"Äiti toivoi pojasta poliisia tai pappia. / Mutta tuli intiaani. / Jo yläasteaikoinaan koulut karkas käsistä. / Ei tullut sitten työtä. / Metsikköön muutettuaan kalpeus lähti pläsistä. / Jo heti vuoden myötä."
(YUP, "Intiaanit ymmärtävät")
Kun koulutuksessa puhutaan laadusta, esiin nousee nykyisin eniten esiin kollektiivisuus-subjektiivisuus -näkökulmien painotus. Toisten mielestä koulu tuottaa yhteiskunnalle ja osa näkee sen etupäässä itsekehityksen tärkeänä välineenä jossa yhteiskunta on toissijaista. Myös tyttöjen ja poikien tasa -arvo ovat aika messeviä aiheita.
Otan tällä kertaa ehkä vähemmän tärkeän aiheen. Aiheen, joka nähdään jopa "jälkeenjääneenä". Sillä kukaan ei nykyään tunnusta elävänsä luokkayhteiskunnassa. Ja tietyllä tavalla suomi on "keskiluokkaistunut". Vanhaa kunnon renkiä ja aatelista ei ole.
Siksi olisi ehkä viisaampaa puhua "koulutetuista ja kouluttamattomista suvuista". Mutta sosiaalitieteissä käytetään usein hassua tapaa uudelleenkäyttää termejä. Luokkayhteiskunnasta puhutaan siksi myös koulutuksen piirissä. (Ei minun keksintö.)
Ideana on se, että koulunkäynti on tietyllä tavalla painottunut. Toki kehitys näyttää, että köyhistä oloista voi edetä koulujärjestelmässä pitkälle. Tässä tapauksessa voidaan puhua vaikka "nousevasta säätykierrosta". Osa akateemikoiden lapsista taas jättää koulut kesken. He edustavat "laskevaa säätykiertoa". Tästä seuraa se, että jos koulutus olisi kaikille lähtökohdista katsomatta yhtä tehokas, "säätykierrot nollaisivat toisensa" ; Kenestä tahansa voisi tulla yhtä todennäköisesti jotain muuta kuin muistakin. Professorin lapsesta tulisi yhtä todennäköisesti burgerinvääntäjä kuin putkimiehen vesasta.
Kuitenkaan asiat eivät ole näin. Anna-Liisa Sysiharju teki suomessa tutkimusta 1960 -luvulla. Hän otti älykkyyden huomioon ja sai sellaisia tuloksia, että älykkyydestä riippumatta enemmistö koulutettujen lapsista meni jatko -opiskelemaan. Keskiluokassa lahjakkuus vaikutti siten että vähiten lahjakkaat tipahtivat ulos, keskinkertaiset ja hyvät menivät enimmäkseen jatko -opiskelemaan. "Alimmista sosiaaliluokista" sitten vain lahjakkaimmat menivät jatkoon. Tämä osoitti tiettyä epätasa -arvoa. Myöhemminkin asiaa on tutkittu, eikä Osmo Kivisen ja Risto Rinteen 1990 -luvun asiaan perehtymisten myötä oli yhä niin, että ylemmän toimihenkilön vesa oli korkeakoulussa kahdeksan kertaa useammin työläistaustaiseen verrattuna.
Syynä tähän ei välttämättä ole mikään "nepotismi". Se olisi helppo vastaus: Eli että jatko -opiskelupaikan saisi vähemmillä vaatimuksilla jos on koulutettujen lapsi tai sitten asioista lipsahtelisi sisäpiirintietoa. Tämä muistuttaa kuitenkin enemmän salaliittoteoriaa. Syitä kannattaa etsiä jostain muusta.
1: "Kouluvihamielisyys". Tässä koulua ei arvosteta kovin paljoa. Koulun penkiltä halutaan palkkatöihin tekemään "reilua työtä". Tämä voi viitata siihen, että työläisen elämä ei ole niin kauheaa: Eikä sen vuoksi olla valmiita tekemään mitä vain päästäkseen oloista ulos. Tämä ei tietenkään ole mikään rikos. Minustakin valtaosa koulusta oli tavaraa, joka ei kiinnostanut niin pätkääkään. Kävin ne kuitenkin. Sen sijaa koulutetut näkevät elämäntavan kenties jopa "perinteiden velvoittamana", tai ainakin he pitävät akateemista koulutusta joko panoksena parempiin työpaikkoihin ja palkkoihin, tai sitten opiskelua itseään jotenkin ihmisen arvoa korottavana. (Who claims there is no snobs?)
2: Basil Bernstein taas on miettinyt tätä asiaa erilaisten kielikulttuurien kautta. Hänestä työväestön keskuudessa käytetään kieltä, joka ei kursaile, se on särmikästä, lämmintä, suoraa ja "vitaalista". Muualla taas käytetään erilaista kieltä, jossa on tarkempi koodi. Kouluympäristössä hyväksytään paremmin jälkimmäinen, kun taas ensimmäistä pidetään alkeellisena. Tätä kautta työväenkieltä puhuva olisi vajaa, kehittymätön. Tämä taas asettaa esteitä. Pierre Bordieun taas ottaa mukaan myös käytöserot. Ideana on se, että toinen kasvaa jo kotona käyttäytymiskoodiin, jonka toiset joutuvat opettelemaan vasta koulussa. Ja molempien pitäisi sitten osata asiat yhtä hyvin.
3: Kolmas näkökanta taas on yksinkertaisesti ajattelutavan oppiminen. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että akateemisesti koulutettujen keskustelut ovat helposti erilaisia kuin muiden. Tällöin tilanne vertautuu siihen, että jos toiset lapset laitetaan ninjakouluun kolmevuotiaina, ja sitten yhteiskunta elää taistelutaidoista, näiden lasten epätasa -arvo ei johdu mistään taistelutaitojen kannalta irrelevanteista asioista, kuten käytöskoodista tai hienosta sukunimestä. He yksinkertaisesti ovat jo valmiiksi harjaantuneempia vetämään muita turpaan. Esimerkki voi kuulostaa rankalta, mutta on hyvä muistaa että ajattelu ja erittelytaito ovat vastaavia, harjoituksella opittavia, asioita. Tässä ei tosin vaadita edes erillistä harjoittamista. Jos isi harrastaa metsästystä, osaa lapsi luultavasti peuran suolistuksesta enemmän kuin minä, maatalousalaa opiskellut. (BTW. En ole koskaan suolistanut peuraa.)
Onkin vaikeaa miettiä, että pitääkö tätä tukea vai vastustaa vai antaa olla. Jos koulutuksessa tuetaan vääristä syistä, voi olla niin että tapahtuu negatiivista syrjimistä: Toiset saavat kompensaatiota ja sitten onkin "antinepotismi", eli kouluttamattomien lapset pääsevät vaikkapa vähemmillä pisteillä yliopistoon. Toisaalta väärien asenteiden takia ei saisi jäädä koulut kesken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti