"Silkkitie" on YLEn esittämä dokumenttisarja, jossa kuljetaan pitkin historiallista kauppareittiä, silkkitietä. Sarja on alun perin esitetty 1984 - 1985, ja siitä on uusintakierroksia ollut muutamia. Viimeisin ainakin pyöri vielä vähän aikaa sitten. Sarjasta muistetaan ennen kaikkea tunnusmusiikki. Itse sarjan sisältö taas on rauhallista. Siinä kuvataan rauhallisia maisemia ja kaikkialla elämä on "sellaista kuin se oli kauan sitten", sen maailma on pysyvä järkäle, jossa mennyt ja tuleva on yhtä. Kaikki sarjan tilanteet ovat ikään kuin poseeraavia ja näytteleviä. Kulttuurista esitetään tietyt piirteet ja perinteet. Työssä oleviakin toki kuvataan, mutta niissäkin on näyttelyn tuntu. Tämä ei tietysti ole mikään ihme: Sarjan pohjalla onkin ideana se, että kaukaa on tullut vieras ja tähän reagoidaan. Varsinaisesta propagandasta ei ole kyse. Sarjassa ollaan siis ikään kuin matkalla kameran kanssa, eikä kenelläkään ole kiire eikä mitään musertavaa tapahdu. Ketään ei ravistella. Maisemat ovat kauniita, kameran liike vakaata, rauhallista ja maalailevaa. Silkkitien maailma on siloiteltu, ihmiset iloisia, perinteet voimissaan ja kaikki on kivasti.
Toisenlaista suuntausta taas esittää Riku Rantala ja Tuomas "Tunna" Milonoff. He tarjoavat provosoivaa reissaamista sarjassa "Madventures". He ovat "matkalla eivätkä lomalla". Ehkä eniten meteliä sarja on saanut koiran syömisjaksonsa tiimoilta. Sarja kun sai vuonna 2002 "Anti Animalia" -palkinnon, koska sarjan kaksikko tutustui balilaiseen ruokakulttuuriin, ja näin tehdessään söi katukoiraa. Muutenkin sarja näyttää rajumpia puolia maista, eikä tunnelmat ole kovinkaan siloiteltuja. Esimerkiksi eräässä jaksossa kaksikko vierailee Afrikkalaisessa maassa, jossa turisti saa ampua sotilassingoilla ja kivääreillä maksua vastaan. Aseet ovat tietenkin armeijan, ja ampuminen taas tehdään korruptoituneiden upseerien vetäessä rahaa omaan taskuun. He kertovat että pienestä lisämaksusta singoille saataisiin maalitauluksi lehmä tai vuohi. Sarjassa tutustutaan muutenkin groteskeihin asioihin, kuten ihmissyöntiin.
"Uskotoivorakkaus" katsoo sarjan olevan uskonnollisuutta, joka pohjimmiltaan johtuu siitä että (1) Heillä on uskonnollinen nälkä kuten kaikilla, ja he toteuttavat ja etsivät sille tyydytystä omalla tavallaan, (2) Omaan uskontoomme ei ole tutustuttu tarpeeksi, ja siksi vieraiden uskontojen meditaatio kiinnostaa kun ei ole tutustuttu kristilliseen meditaatioperinteeseen, eli näkemys on kiinnostava koska se on eksoottinen ja sitä haetaan kaukaa kun sitä ei ajatella saatavan lähellä. (3) Täällä näkyy vieraita uskontoja joten ne kiinnostavat tuttuuden kautta. Katson kuitenkin, että kyseessä ei ole niellä ulkomaanuskontojakaan "sellaisenaan", vaan kuten eilen esitetyssä, viimeisessä jaksossa jossa tutustuttiin muun muassa Myanmariin, esitettiin että ideana on avartaa ihmisiä myös muille maailmankatsomuksille.
Eikä tämä tarkoita pelkkää hyväksymistä, vaan että jos kritisoi muita, pitäisi kyetä katsomaan kriittisesti myös oman uskonnon outouksia: Ja kun sitä kulkee ympäri maailmaa yrittämässä poistaa muiden perinteitä, sitä ei pidä ihmetellä jos joku vaikka siitä vähän moittii ja jopa toivoo että "se, mitä he tekevät muille, tehdään itse heille". Toki sarjassa on tiettyä "eksotiikkafanitusta", ja länsimainen systeemi sekä kristillinen auttamistyön kolonialistiset piirteet saavat kritiikkiä pitkin matkaa. Mielestäni sarja ei ole uskonnollinen, vaan enemmän humanistinen, eri kansojen ihmisten kanssa yhteyttä hakeva. Tässä kohden uskontoon tutustuminen on "helppo väylä", toinen on "ryypiskely/muu biletys/sekalainen pään sekoitus", joten se, että asian tiimoilla on uskontoon tutustumista ei tarkoita että koko jutussa olisi kysymys uskonnosta. Se on sama, kun ottaisi japanijaksosta sen kohdan, kun he vierailevat japanin yöelämässä, sen pornomaailman, erikoisissa ympyröissä. Ei, sarjassa ei ole kyse perversioiden toteuttamishalusta tai innosta kerätä käytettyjä pikkupöksyjä.
Luultavasti tulkinnan vaikeus johtuu siitä että se on kristinuskolle ollut perinteisesti vierasta. Sen tapa on "toiseuttaa ja ottaa sisään samanlaisena". Se ei sorra erilaisia, mutta ottaa heihin valistaja -opettajan asenteen ja lähestyy siitä että kuka tahansa saa hyväksynnän, kun vaan kääntyy. Toisia ei yritetä ymmärtää sarjan henkeen, vaan se rakentuu enemmän vastakkainasettelulle "meidänlaiset oikeassaolijat - toisenlaiset armokäännytyksen kohteet". Ja jos ei ole puolella, on vastaan. Sillä sarja hakee itse asiassa juuri tämän rikkomista, se on yritys ymmärtää, vaikka se on vaikeaakin ja vaatisi matojen ja koirien syömistä.
Mutta "Madventureskin" on turismia. Se hakee yhteyttä, ja paikoin saa siitä arvokkaita vilahduksia, mutta se ei lopeta turistina olemista. He eivät toki ole lomalla, vaan matkalla. Mutta silti vain pikaisesti käymässä.
Siinä on toki tärisevä kamera, eikä annettu kuva ole "virallista totuutta", eikä aina edes kaunis, vaikka joskus groteskissakin löytyy kauneutta, kuin hyvää makua marinoiduissa Jabba the Huttin näköisissä palmutoukka -barbababoissa. Syynä irrallisuuteen/ulkopuolisuuteen on se, että yhteisöön ei päästä kovin lyhyessä ajassa kunnolla sisään. Siksi antropologia vaatii yleensä aikaa. Se ei ole edes niitä tutkivan journamismin dokumenttiprojekteja, vaan se tarjoaa pikasiivutuksen. Kyseessä on reppureissuilijan päiväkirjasta, joka tutustuu siihen mihin reissaaja voi ilman sulautumista tehdä. Tilannetta voi verrata siihen, että jos Suomeen tulisi ulkomainen turisti ja hän kuvaisi jotain presidentin juhlaillallista, menisi tämän jälkeen katselemaan järjestettyä tilaisuutta jossa lappalainen joikuu kansanlauluja, olisi kyseessä "Silkkitie".
Sen sijaan jos turisti lähtisi sivummalle, vaikkapa eksoottiseen Korsoon, ja menisi maanmainioon "sir Kippikseen" kuvaamaan baarin tarjontaa, tutustuisi vaikka minun kanssa "penkin alle juomisen perinteeseen" ja kuvaisi paikallista elämää ja pari tappelua nakkikioskilla, haastattelisi jotakuta asunnotonta kyläjuoppoa ja söisi tämän kanssa paistetun oravan. Ja kävisi tämän jälkeen Korson kirkossa jumalanpalveluksessa kuvaamassa tyhjiä penkkejä ja haastattelisi siellä olevaa mummoa ja hakisi papilta ehtoollisen ja kysyisi sitten myöhemmin että "paljonkos tuossa on voltteja", kyseessä olisi "Madventures". (Eikä se kertoisi hengellisestä nälästä ja halusta hakea uskonnollisia kokemuksia!) Sekin olisi turismia, toki extremeä turismia, mutta turismia kuitenkin.
Tässä karkeana erona on se, että jos on turistina, oppii paikallisesta elämästä, mutta jos elää siinä tietää millaista siinä on elää. Kuten eräs britannian köyhälistön elämään tutustuvalle sanottiin: Sen ymmärtäminen on mahdotonta, sinne kunnollinen soluttautuminen on mahdotonta, koska dokumentaristilla tai antropologilla on aina jokin, joka erottaa hänet paikallisista. Se ei suinkaan ole se, että hän ei ole syntynyt siellä. Ratkaiseva ero oli siinä, että hänellä oli mahdollisuus milloin tahansa poistua sieltä.
Kirjoittaja ei ole ainakaan toistaiseksi syönyt koiria, mutta sikaa ja lehmää toistuvasti. Mutta vain nopeasti teurastettua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti