Melko usein ajattelussa korostetaan nopeutta. Tämä on tietysti mukana niissä kognitiivisten kykyjen ja älykkyyden arviointitavoissa, joissa ongelmissa on (1) aikaraja, tai (2) peräti ratkaisunopeus vaikuttaa saatuun pistemäärään. Näissä ideana on mitata eräällä tavalla koneen vääntökapasiteettia. Älykkyys sovellettuna tietokoneisiin ei olisi muistin määrä tai kauan kone toimii, vaan sitä miten hienot pelit siinä toimivat takkuamatta.
Mutta erityisesti tämä korostuu sen suhteen, mitä kutsutaan nimellä wit. Tähän liitetään sellaisia ominaisuuksia, kuin suorapuheisuus ja nopeatajuisuus. Tällä tavalla lahjakas ihminen onnistuu keksimään vastauksia ja reagoimaan nopeasti.
Monelle saattaa olla yllätys siinä, että minä en ole kovinkaan hyvä tässä. Älykkyysosamääräni on mitattu, 120, joka on ihan kohtuullisen hyvä. Mutta suurin osa ajattelustani on enemmän mallia "perslihas" kuin nopeaa ja terävää reagointia. Toki osaan tietyllä tavalla reagoida tilanteissa kuin tilanteissa, mutta mielikuva, jonka tuon, ei ole "streetwise", katutietoinen, tai kunnioitettava tyyppi. Päin vastoin minusta saa harmittoman ja hupsun kuvan. Tosin tämä toimii aina välistä väkivaltaa ehkäisevänä voimana. Kuitenkin karismani on aika pieni, ja siksi en esimerkiksi julkisena keskustelijana ole kummoinenkaan.
Lisäksi minulla on tietysti iso määrä jälkiviisautta. Tilanteet ovat selviä aina jälkikäteen. Tietysti tämä on jollain tavalla tuttu kaikille. Tähän liittyy Denis Diderotin tutuksi tuoma käsite, "l’esprit de l’escalier", joka kääntyy epäsuorasti sanaksi "porraskäytävän viisaus". Tämä tarkoittaa sitä että jos joudut argumentin tai loukkauksen kohteeksi, keksit tälle sopivan terävän vastaherjan tai argumentin, mutta se on siinä vaiheessa myöhäinen. Sille on jopa virallisia sanoja: Saksankielinen sana "treppenwitz" ja jiddi
Tästä ilmiöstä on suomessakin hölmöläissatu siitä miten kauppa kutsui hölmöläistä pulloposkeksi, ja hölmöläinen meni pitkän päivämatkan kotiinsa, jossa tämän puoliso sanoi että olisi kannattanut sanoa takaisin vaikka että "itse olet pulloposki". Hömöläinen tietysti ajoi pitkän matkan takaisin kaupalle vain sanoakseen tuon herjan. Koska normaali ihminen ymmärtää että "kun tilanne on ohi, se on ohi", käy tunnepuolella helposti aivan kuten - komediantekijän maineestaan huolimatta tai peräti juuri sen vuoksi lukeneelta ja asioita miettivältä vaikuttava - Markus Kajo kirjoittaa eräässä lastussaan: Siinä kerrotaan kuinka sitten kun saa ensin herjan josta ei pidä, ja sitten sille keksii oikein terävän vastauksen ja tilanne on ohi, sitä oikein toivoo että se henkilö taas uudestaan sanoisi sen saman herjauksen josta ei pidä, vain jotta voisi siististi sanoa sen vastaherjan ja saisi muiden kunnioituksen ja vaikuttaisi spontaanin älykkäältä. Tämähän se juuri on se pelin henki. Paluu on hölmöläisen hommaa, mutta toisaalta ei se fiksulta vaikuta sekään että ei keksinyt sitä nasevaa reagointia.
Oma ohjeeni itseni suhteen on se, että aika ei tuhoa hyvää argumenttia eikä sen vasta -argumenttia. Siksi jos aihe oli "järkevä", ei ole koskaan mitään "liian myöhäistä". Toisen argumentteihin reagoiminenhan on vain itsekriittisyyden ja miettimisen merkki, merkki siitä että sitä tekee muutakin kun istuu tilaisuuksissa ja paneeleissa salamavalojen välkkeessä, vaan sen sijaan miettii toisen kantoja ja muokkaa näkemyksiä ja argumentteja niihin sovittaen. Asioiden ratkaisemisen nopeus ei aina ole se tärkein asia. Sen sijaan sosiaaliset tilanteet tulee ja menee, ja silloin palaaminen on tyhmää.
Ja joskus tilanne on kuten kokeessa, jossa ovesta lähtiessään muistaa sen oikean vastauksen. Näitäkin sattuu. Siinä vaiheessa kun on koulussa lähdössä ja koe on jo palautettu, kannattaa miettiä vain yhtä kysymystä. "Escalator or elevator", "hissi vai liukuportaat". Tämä kysymys kun on (1) tärkeämpi (2) asioihin enemmän vaikuttava asia, kun sen pähkäily että "mitä jos olisi odottanut vielä viisi minuuttia". Jälkiviisaus ei todellakaan aina kannata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti