Perinteisesti sankareille tärkeä ominaisuus on ollut onnistuminen kiperissä olosuhteissa. Tämä on harvoja pysyneitä sankaruuden mittareita. Muissa on ollut joustamista.
Tietysti vaikeuksien määrittelu on voinut olla erilainen eri aikoina. Samoin se, mikä on ollut sallittua, eli mikä on katsottu sankarin "huijaamiseksi", eli "eisankarillisena tapana hoitaa ongelma" on vaihdellut henkilöltä ja ajalta toiselle. Tässä mukana on tietysti jonkin verran sitä "mitä saa ratkaista ja miten saa ratkaista". Vähemmässä määrin "kuka saa ratkaista". Tilanteen ratkaisu taas on joskus tulkittu pelkkänä selviämisenä, mutta joskus ongelman pois ajaminen tai jopa päihittäminen on ollut vaatimuksena. Tätä kautta sankari tavallaan sidotaan seikkailuun : Vaikeus on toki usein paha persoona, mutta koska myös luonnossa selviämiselokuvissa voi olla sankareita, on parempi sitoa sankari seikkailuun kuin vastustajaansa.
1: Antiikin aikaan ajateltiin että sankarin olisi oltava lisäksi samaistumisen kohde. Jos sankari ei olisi ollut hyveellinen, ajateltiin että yleisö ei sympatiseeraisi häntä.
2: Rujompia sankareita, jotka ovat jos ei suoraan niin ainakin miltei suorastaan antisankareita, puolustetaan: Näiden kohdalla perustellaan että sankari ilman luonteen vikoja ovat liian kiiltokuvamaisia ollakseen toimivia samastumisen kohteita.
3: Ehkä "äärimmilleen normalisoinnissa" on viety "Topeliaanisen fiktion" sankari, joka on köyhä, mutta ei vaikeuksien murtama. Tässä on toki hieman erikoisia, suorastaan "übermench -sävyjä", jossa vaikeuksien ajatellaan automaattisesti jalostavan ; Köyhä kansa on sitkistynyt automaattisesti, he ovat erään tyypin yli -ihmisiä. Tätä kautta se on ehkä kuitenkin melko kaukana todellisuudesta. Mutta nämä ihmiset eivät kuitenkaan ole mitään ratkaisijoita. Mutta heidätkin määritellään juuri vaikeuksien kokemisen, köyhyyden, ja hyveiden kuten ahkeruuden, kautta.
4: Ralph W. Emerson esimerkiksi korosti "Vanhempien englantilaisten dramaatikkojen" tapaa tehdä sankareistaan "gentlemanneja", herrasmiehiä, jotka he sitten ympäröivät puhtaalla saastalla, jossa ei ollut mitään kaunista tai hyvää. Näin kontrasti sankarin ja muiden välillä oli suuri, mikä korosti sankareiden erikoislaatuisuutta. Hän korosti onnistumista ja rohkeutta. Hänestä sankarin ominaisuus oli "kesytön rohkeus", joka oli aktiivisuutta myös epävarmuuden edessä. Hänen sankarinsa toimi vaikka ei ollut ihan varma että se oli oikein. Hänen sankarinsa oli myös individualisti: "Sankaruus" -esseessään hän kirjoitti että "Sankaruudessa on jotain epäfilosofista, siinä on jotain epäpyhää, se ei näytä tietävän että toiset sielut ovat samaa kudosta kuin se, se on ylpeä, se on yksilöllisen luonnon äärimmäinen muoto." Hänestä sankari on tunnetta, ei järkeä. Emersonin sankari ei lisäksi hyväksy teologien tai filosofien moitetta, vaan on sitä mieltä että hänen tekonsa oli paras mitä niillä tiedoilla voi tehdä. Että tunne ja aktio on parempi, kuin passiivinen oleminen. Emersonin mukaan "Heroismi toimii ristiriidassa ihmissuvun äänen kanssa ja jonkin aikaa ristiriidassa suurten ja hyvien ihmisten kanssa." Se kuitenkin "viimein saavuttaa omat tarkoituksensa ja silloin harkitsevatkin sitä ylistävät." Eli sankari on visionääri ja edelläkävijä, ja vaikeudet ovat myöhemmin hyväksyttyjä vaikka teon hetkellä paheksuttujakin. Tältä kannalta nykyhetken arvojen sijasta sankari seuraisi tulevaisuuden arvoja. Tämä tekee sen erottamisen antisankarista tai jopa "pahiksesta" vaikeaa. Emersoninkin sankari on erittäin yli -ihmismäinen: Elämä oli juhlaa vain hyväosaisille, jotka harkinnan takkatulensa alta katsovat maailmaa ja näkevät riskejä, joita tunteen palolla rynnistävä sankari sitten kohtaa ja muuttaa maailman paremmaksi.
Karkeasti voidaan kuitenkin sanoa että hyveellisyydestä ja selviämisessä voidaan ottaa joitain oikoteitä, mutta jonkinlainen vaikeus rakentaa sankarin. Toki Topeliaaninen vaikeus ei muistuta kovin paljoa aktiivista seikkailutoimintaa - kunnes lukee niitä satuja ja tarinoita, joissa tilanne sidotaan tapahtumiin, jotka ovat ehkä väkivallattomia tai reipashenkisiä, mutta kuitenkin niistä melko helposti näkee seikkailun. Toki tälle hyveellisyyden korostamiselle on sivusävyjä.
Tämän kautta voidaan aiheeksi ottaa macho bullshit, eli rajaton mieskunnon paisuttelu. Tässä ei kuitenkaan enää ole samastumisen sävyjä, vaan kyse on puhtaasti eskapismista, fantasioista jotka ovat todellisuuspakoisia ja uskomattomia. Niitä ei uskota toteutettavan arkielämässä, kuvitellaan vain. Tämä taas on juuri sitä että jotkut ominaisuudet viedään uskomattomuuden rajan yli niin että rajat paukkuvat matkalla.
Tästä selvä esimerkki on tietysti elokuvien barbaarigenre: Barbaari on aina kookas, lihaksekas ja lisäksi hänellä on valtava miekka tai kirves ja tämän kanssa hän on voittamaton taistelukone. Barbaari menee, tappelee ja päihitttää. Barbaari on myös vakaa kahleista, ja vihollinen joka yrittää estää tätä murskautuu miekanterän edessä. Eräällä tavalla barbaarihahmo hehkuu ja pursuu sellaista puhtia, jota jossain määrin toivoisimme itsellämme olevan. Toki tätä on monissa muissakin tyypeissä, esimerkiksi kung -fu elokuvissa, mutta niissä ollaan yleensä hieman sivistyneempiä eikä luotien väistelyä viedä yleensä aivan niin pitkälle kuin barbaarielokuvissa. Sillä barbaarielokuvien eräänlainen suorastaan itseironinen piirre on se, että niissä machoilut viedään tarkoituksella yli, jolloin puhutaan ilmiöstä nimellä "macho bullshit". Se on eräällä tavalla barbaarielokuvien polttoaine, joka ei missään suhteessa ole mikää puuhalko vaan on vähintään kerosiinia, mielellään rakettipolttoainetta. Macho Bullshitistä hauskahkoina esimerkkeinä on "the Sword and the Sorcerer" -elokuvan "ongelmanratkaisu" : kun barbaari ristiinnaulitaan nauloilla, hän yksinkertaisesti repii itsensä irti. Ehkä vastaavan "escape artsin" huippu on kuitenkin "The Barbarians"issa, jossa hirtettävät barbaarit selviävät hirttoköydestä pullistamalla kaula- ja niskalihaksiaan. Tämä on tietysti riemukasta.
Tätä kautta supersankari, eli yliluonnollisia tai muuten vain ylivertaisia voimia omistava sankari, joka joutuu harvinaislaatuisen eriskummallisiin seikkailuihin, jotka ovat usein yliluonnollisia tai muuten erityisen haasteellisia, on todellakin sankaruuden huipentuma. Kun kyvyt ja vaikeudet ovat ylivoimaisia suhteessa muihin, kyseessä on äärimmilleen viety macho bullshit. Kun sankari heittelee planeettoja, niin miten niin se ei muka ole sankari? Jostain kyynisistä eksistentialistihahmoista ja niiden sankaruudesta voidaan keskustella, mutta näiden sankareiden sankaruutta harvemmin kyseenalaistetaan. Niiden kohdalla puhutaan vain siitä miten ne opettavat vääriä ja uskomattomia kuvia. Seikkailujen pitäisi siis olla erilaisia, jotta ne olisivat hyviä ja laadukkaita.
Ehkä takana on ajatus siitä että sankarin olisi ikään kuin opettava samastumisen kautta ihmisiä olemaan oman elämänsä sankareita, ja macho bullshitin tarkoituksena taas on olla eskapismin ja arjesta irtautumisen keino. Niitä ei ole tarkoitettu opetuselokuviksi, joten niitä ei sellaisina pidä tulkita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti