annetaan verovapaus, kuten aikaisemmin tehtiin. Keskittämällä saadaan tarvittaessa myös kunnolla keskitetyt rahamassat liikkeelle. Ja päätöksenteon jakaminen kaikille toisaalta rassaa systeemiä. Demokratia on äänestystapana usein kallis verrattuna pelkkään eliittijohtajan käskyjen toteuttamiseen.
2: Pahimmillaan systeemi taas on vain tapa kerätä omaisuutta harvalle eliitille. Silloin kyseessä on kirjaimellinen sorto, jossa "otetaan liian paljon ja annetaan liian vähän, ja otetaan itselle kunnon siivu". Tätä kautta toimivaa valtiota voitaisiin kutsua vaikka kleptokratiaksi.

Huonoilla systeemeillä on kuitenkin ongelma. Niiden alaiset eivät ole tyytyväisiä. He hakevat helposti jopa vallankaappausta. Karkeasti sanoen käy kuten "Robin Hood - varkaiden ruhtinaassa", jossa väki estää systeeminvastustajien hirttäjäiset, koska eivät pidä sheriffistä. Tietenkin kyseessä on vain elokuva, mutta todellisuus ei ole tätä kummallisempi. Moni vallankumous on tapahtunut siksi että eliitti on nähty riistäjänä. Toki kaikki vallankumoukset eivät ole tapahtuneet. Esimerkiksi Suomessa "Taistolaisten" kannattajien piirissä esiintyi ajatus siitä, miten valtio saadaan haltuun kun tehdään yleislakko, ja sitten valta annetaan lakkovahdeille. (Tiedän konkreettisesti tälläisiä vaikka "korpikommunisteiksi" sanottavia ihmisiä jotka yhä odottavat ja pitävät tätä vaihtoehtona.) Ilmeisesti tarve ja kokemus riistosta ei saanut riittävän suurta valtaa. Ehkä syynä on se, että kansamme ei ole niin "katajaista" kuin sanoo. Kun kuuntelee valitusta siitä miten terveyskeskuksessa joutuu odottamaan yli kaksi tuntia, voi muistaa muita paikkoja joissa sitä ei välttämättä edes saa. En siis viittaa niinkään siihen että kansa olisi liian laiskaa ja "valittaa ääneen helpommin kuin toimii" vaan siihen että rahasta nyt saadaan ihan kivasti hyötyä itsellekin.

Seuraavassa on hyvä huomata, että en jaa Rousseaun näkemystä siitä että valtiot olisivat olemassa erityisen yhteiskuntasopimuksen kautta ja että ennen tätä ihmiset olivat hyviä. En usko että kukaan on miettinyt niin jalosti että on miettinyt jotain yleishyvää utiliteettia. Vaikka joku Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus on byrokratiaa ja sisällöltään jalo, se on lopputulos. Se on seuraus, ei syy. Toimiva ihmisryhmä voi elää ja olla ilmankin tälläistä tiettyä yhteiskuntasopimuksen hetkeä. Olen pikemmin sitä mieltä että yhteiskuntia halutaan koska siitä saadaan itselle ja omalle perheelle, läheisille ja lapsille jotain etua. Tästä seuraa se, että valtiossa olo voidaan nähdä joskus ikään kuin "yhteiskuntasopimuksen rikkomisena" tai sen lopettamisena. Aristoteles ajatteli että ihmiset elivät luontaisesti valtiossa. En mene aivan näin pitkälle, vaan olen pikemmin sitä mieltä että ihmiset elävät luontaisesti ryhmissä, yhdessä muiden kanssa. Ja jos se on näppärää eikä liian mutkikasta, niin mikäs ettei valtiossakin?

On hyvä muistaa että valtiossa systeemi perustuu aina keskittämiseen. Rahaa nyhdetään ja kasataan jonnekin ja sillä tehdään jotain. Tätä kautta pysyvä valtio - siis sellainen joka pysyy pystyssä voi käyttää jotain seuraavia temppuja.
1: Sodankäynnin materiaalin ja niihin liittyvien taitojen hallinta. Tässä olennaista on kerätä aseistus köyhiltä ja aseistaa eliitti. Tässä kohden on hyvä muistaa että voidaan aseistaa erillinen soturiluokka, mutta tämän jäsenillä on tapana päätyä eliittiin. Esimerkiksi samurait hallitsivat käytännössä japanissa. Samoin euroopassa aselajin harjoittajista tuli eliittiä. Puhutaan siis ritareista. Teknologia korostaa tätä. Toki miekka ja panssari ja pitkäaikainen harjoittelu kamppailulajeissa ja sotastrategiassa auttaa kovasti, jos vastassa on tyyppejä joilla on kiviä, keppejä ja vihainen mieli. Mutta jos kivet ja kepit pistetään panssarivaunua vastaan, siitä ei tule mitään. Tämä tajuttiin Punaisten Khmerien piirissä. Riiston yksi tärkeä elementti oli että paikalliset taistelulajien osaajat pyrittiin tappamaan pois ja harjoittelu kiellettiin.
2: Jaetaan osa kaikilta napatuista rahoista takaisin. Ideana on siis se, että yhteisestä kassasta otetaan ja palautetaan siihen joko hieman tai paljon vähemmän. Tällöin ihmiset saavat rahalle vastinetta. Materiaalisena oikeutena voisi olla vaikka työttömyyskorvaus. Immateriaalisena oikeutena voi olla vaikka demokratia. Jos sinulla on pieni mahdollisuus vaikuttaa asioihin, se on hyöty.
3: Voimankäyttö suunnataan ylläpitämään järjestystä kokonaislaatuisesti. Tämä voi tarkoittaa armeija ja poliisivoimia, jotka puolustavat paitsi johtajia, myös kansalaisia kohtaan tulevaa väkivaltaa ja jotka jo olemassaolollaan toimivat ennaltaehkäisevänä pelotteena. Toki täsä sääntöä seuraa myös Pohjois Korea, jota en kutsu "Korean demokraattiseksi kansantasavallaksi" koska sen nimen ymmärtäminen vaatii liian kovaa sanojen "demokratia" ja "kansa" ja "tasavalta" uudelleenmäärittämistä että en vain jaksa tehdä sitä. Siellähän on kuri tiukkaa: Elektroniikaa ei saa viedä maahan, ja Kim II sung -in patsaista pitää ottaa kokokuva. (Tästä oli hauska juttu tuoreessa City -lehdessä. Reportteri keplotteli kuvia jossa on otettu kapinamielessä kuvia patsaan perseestä. Lehteen asti painettiin kuva, jossa pieni osa kädestä puuttui, joten kuva oli laiton.) Onhan systeemi rauhallista ja purukumipapereita ei näy maan kaduilla, kun kaikki ovat velvoitettuja joka päivä siivoamaan niitä yhteisvoimin. On hyvä kuitenkin muistaa että poliisi estää väkivaltaa. Nimittäin pienten heimojen kohdalla väkivalta ei toki ole "jokapäiväistä", koska jos joka päivä tapettaisiin joku, ei ensi kuussa olisi ketään elossa. Mutta niissä on erittäin tyypillistä että joku läheinen on kuollut väkivaltaisesti. Prosentuaalisesti murhia tapahtuu näissä enemmän.
4: Rakennetaan ideologia, joka oikeuttaa vallan. Näin ihmiset liimataan yhteen jonkun aatteen kautta. Tämäkin on tietysti täynnä hyviä ja huonoja ilmiöitä. Moni pitää tätä erityisen keskeisenä ja on esittänyt että kristinuskon poistuminen yhteiskunnasta tuhoaisi "valtiota ylläpitävän selkärangan". Uskon että näin tapahtuu vain jos näitä muita käytetään liian vähän. En usko että suomessa on ilman kristinuskoa niin huonot olot että syntyy vallankumousta tai anarkiaa.

Käytännössä yhteiskunnan säilyminen voi syntyä yhdellä tai näiden riittävällä yhdistelemisellä. Yhteiskunta pysyy pystyssä vaikka yhden voimalla. Tietenkin näitä on usein yhdistelty siten että ideologialla tuetaan sotilaallista valtaa, joka on "jumalan/jumalien sille antama oikeus" tai "kansan parhaaksi". Moni asia riippuu tietysti myös hallittavan ryhmän koosta. Pienissä heimoissa ei yleensä tueta riskin alla tehtäviä hyökkäyksiä. Siellä on jäseniä niin vähän, että yhden kuolema on heimolle iso menetys. Aggressiolla voitaisiin jopa ajaa koko ryhmä tuhoon nopeasti. Siksi pienten ryhmien ei yksinkertaisesti kannata rakentaa ideologiaa joka kannustaa itsemurhaan tai hyökkäykseen jossa oma kuolema olisi todennäköinen. Siksi ne harjoittavat sissisotaa, jossa väijytään ja hyökätään ylivoiman turvin. Suuremmissa ryhmissä tilanne taas muuttuu: Niiden kohdalla sota tai valtio ei yhtä miestä kaipaa. (Mitkä ovat itse asiassa oleellisesti sama asia. Jos valtio kaipaa yhtä, myös sota kaipaa ja päinvastoin.) Niiden piirissä hurja rohkeus lisää sen sotilaallisia vaihtoehtoja. Ja tämän vuoksi kristinuskon ja islamin piirissä esiintynyt uskonnollinen kiihko kasvatti niihin vetoavien valtioiden sotilasmahtia. He ovat valmiita kuolemaan jotta saavat "tuhoa vääräuskoisille" ja jos he saavat ne alistettua, eli "yhteisen hyvän sanan ääreen", niin aina parempi. Tämä tavoittelu taas lisää muuta valtaa. Tämä tarkoittaa sitä että ideologian sisällössä on painotettava eri asioita erilaisissa kulttuureissa. Esimerkin kohdalla sama toiminta olisi tyhmää joko pienissä tai sitten isoissa ryhmissä. (Ja säilyneet ryhmät ikään kuin "osaavat tämän säännön", ja toimivat sen mukaisesti. Ehkä siksi että se on lajinmukaista, ehkä siksi että ihmiset ovat rationaalisia ja ehkä osittain myös siksi että ne jotka eivät ole noudattaneet tätä, ovat tuhoutuneet kun ne ovat joko tappaneet pikkuryhmänsä suisidaalisessa rynnäkössä tai jääneet passiivisesti aloilleen kun taas muualta ollaan rynnitty kimppuun kiihkolla.)

Yleisesti ottaen keinot ovat siis tyytymättömyyden vähentäminen tai tyytymättömien toiminnan estäminen. Tältä kannalta ajatellen sir Lancelot ja Robin Hood ovat hyvinkin samanlaisia. Kummallakin on ainakin sellainen imago että he vähensivät tyytytmättömyyttä: Robin Hood varasti riistäjiltä ja sir Lancelot puolusti vaaroilta. Se, että hyväksymme molemmat johtuu tästä. Systeemin vastustaminen tai sen puolustaminen sen sijaan olivat oikein tai väärin sen mukaan minkälaisessa maailmassa he elivät. (Vaikka se olikin molemmissa tapauksissa olennaisilta osiltaan sama kulttuuriympäristö, puolustettavat tai vastustettavat vallankäyttäjät on niissä kuvattu hyvin eri tavoin.)