(Crummy Church Signs)
Avoimet ihmiset ovat mukavan tuntuisia. He reagoivat meihin. Tämän vuoksi esimerkiksi Alan Loy McGinniksen kirjassa "Ystävyyden avaimet" , jossa Jeesusta pidetään rakkauden oppimisen esikuvana. Siinä esitetään melko paljon avoimuutta ja vastavuoroisuutta. Niissä ei ole mitään vikaa. On mukavaa jos joku on avoin, on kiinnostunut asioistasi ja sinusta.
Syynä on tietysti se, että kun olet avoin ja mukava, toinen kertoo asioita. Sellaisia jotka antavat mukanaan valtaa. Tässä vallassa on kysymys siitä että toisen luottamukseen ei liitetä sitä vastuuta joka siihen ajatellaan usein liittyvän. Osan mielestä toiset vastuut ovat vahvempia: Uskonnollisessa käännyttämisessähän ei suinkaan ajatella sorrettavan toisten uskonnonvapautta tai aatteenvapautta, vaan päin vastoin ajatus on pelastamisessa. Siksi käännytystoiminnassa käy helposti niin että jos luottamuksen pettäminen pelastaa, se ei enää ole luottamuksen pettämistä vaan auttamista.
Uskontojen piirissähän on muutenkin ollut tapana toimia "rauhoita järkyttynyttä ja järkytä rauhoittunutta" -periaatteen mukaan. Tämä tarkoittaa sitä että hädässäolevia kuunnellaan ja heitä turvataan. Sen sijaan muiden kanssa yritetään keskustella asioista, rakentaa erimielisyyttä, jopa debatoida. Toki tämä ei sinällään ole paha asia. On kuitenkin muistettava että aivopesu tapahtuu seuraavalla prosessilla: Toisen eheys murretaan, tämä ajetaan henkiseen epätasapainoon. "Disturb the conforted". (2) Uusi persoona rakennetaan. "Tell about Jesus". & (3) Uusi persoona jäädytetään. "Confort the disturbed". On kuitenkin hyvä muistaa että käännytystoiminnassa kyseessä on jatkumo, jossa on hyviä asioita ja pahoja asioita.
Mekanismit ovat tässä kohden paikoin jopa neutraaleja. Niiden käyttötapa vaatii tätä kautta suuresti vastuuta ja näkemystä. Ongelma syntyy siitä mihin niitä käytetään, eikä kaikkiin saisi yhdistää.
McGinniksen kirjassa tämän muistaminen on erityisen tärkeää, koska se on ensisijassa "itsehoito -opas" ja se pyrkii toimivaan kanssakäymiseen. Ja oikein käytettynä luultavasti jopa auttaa sen saavuttamisessa. Kirja on kuitenkin myös mielenkiintoinen, jos on lukenut mielenhallintaa käsitteleviä asioita. Nimittäin kirjan kirjoittajan tavoitteena ei tietenkään ole ollut tehdä "miten murrat henkisen vastarinnan" -kirjaa, mutta sen niksit toimivat käytännössä arvokkaana lähteenä sellaiselle.
Tältä kannalta kirjassa mielenkiintoinen on esimerkiksi sivulta 51 alkava alaluku, joka käsittelee sitä "miten ihmiset saadaan avautumaan". Se alkaa selityksellä siitä, miten psykiatreilla potilaiden avautumaan saaminen on vaikeaa. Kirja kertoi että hyvä konsti tuntemattomaksi jätetyltä psykiatrilta oli "Hän aloitti istunnon paljastamalla potilaalle jotain henkilökohtaista - jonkin salaisuuden, jota hyväksi käyttäen potilas voisi vahingoittaa tohtoria pettämällä tämän luottamuksen." Olen varma siitä että keino on hyvä. Sama kirja jatkaa nostamalla esiin Paul Tournierin, joka oli osallistunut intiimiin uskonnolliseen tilaisuuteen jonkun kotona. Siellä oltiin kerrottu toisille omista tunteista, kivuista ja virheistä. Kirja kertoi että tämä aikaansai hengellisen uudistuksen. Luvun idea tiivistyykin lauseeseen "Kun kohtaamme aidosti avoimia ihmisiä, meidän puolustuksemme murenee nopeasti."
Keino on tietenkin hyvä, jos ollaan aateveljien parissa. Mutta tätä voidaan käyttää myös käännytyselementtinä. Siihen perustuu myös yksi "love bombingiin" eli rakkauspommitukseen liittyvä konsti. Kun toisen lähelle tullaan, hän ohjautuu mukaan toimintaan, ja ryhmäpaineelle altistuminen ajaa henkilön tiiviisti ryhmään ja murtaa tämän halun olla erimielinen ja etenkin kyseenalaistaa asioita. Samaan perustuu tietysti ulkopuolisista eristäminen: Jos ulkopuolisiin ei ole kontaktia - paitsi käännytysmielessä, jossa käännyttäjä joko asettautuu yläpuolelle opettaja -auktoriteetin0 asemaan tai pakenee - hän ei saa tätä ystävällisyyttä muualta.
Vastavuoroisuuteenkin liittyy erikoinen strategia. Olen törmännyt siihen itsekin.
Siinä "kerätään salaisuuksia". Toki käännytyksen kohteet harvoin suoraan vapaaehtoisesti kertovat omista heikkouksistaan. Mutta ihminen sosiaalisena eläimenä kuitenkin on vastavuoroinen ja toimii juuri kuten toinenkin.1 Tämä tarkoittaa sitä että henkilöt saadaan avoimeksi kertomaan salaisuuksia olemalla avoin ja ohjaamalla keskustelua siihen suuntaan.
1: Joskus pelkkä ilmoitus siitä että haluaa kuunnella voi riittää. Ihmiset haluavat keskimäärin puhua itsestään ja kuuntelijoita on vähän. Jo se että tuot itseäsi lähelle voi riittää.
2: Toki utelu voidaan väärin tehtynä kokea todella ahdistavanakin. Tällöinkin "vastarintaa" voidaan murtaa kertomalla jotain omasta elämästä. Kun omat virheet ja heikkoudet tuodaan esiin, toinen avautuu vastavuoroisesti.
3: Koska edellisessä on usein riski siitä että omia salaisuuksia vuotaa eteenpäin, yleinen temppu onkin puhua niitä virheistä joita käännyttäjällä oli ennen uskoon tuloa. Nämä ovat siitä käteviä, että ne eivät uskonnon sisällä tarjoa mitään "asetta", koska tilaisuuksissa ylpeillään muutoksella: Uskonratkaisun hyvyys todistuu sillä että elämä ennen uskoa tuodaan esiin kauheana. Samalla oman muutoksen suuruus nousee esiin. Se on kuin alkoholisti kertoisi parantuneensa juoppoudesta: Vaikka juoppoutta pidetään huonona, siitä irti pääsemistä pidetään hyvänä juttuna. Tätä kautta sen kertominen että "olen ollut juoppo" ei tuo esiin mitään jota voitaisiin käyttää itseä vastaan. Tätä kautta käännytettävä saadaan paljastamaan omia kipeitäkin salaisuuksiaan ilman että kertoja tarjoaa mitään vastineeksi. Vastakkain ei olekaan kaksi heikkoutta vaan uskovaisen eiuskovaiset heikkoudet ja eiuskovaisen eiuskovaiset heikkoudet. Näin itse uskonto näyttää väkevämmältä kuin onkaan.
4: Kulttien toiminnassa taas vastavuoroisuus kuitenkin yleensä katoaa. Jäsentä vahditaan ja hänet pistetään tunnustamaan virheitään jollekulle, joka ei tee samaa takaisin. Toki tämä voi olla ihan vapauttavaa: Esimerkiksi katolinen rippiperinne täyttää tämän ehdon. Mutta katolinen kirkko keskittää anteeksiantoon, teko ikään kuin muuttuu tekemättömäksi tai ainakin siitä kannettava katumuksen taakka katoaa. Kulttitoiminnassa tunnustus on ikään kuin ase, joka annetaan ylemmille vapaaehtoisesti. Se lisää nöyristelyä ja tottelemista, eikä poista taakkaa.2
Erikoisinta on tietysti se, että näitä henkilökohtaisuuksia kerätään ja ne toimivat vaikka niillä ei suoraan uhkailtaisikaan. Jo niiden kertominen asettaa itsen toisen armoille. Sillä, mitä tehdään ei tavallaan ole niin paljon väliä kuin sillä mitä voitaisiin tehdä.
Ymmärrän että vastavuoroisuus on tärkeää. Mielestäni tässäkin on vakavasti mietittävä samaa, mitä vaihtoehtohoitojen kohdalla mietitään. Eli se, missä vaiheessa on vielä OK antaa amatööripohjalta vertaishoitoa ja missä vaiheessa tilanne muuttuu puoskaroinniksi, jota tulee rajoittaa. Itse en osaa kummassakaan kohden pistää tarkkaa rajanvetoa. Harm Principle kuulostaa hyvältä. Mutta sitten pitäisi vielä kehittää mikä on haittaa jossa puoskaroimalla pahennetaan tilannetta ja mikä on haittaa jossa yhteiskunta holhoaa suojelun nimissä.
0 Kaikki opettajat eivät ole autoritaarisia. Osa ei ole edes auktoriteetteja. Mutta sen sijaan moni auktoriteettiasemaan pyrkivä toimii neuvojana, opettajana ja opastajana. Pahimmillaan heihin sopii jidd
1 Tätä ei pidä tulkita "apinoinniksi": imitointitilanteessa käy niin että se tulkitaan loukkaavaksi. Kokeile vaikka, mene kadulle ja ilmehdi ja matki kenen tahansa toisen kävelytyyliä ja tee juuri samaa mitä tämä ja jos tämä lausuu lauseen, toista tämä. Huomaat pian että jos matkit toisen eleitä sellaisenaan, se koetaan ahdistavana. Valmistaudu juoksemaan tai saamaan turpaan. Se on vain ajan kysymys. Tämä ei tapahdu siksi että ihmiset eivät halua nähdä itseään.
2 Toki rippi ja sosiaalisuus muutenkin ovat epäargumentatiivisia keinoja, eli asioita joissa asiat itsessään eivät vaikuta yhtä paljon kuin tunteet. Hyväksyn tämän kuitenkin monessa osin. En ymmärrä miksi ihminen ei saisi valita vakaumustaan siksi että se on mukava asia sen sijaan että hän punnitsisi jotain argumentteja ja niiden totuusarvoja. Ihmiset pelaavat jalkapalloakin. Ja vaikka siihen liittyy sekä jalkapallohuliganismia että sen nimissä, joskaan ei sen takia, käytiin jalkapallosota vuonna 1969, se ei sinällään ole paha asia. Vaikka tietysti nahkapallon perässä juoksentelu on keinotekoista ja järjetöntä sosiaalista aktiviteettia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti