Lordi Monboddo spekuloi 1790 -luvulla siitä oppisivatko orangit koulutettuna puhumaan. "JJ" Rousseau taas mietti että onko ihmisistä apinoihin jatkumo.
Tällä mietin eläimen toimintaa. Mutta aloitan sen fysikaalisen rakenteen kautta. Koska niiden kohdalla joitain juttuja on helpompi ymmärtää. Sitten niitä on helpompi soveltaa.
Aloitetaan siitä onko eläimet samanlaisia kuin ihmiset, tai voidaanko niin sanoa.
Aluksi korostettiin eroja. Tämä ei ole niinkään kannanotto siihen, onko ihminen "osa luontoa vai ei", vaan siitä että jotta voidaan puhua ihmisestä, tämä täytyy jotenkin erottaa muusta, kuten kukista ja viiniruukuista. Ensimmäinen yritys ja epäonnistuminen oli "Animal bipes implume" ~ kaksijalkainen höyhenetön eläin. Ajateltiin että se on hyvä, kun se oli Platonin määritelmä. Ja platon oli viisas mies että lajitoverimme, eli ihmisyyden ahkera harrastaja. Kun pöytään sitten iskettiin kynitty kana, olisi kana ollut sen mukaan ihminen. Siksi määritelmää korjattiin. Ei haluttu kanasta ihmistä, vaan paisti.
Tästä päästään "ominaispiirteisiin". Vain norsuilla on kärsä, eikä se tee niistä ei_eläimiä. Yhdellä eläimellähän voi olla siivet, ja toisella ei, joten tässä kohden evoluutio tai Jumalakin sallii lajeille omiakin ominaisuuksia. Ja samanlaisia. Ihmiset ovat monissa piirteissään erittäin samanlaisia kuin eläimet. Käytöksessä etenkin simpanssien kanssa on paljon tavaraa jota ei voi vain kiistää. On kuitenkin typerää sanoa että olisimme samanlaisia kuin ne. Muutenhan ei olisi simpansseja eikä ihmisiä. Ihminen pystyy muokkaamaan maailmaa paljon. Se erottaa meidät muista. Osaamme laskea paremmin kuin simpanssi. Mutta ero on tässä kohden kvantitatiivinen, ei kvalitatiivinen.
Paitsi että kun puhutaan mielestä ja tietoisuudesta, siihen voidaan liittää enemmän ja abstraktimpia asioita. Ongelmanratkaisu, työkalujen teko, oppiminen, uusiin oloihin mukautuminen, laskentateho, kyky käyttää symboleja, sosiaalisuus, tietoisuus, tietoisuus toisten tietoisuudesta omasta tietoisuudesta joka koskee heidän tietoisuuttaan... tämä vie ongelman, joka rakenteissa oli jo monille vaikea, sellaiselle taholle että se taatusti on vaikea.
Tässä on vaan juttu hieman kuten evoluutiossa: Samankaltaisuus on evoluutiossa merkittävää vain erilaisuuden varjon kautta. Tai jotain.
Ja nyt siihen miten eläinten tekemiin temppuihin reagoidaan.
Descartes esitti että ihmiset olivat tietoisia ja eläimet olivat automaatteja, jotka reagoivat hienosti. Hänestä eläinten toiminta oli täysin selitettävissä mekaniikan kautta. Hän loi ensimmäisen pohjan sille mitä myöhemmin kutsuttiin nimellä instiktivismi. Tässä synnytettiin eroja: Viitattiin esimerkiksi Aristoteleseen, jonka mukaan ihminen on ainut eläin joka on poliittinen. Marx taas oli vakaasti sitä mieltä että vain ihmisellä on vapaa tahto. Myöhemmin monia näistä on hylätty. Laumakäytös ja työkalut oli pakko hylätä koska eläimet käyttivät niitä. Nykyisin ne painottuvat enemmän esimerkiksi Kenan Malikin tapaiset esitykset siitä että vain ihmisillä on subjektiivisuus.
Toiset taas olivat sitä mieltä että eläimilläkin oli tietoisuus, vapaa tahto ja kyky miettiä. Niiden taidot vaan voisivat olla vaikka paljon ihmistä heikommat, tai eri tavalla järjestäytyneet niin että niiden vahvuus vaihtelee eri alueilla, tai niin että ne ovat ihmisen tietoisuuden kanssa samanarvoisia. He olivat mentalisteja.
Mentalistit esittivät todisteina aluksi opetettuja eläimiä. George Romanes esitteli temppuja tekeviä koiria, jotka esimerkiksi avasivat ovia. Nämä osoittivat hänestä sen, että ne kykenivät oppimaan ja että ne osasivat ajatella. Hänellä oli myös erikoinen tapa kalibroida eläimet. Hän normitti ne ihmisen mukaan. Hänestä koiralla oli nuoren lapsen tietoisuus, simpanssi oli 7 -vuotiaan lapsen tasolla ja niin edes päin.
Mentalismi kohtasi suuren tappion, kun Edward Thorndike osoitti että koirat oppivat temppunsa sattumalta ja osasivat vain toistaa niitä. tämä ei hänestä ollut älykkyyttä. Hänen linjansa vietiin loppuun asti behaviorismissa, jossa ajateltiin että eläimet ehdollistuvat, eivätkä ole tietoisia. Sen piirissä tosin samaa sovellettiin myös ihmiseen. Heidän mukaansa myös ihminen ehdollistuu. Ihmisetkin monin paikoin vain reagoivat ärsykkeisiin: Se, että meistä tuntuu toiselta johtui taas siitä että teemme muille samaa virhettä mitä sovellamme itseemmekin:
Kun ihminen kutsuu myrskyä hurjaksi, kiroilee tai haukkuu tietokonettaan joka on rikki tai liittää eläimeen inhimillisiä piirteitä joita siinä ei ole, kyse on antropomorfismista. Ihmiset kuitenkin liittävät näitä liikaa myös toisiinkin ihmisiin.
Karkeasti sanoen suhde eläinten älykkyyteen muuttui melko paljon vasta apinatutkimuksen kautta. Nimittäin ennen 1960 -lukua, jolloin Jane Goodall muutti tilanteen, apinoiden kykyä matkia ja oppia oli kiinnostavinta. Niitä puettiin vaatteisiin ja esimerkiksi pistettiin pitämään keskenään teejuhlia. Niitä harjoitettiin näihin esityksiin. Itse asiassa monet harjoittivat myös pelleilyjä, koska muutoin simpanssit olisivat olleet liian tylsiä. Ja ehkä näin saatiin myös epämiellyttävä yhteys "eläimeen" riittävän pienenä. Goodall muutti tilanteen: Hän siirsi tutkimuksen luontoon, ja katsoi että eläimestä saa enemmän irti luonnossa kuin katsomalla treenattuja eläimiä häkissä. Koska hän ei ollut lukenut psykologiaa, hän ei tiennyt että apinat ovat automaatteja - niinpä hänen tutkimuksensa, joissa katsottiin eläviä simpansseja luonnossa, raportiin muun muassa valtakamppailuista, kivuntunteita ja viittauksia itsetuntoon.
Tätä nykyä asian piirissä käydäänkin jälleen paljon vääntöä.
Esimerkiksi Koko -gorillan viittomakielen opettelu on tässä keskiössä. Vaikeutena on tietenkin se, että jos nyt jotain merkkiä pidetään ihmisen älykkyytenä, ja eläin kykenee siihen, voidaan aina periaatteessa tehdä kaksi proseduuria (1) myönnetään että eläin on älykäs (2) sanotaan että nyt on osoitettu vain markkeri epäonnistuneeksi, jolloin määritelmää muokkaamalla ihminen on yhä ainut älykäs taho. Tuntuu että kumpikaan puoli ei anna periksi.
Ongelmana on tietysti se, että ihminen ei voi ainakaan vielä kovin hyvin "päästä eläimen päähän", katsomaan onko valinta eläimestä tietoiselta tuntuva vai vaan nokkela vaistoreaktio johon ei tiedostamista liity. Loppujen lopuksi ainut mikä ihmiselle ilmenee, on eläin joka tekee tempun. Ihmiselläkin on kokemus vain yhdestä subjektiivisuudesta. Omastaan. Hän ei osoita sitä muissa ihmisissä, vaan kuulee vain kuinka toiset sanovat niin - varmuutta tästäkään ei ole. Tätä kautta tilanne ilmenee samankaltaisena olipa tilanne kummin vain. Lisäksi vaikeutta lisää tietysti maailmankuvalliset sitoumukset, jotka eivät anna edes mahdollisuutta "sille toiselle vaihtoehdolle".
Ja näitä taas on molemmissa leireissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti