"Eikö se riitä? / Siellä aukeavat kultaiset portit päivään uuteen ja vielä pyörii Maa? / Eikö se riitä? / Sinua rakastetaan paljon ja aina enemmän. / Ja sinuun luotetaan? / Eikö se riitä / että joskus harvoin / kätesi piirtää rajan kestävän ja todellisen?"
(CMX, "Kuolemaantuomitut")
Kenellekään tuskin lienee shokkipaljastus että korostan amatööriyttäni monissa asioissa. Silti kirjoittelen tälläistä blogia. Itse asiassa niin ahkerasti että tämä on pyöreästi ja muhkeasti 600 kyhäelmäni, jota juhlistan perinteiseen tapaan mainitsemalla asiasta ja sekoilemalla kirjoittelun teemojen ympärillä.
Mitä siis tarkoittaa olla amatööri? Ensimmäisenä mieleen voi tietysti tulla Hemohes -skandaali hiihdossa ja siihen liitetty lausuma "amatöörien puuhastelu". Tässä viitataan joko tosiasioiden kätkemiseen tai vihjataan että amatööriys on ns. "kädetöntä amatööriyttä". Kuitenkin laajemmassa mielessä sana amatööri tulee latinan kielen sanasta amatorem (joka siis kääntyy suoraan "amatööriksi"). Olennainen huomio on kuitenkin se, että sen pohjalla on sana amare, joka tarkoittaa rakastamista. Toisin sanoen amatööri tarkoittaa henkilöä, joka pyörii asian tiimoilla rakkaudesta.
Amatöörin kohdalla pitää siis puhua (1) innostuksesta sekä (2) harrastuksesta. Tämä erottaa hänet professionaalista, joka taas on (1) asiaa työkseen tekevä ja (2) koulutettu. Karkeasti voidaan sanoa että amatööri voi olla maallikko jonka osaaminen on vajavaista, mutta joskus hän voi onnistua hyvinkin. Ammattilainen taas toisaalta voi olla mitä vain perustason puurtajan ja huippuosaamisen väliltä. Amatööriys siis kertoo rakkaudesta ja innostuksesta asioihin, harrastuksesta. Ja toisaalta moni amatööri muuttuu prosessissa professionaaliksi. Ja nekin jotka eivät, heillekin voi käydä kuten Ralph Emerson sanoi: "Every artist was first an amateur."
1: Tietenkin tälläkin on varjopuolet. Siinä missä epäonnistuminen on mahdollista sekä professionaalille että amatöörille, vain professionaali voi saada potkut. Amatööri (joko alunperinkin sellainen tai sitten professionaalista sellaiseksi alennettu) sen sijaan voi jatkaa toimintaansa ilman esteitä.
Tässä kohden haluaisin nostaa esiin sivistyneen valtion&maailmanmiehen. Michel de Montaigne kirjoitti eläkkeellä, aktiivista elämää elettyään, esseitä. Ne olivat pohdiskelevia kirjoitelmia, joissa on otettu huomioon myös lukumukavuus. Tyylin nimi, essee, taas tuli niinkin karusta lähteestä kuin ranskan kielen sanasta essayer : pyrkiä, yrittää. Tätä kautta nimi "essee" voisi olla nimeltään "yritelmä" tai "kyhäelmä". Se viittaa siihen että se on alustava, mahdollisesti spekulatiivinen ja sellainen joka oli mahdollisesti kaikkea muuta kuin lopullinen ja valmis. Hän oli ensimmäinen esseisti. Hän kirjoitti esseitä paljon omista epäonnistumisistaan: Siitä kuinka hänellä oli vääriä lainauksia kun nimet olivat menneet sekaisin eikä niitä voinut tarkistaa maaseudun rauhasta kun kaikkia kirjoja ei voinut omistaa. Ja kuinka hän unohtaa jopa sen mitä on itse kirjoittanut, saati että hän olisi muistanut muun lukemansa. Hän kuitenkin kirjoitti ihan hyvin, tai ainakin filosofit ja kaunokirjallisuudenkin ystävät nykyäänkin tankaavat hänen esseitään. Ja joskus on vaikeaa tietää milloin Montaignen voivottelu on (1) aitoa ja (2) milloin tyyliä joka tuo erehtyväisyyden selvästi ja luettavasti esiin, ja tuo esiin sitä että jotkut asiat ovat "asiaa jossa on hyvä olla tarkkana" ja toiset jutut taas ovat "niuhotusta" joka vie asian sivuraiteille. Luultavasti sillä ei ole paljoa merkitystä: Pääasia kun on se, että Montaigne kirjoitti, eikä jättänyt kirjoittamatta vaikka tekikin vaan yritelmiä.
1: Yritelmien luonne korostaa sitä että vastuu on osittain lukijalla. Hänen on sovellettava lähdekriittisyyteen liittyviä taitojaan ja näkemyksiään ja valita mitkä kohdat ovat uskottavia ja hyviä.
Tätä kautta tämäkin on harrasteblogi. Tai ainakin se yrittää olla.
Moni voisi ajatella että tämä eroaisi tai olisi jotenkin "fiinimpää" kuin esimerkiksi käsityö tai ihmissuhdeblogit. Ne ovat kuitenkin - paitsi suosittuja mikä minun mielestäni kertoo siitä että ihmisillä on enemmän järkeä kuin olen uskonut, myös - juuri samanlaisia. Nekin syntyvät innostuksesta ja vaivannäöstä jotka tehdään pro bono, hyvästä tahdosta, vapaaehtoisesti ja ilmaiseksi:
1: Tyypillistä harrasteblogeille (tässä korostetusti käsityöblogeilla ja ihmissuhdeblogeilla) on se, että ne eivät tyypillisesti tärkeile oveluudellaan eivätkä tarjoa valmiita totuuksia pureksittuina. He eivät kehu kuvauksissaan kuinka heitä kutsutaan "viiltävän teräviksi ajattelijoiksi jotka ovat tulleet tunnetuiksi siitä että he näkevät syvempiä asioissa. He hylkäävät turhan hömpän ja keskittyvät vain tärkeisiin asioihin. Ja ovat he niin pirun vaatimattomiakin." Että muut aiheet ovat turhia ja ollaan niin pirun viisaita ja vielä kaiken päälle niin nöyriä tästä kaikesta.
2: Sen sijaan harrasteblogeissa tarjotaan esitettyjä väännöksiä, ja niiden pohjalta tehdään ehdotuksia, ideoita ja juttuja mitä niillä tempuilla on käytännössä väännetty. Ja aina ei onnistuta. Joskus epäonnistuminen ja heikkoudet jopa myönnetään, jopa sellaisissa asioissa kuin parisuhde. On kuitenkin emotionaalisesti hieman suuremnpi asia mokata ihmisen kanssa kuin tehdä kehäpäätelmä tai virheargumentti. Harrasteblogeissa ei nöyristellä eikä esitetä että ollaan nöyriä. Silti tietty "rohkea nöyryys" nousee esiin, teoissa ei sanoissa.
Itse olen oppinut, sen vähän minkä olen, tähän liittyvästä asenteesta eniten juuri miekkailun kautta. Siinä kun voidaan harjoitella vaikka mitä. Mutta koskaan ei voida olla lopullisen oikeassa. Väärästä asenteesta seuraa varmemmin toisen aliarviointi ja tätä kautta käy ikävästi ja joudut lyödyksi. Samoin lyödyksi tulemiseen tulee kuitenkin aina valmistautua, sillä sitä on aina odotettavissa jonkin verran.
Siksi pyrin siihen että olen ensisijaisesti miekkamies (huom! en ritari!) ja vasta toissijaisesti filosofi. Ilman tätä homma kun ei toimi alkuunkaan.
Minun kohdallani vastaus voisi selvittyä kuvitteellisilla otsikkotekstiini liittyvillä kyselyillä: "Miten niin miekalla? Eikö se ollutkaan vasara?" Joku voi kysyä että "Eikö miekka ole turhankin aggressiivinen, jopa väkivaltainen. Että lyödäänkö täällä säälimättä turpaan?" Tai jopa udella siitä "Että onko siinä peräti uhkailua siitä että erimielisyys yhdellä rintamalla johtaisi kaksintaisteluun." En voi(si) sanoa heille muuta - siis sen lisäksi että rikosrekisterini on ollut ainakin toistaiseksi puhdas - kuin että "Voinko minä muka tehdä filosofiaa jollain muullakin?" Mikä muu minulle muka opettaisi oikeaa asennetta? Tässä kohden voidaan suorastaan lainata "Raamattua" ja muistuttaa amatöörin rakkausasenteeseen täysin sopivan kohdan: (1. Kor. 13:1) "Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali."
Tämänkään jutun kielellinen rytmitys "ei vaan jotenkin toimi". Lue se vaikka ääneen. Huomaatko, miten se ikään kuin vaatisi jonkin lopetustavan. Tuntuu että olisi kuin autokyyti, joka lähtee käyntiin, eikä jarruta ja ajaa siksi päin seinää. Myös tätä on olla amatööri. Tämä opettaa lukijalle (itse)kriittisyyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti