Pseudokeskustelu.

Aina silloin tällöin keskustelussa törmää erikoiseen ilmiöön. Sitä ei voi kovin hyvin luokitella argumentaatiovirheeksi. Se kun ei oikeastaan ole argumentaatiota vaan sen kiertämistä niin että se vaikuttaa keskustelulta. Tälle en ole keksinyt parempaakaan nimeä, kuin pseudokeskustelu. "Skeptikko" (normaalikielen merkitys, ei alkuperäinen) törmää siihen etenkin pseudotieteiden harjoittajien toimesta sen verran usein, että sitä on syytä hieman käsitellä.

Se on nimittäin keskustelun perusasioiden eräänlaisten "velvotteiden" tai "minimivaatimusten" kiertäminen.
1: Normaalisti argumentaatiossa keskitytään siihen että edes peruskäsitteet on jollain tavalla määritelty: Eli ne on sidottu joko tiettyyn "akateemiseen" tai muuten sidottuun määrittelyyn, denotaatioon, tai ainakin johonkin yleiseen kielen konnotaatioon. Näin molemmat ymmärtävät mistä on kysymys. Karkeasti sanoen: Minimivaatimus kritiikissä on se, että tietää mitä kritisoi. Minimivaatimus keskustelussa on se, että sillä on aihe.
2: Määrittelyjä ei perustella, tai tästä yritetään välttyä. Tällöin esitys tiivistyy laadukkaimmillaan pyyntöön "yritä itse tutkailla, olisiko tässä väittämässä perää". Kuitenkin "katso tarkemmin" tai "mieti sitä" ei ole mikään argumentti. Tämänkaltainen toiminta tietysti vie tietysti valtaosan kommunikaatiosta, ja jossain määrin se voi olla järkevääkin, mutta jos esitetään väitteitä joita toisen pitäisi hyväksyä, niin sitä ei voida tehdä tätä kautta. Sillä tämä käytäntö sanoo käytännössä vain esitys "perusteluja ei tarvita voidaksesi olla perustellusti jotain mieltä" ja "asia on siten kuin fiilikset näyttää". Nämä ovat yleisiä, mutta eivät silti mitenkään argumentatiivisesti perusteltuja.

Pseudokeskustelussa "ei tapahdu". Sen henki on ylenkatse, jossa toisen pyyntö "määrittele" tai "perustele" katsotaan vaatimuksiksi, jotka kertovat vain siitä että toinen ei jaksaisi miettiä itse. Asiallinen keskustelija tietenkin tekee toisin ja antaa pyydettäessä määritelmiä ja perusteluja. Vaivannäkö kertoo vähintään keskustelukumppanin kunnioituksesta. Ja sen olisi oltava lähtökohta, jonka päättyminen viimeistään lopettaa keskustelun. Itse asiassa näin käykin, mutta moni ei erota sitä kun keskustelu muuttuu inttämiseksi.

Eli pseudokeskustelussa tavallaan ilmaistaan väite, jonka elementtejä ei ole joko määritelty tai joita ei perustella - joko sen vuoksi että ollaan laiskoja tai sen vuoksi että niitä ei ylipäätään voida perustella.

Pahimpia kohtaamiani pseudokeskustelutilanteita on ollut seuraavat tapaukset:
1: Keskustelimme aiheesta. Henkilö käytt tunnettua sanaa ja käytin en vakiintunutta määritelmiä. Keskustelija sanoi että se ei ollut oikein hyvä. Pyysin oikeaa, uutta määritelmää. En saanut. Sen sijaan hän alkoi keskustelemaan ja kommentoimaan antamaani määrittelyä. Kun hän lopulta tämän kautta ei pärjännyt kovin hyvin, hän esitti että tältä kannalta väärässäololla ei ollut väliä, koska hän ei käsitellyt asiaa tämän määrittelyn kautta. Oma kannanottoni tähän on se, että siinä vaiheessa kun pyynnöstä huolimatta kieltäytyy antamasta määritelmiä, ja reagoi väärään määrittelyyn, on liian myöhäistä syyttää toisia olkiukoista.
2: Keskustelimme aiheesta. Keskustelukumppani esitti että asia olisi aivan toisin. Hän ei perustellut, vaan käski lukea kirjan. Luin kirjan. Nyt sain kuulla että olin tyhmä, koska en ollut lukenut kirjaa tarpeeksi hyvin enkä ollut ymmärtänyt sitä oikein. En tiedä mitä ja missä kohdin olin ymmärtänyt asiat väärin, joten korjaaminen oli vaikeaa. Etenkin kun perustelut jäivät tälle "osta kirja" "lue uudestaan" -tasolle. Tätä strategiaa voi jatkaa ikuisesti. Itse asiassa em. keskustelija käyttääkin sitä erityisen ahkerasti ja epäilen että valtaosa hänen älyllisestä kapasiteetistaan muodostuukin siitä että tuo algoritmi on päässä. Oma kannanottoni tähän on se, että vaikka aiheena olisikin kirjan argumentit, ne voi esitellä ymmärrettävässä muodossa ja nostaa esiin asioita. Nimittäin: Jos vasta -argumenttia ei olekaan esitetty kirjassa ja toinen väittää valheellisesti sen siellä olevan, ei vasta -argumentin puutetta väittävä voisi kuin copy -pasteta koko kirjaa ja silloinkin toinen voisi sanoa "et vain huomaa". Siksi sen yhden kohdan lainaaminen tai sen idean selostus (vaikka sivunumeroihin tai lukuihin viitaten) on lyhyempää ja nopeampaa.