Jälkipyykki on johtanut erikoiseen kirkkoteemaiseen keskusteluun. Esimerkiksi Paholaisen Asianajaja reagoi siihen että Räsänen oli jälleen saanut ihmiset eroamaan kirkosta laumoittain. Tätä on paheksuttu idioottimaiseuutena. Sillä kuten Lars-Erik Wilskman sanoo "Minun on vaikea yhdistää ministeri Päivi Räsästä nykyisen kansankirkkoomme valtavirtaan. Reagointi Räsäsen jollekin aiheuttamaan pahoinvointiin meni väärään osoitteeseen jos eron syynä oli Räsäsen puhe." Heinimäkikin on soveltanut "ei edusta kirkon virallista kantaa" -kikkaa. Skeptics Unitedissa tuli tähän liittyen mielenkiintoinen argumentti joka huomauttaa että Wilksmanin ja myös aivan samantyylinen valtionkirkon soveltama kannanotto on itse asiassa lähinnä eroavien halveksuntaa. "Jos olettaa, että yksin Päivi Räsäsen lausunto erottaa tuhansia ihmisiä kirkosta, pitää tällöin ihmisiä kovin tyhminä EIKÄ huomioi tilanteen aitoa vakavuutta. Kyllä ihmiset tietävät, ettei Räsänen edusta kirkkoa, ei sitä tarvitse heille aina uudestaan kertoa. Onko ihmisillä käynyt mielessä, että erot johtuvatkin siitä, että aina kun Räsänen nostaa uskonnon yhteiskunnalliseen keskusteluun, ihmiset tajuavat kuinka uskonnolla ei ole enää mitään roolia heidän elämässään? Ainakaan sellaisena kuin evlut sitä edustaa."
Lisäksi kaikki puheet siitä että Räsänen olisi vain kirkon rivijäsen osoittaa sen, että koko ilmiöstä ollaan vieraannuttu ; Aivan selvää on että Räsäsellä ei ole kirkon piispanhiippaa, joten teoriassa ja periaattessa Räsänen on vain jäsen kirkossa. Mutta käytännössä tilanne nimenomaan ei ole näin. Rivijäseniä ei ensinnäkään pyydetä puhumaan Suomen evankelisluterilaisen kirkon lähetysjärjestön juhlatilaisuudessa. Jo se, että Räsänen päästetään tälläiseen tehtävään kaikkien tuottamiensa kohujen jälkeen on itsessään kannanotto. Räsänen edustaa kirkon tukemaa kantaa ja kirkko tukee tätä virallisesti aina kun Räsänen on sen oheistoiminnassa tärkeässä näkyvässä tehtävässä kuten vaikka puheita pitämässä. ; Kirkon on turhaa esittää viatonta, koska tätä tehdessään se vain korostaa kylmää todellisuusvieraantunutta byrokraattisuuttaan korostamalla pelkästään virallista viran kautta tulevaa statusta katsomatta reaaliseen vaikutusvaltaan ja käytännön statukseen. Ihmiset eivät koskaan elä edellisessä, mutta he elävät aina jälkimmäistä.
Tilanne onkin se, että kotimaan blogaaja Ville Jalovaara on ymmärtänyt asian sekä oikein että väärin. Uskon edustajilla tuntuu olevan usein jonkinlainen mielikuva siitä mitä heidän vastapoolinsa tekee. Ja tämä kuva on hyvin erilainen kuin se, missä nämä sitten elävät. Jalovaarakin huomauttaa että "Tapahtuneen ytimessä on jälleen kerran se, että kristillisdemokraattisen puolueen puheenjohtajan kannanotot on tulkittu edustavan kirkon kantoja ja sitä vastaan halutaan protestoida sanoutumalla irti kirkon jäsenyydestä." Tämä näyttää olevan se ainut kanta joka kirkolla on tarjota vastapuolelleen. Mutta toistaminen ei tee siitä totta. Jalovaara kuitenkin oivaltaa Räsäsen ja kirkon oleellisen suhteen. Hän ei ole mikään yksi uskova jolla on mielipiteenvapaus vaan hän on "Kirkko-asioista vastaava ministeri Päivi Räsänen". Ja Suomessa valtion ja kirkon suhde on hyvin läheinen. Kirkko yrittää pestä itseään irti, mutta tosiasiassa esimerkiksi koulujen rituaalijuhlat ja aikuisten viralliset julkiset juhlat ovat luterilaisen kristillisyyden läpitunkemia. Kirkko edutaa suomen virallista rituaalielämää. Ja tällä on voimakas ja tärkeä symbolinen käytännön vallan arvo. Kysymys muuttaakin nyt muotoaan; "Se, että sisäministerin lausunnot ovat nyt aiheuttaneet kirkolle monen tuhannen jäsenen äkkikadon, saa pohtimaan ovatko kirkko-asiat hallituksessa sen henkilön vastuulla, joka niitä parhaiten pystyy hoitamaan vai olisiko ne syytä siirtää jatkossa sellaiselle henkilölle, joka pystyy ne hoitamaan tehtävien hallinnollisen luoteen edellyttämällä puolueettomuudella." Koska kirkko pitää yllä intiimiä suhdettaan valtioon, niin että se ei de jure ole valtionkirkko mutta de facto sitä ei voi kutsua miksikään muuksi, on kirkkoministeri kenties se joka edustaa kirkon kantaa aivan kuten korkea-arvoiset piispatkin. Ja tämä selittää miksi Räsänen piti hankalaksi muuttuneen puheensa ja miksi häntä pyydettiin sellainen pitämään.
Lisäksi kun Räsänen kehottaa noudattamaan omaatuntoa, voi olla että eroajat ovat seuranneet juuri sitä. Räsäsen kannattajan on tästä lähtökohdasta vaikea sanoa mitään. Kenties tämän vaikeuden henki tiivistyykin erään kristityn kommenttiin. Hänestä Räsänen oli oikeassa ja että harhaoppisia ei kaivata, mutta heidän lompakkonsa olisi kiva. "He voivat lähteä kirkosta, eikä heitä siellä kaivatakaan. Muttakun vievät rahansa mukanaan." Onkin erikoista huomata, miten eroajien omatunto ohitetaankin valtionkirkossa. Sitä pidetään erehtymisenä ja vääränä yhdistelynä. Kun levy on juttunut toistamaan "Päivi Räsänen ei edusta kirkon virallista kantaa" -hokemaa ei vahingossakaan päädytä miettimään että "Edustaako Päivi Räsänen sellaista uskonnon parissa vaikuttavaa suurempaa ideologista klikkiä jolla on kirkon sisällä vaikutusvaltaa ja joiden toiminta rahoitetaan kirkollisverovaroin." Joka on monesta se oleellisempi. Räsänen edustaa fundamentalistiklikkiä ja jokainen lausunto johon kirkko ei reagoi ja muuta käytänteitään kertoo että kirkko ei vastusta näitä asioita. Räsäsen lausunnostakaan ei ole tehty kirkollista reagointia, on vain valitettu eroajille ; Ihmisten olisi siis rahoitettava tälläisiä tahoja eikä valittaa siitä että rahat kelpaavat mutta omantunto ja etiikka ohitetaan. Kirkko välittää fundamentalisteista enemmän kuin siitä enemmistöstä joka maksaa tämän aggressiivisen vähemmistön riemuilukinkerit.
Tämä onkin luterilaisen kirkkomme koko kuva. Sen sisällä on vain fundamentalisteja jotka tekevät ja vaikuttavat. Ja leppoistoa joka viettää virallista byrokratiatyöaikaansa yrittäen suvaita kaikkia, myös niitä fundamentalisteja. Mitään muutosta asioihin ei tule koska kukaan ei aja aktiivisesti sitä fundamentalistejen vastapoolia. Ja tämä kyllä turhauttaa taatusti monia. Että Räsänen taas. Kirkko kutsuu sen taas. Kirkko pesee kätensä mutta ei puutu fundamentalistien vihanryöpsähtelyihin ja tekoihin joita monen omatunto sanoo moraalittomaksi. Syyllinen on taas se joka boikotoi ja eroaa tästä järjestelmästä. Kaltaiseni liberaali kokisi että kirkko tarvitsee häntä jonain joka maksaa ja pitää turpansa kiinni. Ja jonka lauluja lauletaan (kirjaimellisesti) koululaitoksesta virallisiin tilaisuuksiin. Ja joka ei silti väittää olevansa muuta kuin keskusjohtoinen valtionkirkko, ja joka selittää että se on sydämen ja omantunnon uskonto. Tätä kirkko ei mieti koska sen todellisuuskuvassa on oleellisempaa argumentoida titteleillä ja viroilla kuin tosiasioilla.
Hyvän demonstraation tästä saa kuuntelemalla Piipankokouksen pääsihteeri Komulaisen sanomaa. Hän on henkilö joka taatusti jollain tavalla edustaa kirkon virallista kantaa paperillakin. Hän on nostanut esiin sen että boikottikohussa olisi kyse siitä että Räsäsen toimintaa ei nähdä hänen herätystaustaansa vasten. Ja että sekulaarit haluavat vaientaa kaiken uskonnollisen keskustelun. "Komulaisen mukaan koko keskustelun merkittävin ongelma on uskonnon sulkeminen julkisen keskustelun ulkopuolelle, mikä näyttää globaalia horisonttia vasten oudolta. Komulaisen mukaan Räsäsen mielipiteissä kuuluvat vahvasti yhden herätysliikkeen painotukset. Hän ihmettelee, miksi ne aiheuttavat jatkuvasti niin suurta kuohuntaa mediassa." ... "Onko meillä tilaa esimerkiksi muslimeille julkisessa keskustelussa? Vaikka Räsäsen kanssa olisikin eri mieltä, hänen mielipiteilleen voi silti olla tilaa." ; Koko eroamisputken mahdollistuminen johtuu siitä, että Päivi Räsäsellä on nimenomaan tilaa saada mielipiteensä kuuluviin. Juhlapuhujana asti. Jokainen tietää hänen näkökantansa joten häntä ei sensuroida. Suuttumus taas koskee uskonnosta eroamista, joka on mielenilmaus joka tehdään maassa jossa on näennäisesti uskonnonvapaus ihan lakikirjassa asti. Ja hupaisaa on, että tämäkin linjama korosti "ei eduta kirkon virallista kantaa" -henkeä juuri sillä tavalla joka osoittaa että vastustajaa ja hänen kantojaan ei tunneta. "Ei edusta virallista kantaa" keksittiin jo homoskandaalin kohdalla. Ja onko oikeasti niin että vuosien miettimisellä ei synny yhtään muuta argumenttia asian puolesta.
Ja että viisaus ilmenee siten että vuosien aikana ei tutustuta siihen eroavaan puoleen vaan esitetään tälläisiä todella loukkaavia ja halventavia olkiukkoversioita eroajien motiiveihin. Selvästi kirkosta eronneelle puolelle ei ole annettu sitä tilaa. Ja juuri siksi he eroavat. On paradoksaalista että heihin vedotaan "täytyy antaa tilaa eri mielipiteille" -kortilla kun he ovat juuri se taho jolla tässä ei ole ollut mediatilaa tuoda yksinkertaista viestiään läpi asti. Herran Piispan puhe onkin itse asiassa sitä että hän virallista kantaa edustavassa lausunnossaan sekoittaa mielipiteenvapauden kaikille mielipiteille hymistelyn kanssa samaksi. Että sananvapaus olisi jos ja vain jos ei ole kriittinen kenellekään ja silittää fundamentalistejen päätä kirkon passiivisen "mukasuvaitsevaiston" kanssa. Hän puhuu kaikkien kuuntelutsa mutta hän ei selvästi ole kuunnellut kirkosta eroavia, mutta Räsäsen ajatusmaailma ja suhde regimenttioppiin on luennointitasolle asti eksyvää. Juuri tämä on ongelman ydin. Hän edustaa itse ongelmaa, mutta hän ei näe sitä. Tämä on odotettavissa ihmiseltä joka on kirkossa, jolla on vakaumus ja kenties siihen liittyvä antipatia eroavia kohtaan. Ja taatusti oma lehmä ojassa palkanmaksupuolella. Ihminen jonka palkkapussi riippuu siitä että hän ei huomaa tiettyjä tosiasioita on ihminen joka voi ilmentää mitä erikoisempaa sokeutta. Etenkin jos vakaumus vetää samaan suuntaan kuin se lompakko.
Kirkolla on ollut aikaa muuttaa käytänteitään homoskandaalista lähtien. Missä on tapahtuneet muutokset kysymyksissä joiden esilletuojana Räsänen on kuntoutunut? Räsänen on arvokas arvokeskustelun herättäjä. Kirkko taas on taho jonka pitäisi reagoida yhteiskunnassa eettisiin asioihin ja joissa sen pitäisi olla mukanaeläjänä ja osallisena. voidaankin kysyä että mikä on kirkon moraalieettinen asema ja miten se kuuntelee omia jäseniään edellätulevan arvokeskustleun alla. Muutokset kiistanalisissa aiheissa olisivat viesti siitä että liberaaleja kuunnellaan. Näitä ei vain synny. Ei vaikka on ollut vuositolkulla aikaa. Kysymys on tässä vaiheessa jo jokin muu kuin Räsäs yksilö mielipiteenvapauksineen. Kysymys on siitä miten kirkko kuuntelee ja reagoi yleiseen julkiseen keskusteluun joka on ollut mitaltaan äärimmäisen laajaa, kovaäänistä ja mediajulkisuutta ja ihmismassoja taakseen saanutta. Ei. Kysymys ei ole Räsäsestä ja siitä ketä hän edustaa. Tämä on kuitenkin se ainut mitä kirkko voi sanoa. Koska kaikkialla muualla se joutuisi kohtaamaan hävettäviä ja noloja asioita. "Kirkon virallinen kanta" on vain savuverho, red herring, keskustelun harhautus. Se ei aja ainakaan vuoropuhelua ja ymmärrystä. Kritiikin kohde on jollain tavalla tunnettava jotta argumenteissa olisi mitään järkeä.
Mutta kirkosta on hyvä hypähtää etiikkaan, toiseen teemaan joka koskee tätä tämänkertaista "Räsäsgatea".
Paholaisen asianajaja ottaa aiemmin linkkaamassani teemassa moraaliasiassa kantaa siihen miten uskontoa myydään relativismia vastaan mutta samalla "hyvät kansanmurhat" ovat juuri kristittyjen heiniä. Räsänenkin oli huomauttanut puolustuspuheessaan että "Jos Jumala on kuollut, silloin kaikki on sallittua." Tällä lauseella kirjailija Dostojevski ilmaisi Jumalasuhteen ja moraalin välisen yhteyden. Todellinen etiikka, oikean ja väärän erottaminen nousee siitä, että ihminen on teoistaan vastuullinen itsensä yläpuolella olevan auktoriteetin, Luojansa edessä. Jos Jumalaa ei ole olemassa, ihminen itse jää oman moraalinsa mitaksi ja määrittäjäksi." ja että samalla "Mutta samalla minun täytyy jälleen mainita ne hyvät kansanmurhat, jotka sopivat mainiosti tilanteeseen. Oppineet teologit, puvut päällään ja kravatit kauloissaan, ovat todenneet vakavalla naamalle, että joskus viattomien ihmisten teloittaminen on ollut moraalisesti hyväksyttävä asia. Tiedän, tiedän, se on käsittämätöntä näin sekulaarin hedonistinkin näkökulmasta, mutta se on totuus." Pahan ongelma ja Jumalan suuhun "Raamatussa" käsketyt kansanmurhat kun vaativat esimerkiksi William Lane Craigin, uskonmiehen, puolusteluja. Jumalalla on Räsäsenkin mukaan lupa ottaa lahja takaisin. Ja ilmeisesti Jumala saa siis käskeä ihmisen tappamaan toisen ihmisen joten uskon maailma menee tässäkin maallisten murhalta suojelevien lakien yli. Asia onkin kenties juuri kuten Skeptics Unitedissa sanottiin. Räsänen korosti että kristityn täytyy olla lainkuuliainen, mutta tässä korostus on seuraava "Ei ole vielä tarpeellista lähteä rikkomaan lakia, koska se on yhdenmukainen kristillisen maailmankuvani kanssa. Mutta entä, sisäministeri Räsänen, entä sitten kun laki ei joku kaunis päivä olekaan yhdenmukainen kristillisen moraalikäsityksesi kanssa?" Tämä on tärkeä kysymys koska se kertoo onko lailla oikeastaan mitään vaikutusta Räsäseen. Räsänen toimii lainkuuliaisesti jos laki sattuu miellyttämään häntä. ; Tässä olisi se relativismin ja "minkä tahansa tekemisen" uhka.
Itse asiassa Päivigaten ydinmehua onkin ollut juuri se, miten objektiivinen moraali on nimenomaan äärimmäisen subjektiivista omantunnon eli henkilökohtaisen uskontunteilun moraalia. Sillä sen ytimessä on omatunto. Päivi Räsästä puolustava Helena Eronen kertoo että hän on järkyttynyt : "Kylmät väreet valuvat pitkin selkänahkaani. Karmivinta ei ole suomalaisten uskomaton kyky ja tarve vaipua joukkohysteriaan, vaan se, että lain rikkominen silloinkin, kun se on vastoin omaa moraalia, nähdään vastenmielisenä. Jos ihmiset nyt pysähtyisivät hetkeksi miettimään tätä asiaa ennen trendikästä pöyristymistä ja älämölyä, he ymmärtäisivät, että esimerkiksi Edward Snowden toimi juuri kuten Räsänen neuvoi tekemään. Hän teki vakavan rikoksen siksi, että hän seurasi omatuntoaan ja sitä, minkä koki olevan oikein. Koska itse olen varma, että läntinen maailma on yhä tiukemman sensurin, valvonnan ja orwellilaisen maailman tiellä, pidän Snowdenin kaltaisia ihmisiä sankareina. Ilmeisesti iso osa suomalaisista ei pidä. Jos Snowden olisi suomalainen, olisivat suomalaiset jo kuolleet pöyristyksestä ja sitten vielä kivittäneet hänet, koska hän rikkoi lakia siksi, että koki toimivansa oikein."
Lausunto on ymmärrettävä. Yhteiskunnat ovat ollet historian varrella väkivaltaisia, verisiä ja julmia. Lakia vastaan nouseminen on kapinasankareiden ja vallankumoustaistelijoiden glorian ytimessä. Vasemmistolaisuus ja ateismikaan eivät ole immuuneja tälle asennemaailmalle - kenties jopa päin vastoin. Tässä ideaalintoistelussa unohtuu kuitenkin se, että kritityt tai Päivi Räsänenkin ovat toki usein viitanneet kansanmurhiin, mutta tosiasiassa he soveltavat omaatuntoaan nimenomaan homoseksuaalikysymyksessä ja muussa vastaavissa aiheissa. Jolloin he tekevät lain ohi asioita joita ihmiset noin yleensä pitävät pahana. Asiaa itse asiassa mutkistaa se, että kansanmurhat ja muut vastaavat asiat ovat nykysuomessa myös laittomia. ~ Ihmiset eivät näe tämän vuoksi Räsäsessä Snowdenia. He näkevät tässä potentiaalisen Paul Hillin. Miehen jolla oli vakaumus ja joka ampui aborttiklinikan lääkäreitä. Ja joka on saanut oikeistofundamentalistisia faneja jotka viettävät hänen kunniakseen, ei siis ammuttujen muistoksi vaan Paul Hillin kunniaksi, erityistä Paul Hill -päivää. Tätä asennetta tukee se, että Räsäsellä ei ylipäätään olekaan esimerkkejä joissa pahuutta tehtäisiin perustuslain nojalla eikä sitä vastaan. Tämä on aika iso ongelma hänen argumentointinsa kannalta. Lain rikkominen ei siksi näytä hyvältä vaihtoehdolta koska lait sattuvat olemaan tällä hetkellä aikasmoisen hyvät.
Yhteys on sinäsä ilmiselvä, että jokainen vartijan toimessa törmäämäni pahoinpitely oli jotenkin "moraalisen närkästyksen" vallassa tehty. Laki ohitettiin sydämellä. Tämä on pelin henki. Räsänen on kenties niin todellisuuden tästä puolesta vieraantunut että ei tajua tätä yhteyttä. Hän ei tajua että lainkuuliaisuutta tarvitaan juuri siksi että suuri osa ihmisistä on tälläisiä. Ja heitä kutsutaan noin yleisesti ottaen rikollisiksi. Räsänen saataa tietää heidät vain eheytymiskertomuskista jossa entinen motoristi ja moninkertainen murhaaja kasvaa ihmisenä ja oppii antamaan itselleen julmat tekonsa anteeksi "omaisista viis" -asenteella. Ja hän ei siksi tajua että omantunnon seuraaminen on heillä usein osavaikutin toiminnassa.
Tätä tukee sekin että usein kansanmurhia onkin tehty ns. laista huolimatta sen sijaan että ne olisi oikeutettu lailla. Ja usein kun lakia on tehty, se on legitimoitu uskonnolla. Islamilaisissa valtioissa ihmisiä kivitetään. Ja kun katsoo Israelin tilannetta, ja etenkin uskovaisten suhtautumista siihen, asia saa oikeat mittasuhteensa. Israel on kiistämättä tehnyt kansanmurhia. Ja niille löytyy aina oikeutus kostosta ja ennaltaehkäisevästä itsepuolustuksesta. Sillä monien fundamentalistien uskonnollisen vakaumuksen mukaan Israel ei ole koskaan väärässä.
Räsäsen lausunto sai jopa hieman humoristisen vastareaktion kun parkkikiekko korvattiin Raamatulla. Omatunto nostettiin tässäkin lain yli. Päivi Räsänen onkin hieman vaikeuksissa. Vaikeus nousee esille koska hän on puolustanut homoseksuaalien oikeuksia ja korostanut miten heitä tulee suvaita. "Räsäsen mukaan seurakunnissa tulisi löytyä ”enemmän tilaa ja rakkautta niille ihmisille, joiden kipuna on homoseksuaalinen tunne-elämä tai muu seksuaalinen poikkeavuus." Ajatus on tietysti rakentava, mutta se iskee koko omantunnon mitätöimiseen. Räsänen nimittäin näissä kannanotoissa määrittelee seksuaalinormit ja sen missä omaatuntoa saa noudattaa ja missä ei ja miten tätä noudatetaan. Kysymys ei ole pelkästään siitä mitä hän saa vallan "tietää" homoseksuaalin tunteista. Päivi Räsänen on vaikeuksisssa koska korjatessaan kommenttejaan hän "ylikorjaa". Sillä juuri tämä on sitä uskonnollisuutta jota moni hänessä inhoaa ja vastustaa ; Se kun ei enää esitä usko henkilökohtaisena omantunnon juttuna. Sen sijaan tässä Räsänen määrittelee jo miltä muista pitäisi tuntua ja miten muiden tulisi käyttäytyä. Hän siis oikeastaan sanoo miten omaatuntoa on käytettävä missäkin aiheissa. Tämä pilaa kaiken hyvän hänen oikeudenmukaisuusteemastaan ja jäljelle jää vain uskonnollinen teokraattisuus jossa omatunto on tärkeä asia joka määritellään uskonnon ehdoin ja tämä uskonnon ehto määrää miten ihmiset tuntevat ja se määrittelee ulkopuolelta ketkä "kipuilevat" niin että heidät on eheytettävä ja mikä on (mielen)tervettä.
Kysymys ei ole siitä että Räsänen olisi sisäisesti risritiitainen. Kysymys on siitä että Räsänen on perimmiltään teokraatti
Jännite omantunnon ja lainkuuliaisuuden väliltä poistuu jos ajatellaan että Räsäsellä on vahvana taustana luterilainen periaate "Cujus regio, ejus religio" - kenen maa, sen uskonto. Räsäsen maailmassa periaate on tuttu. Suomi on kristillinen maa joten lainkuuliaisuus on tarpeen. Hänen maailmassaan tarvetta muulle on vasta kun kristillisen maan lait eivät ole kristillisiä. Tämä on teokratian ja uskonnonvapauden kieltämisen perusta. Ateismi ja islam nähdään epäkansallismielisenä suomenpetturuutena. Siksi jos minä kysyn että onko Päivi Räsänen todella ajamassa tälläistä hänen ehdottamaansa omantunnon seuraamista kaikille, esimerkiksi minulle, uskonnottomalle, hänen ajatuksensa on mitä ilmeisemmin ei, kuten objektiivisen moraalin puolustuspuheesta voidaan arvata.
Ja tottakai Lutherkin oli hankala provokaattori. Hän eli katolisten maassa katolisten uskolla. Hän olikin uskonpuhdistaja joka päätyi kumoamaan valtion uskonnon. Tässä kysymys peilautuu perusteemaan ; Voiko esivalta ja sen säätämä laki oikeuttaa kapinan. Luterilaisessa maailmassa Jumalan tahdosta poikkeaminen on sama kuin se, että se on vahingollinen yhteiselle hyvälle joten kapina eikristillisiä arvoja ja vain niitä vastaan ovat hyväksyttäviä. Ne kun ovat subjektiivisia ja relativistisia sen mukaan minkä valtionuskonto on määritellyt objektiiviseksi hyvyydeksi. (Samalla logiikalla toimii islamilaisten maiden sharia kivityslakeineen.) Tähän annetaan tilaa ns. status confessiones -tilanteesta jossa henkenä on juuri se, että "Ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmistä". Päivi Räsäsen maailmassa teoriassa ei ole mahdotonta, että status confessiones tilanne joskus toistuu. Ja itse pelkään että moni kristitty kiihkoilija nimenomaan näkee tämän relevanttina jo tänä päivänä ja kenties huomenna. Maahanmuuttokriittisyys ja sihde "liberaaleihin" on juuri sellainen että monenlainen omallatunnolla Raamatun puolustaminen mahdollistuu. Olihan esimerkiksi homojen kaasuttaminen teko jota moni kristitty sotana syntisiä vastaan. ~ Pelko Paul Hillistä ei ole aivan tyhjä.
Miten postmodernien hallitsemana aikana muka edes pitää suhtautua etiikkaan joka paljastuu perustaltaan relativistiseksi ja jota vain myydään objektiivisena moraalina? Ironisesti! Mitä muuta voi tehdä kun poliittinen päätöksentekijä ja lain tärkeydestä itselleen ammatin vääntänyt Räsänen puolustaa objektiivista moraalia ja hänen ongelmansa on se, että ihmiset eivät ole riittävän relativisteja vaan ovat liian lainkuuliaisia tälle objektiiviselle moraalille.
Luterilaisuuden lynkkaamismieliala tuleekin juuri subjektiivisuudesta ja nimellisen esivallan puutteesta. Kuitenkin lainkuuliaisuusteema iskostetaan vahvasti luterilaisessa kulttuurissa läpi juuri cujus regio ejus religioon vedoten. Tämä kulttuurirelativistinen lausuma johtaa siihen että paikallinen luterilainen kulttuuri järjestää ympärilleen etatistisen yhteiskunnan. Näin One Nation Under God saadaan solutettua luterilaiseenkin kulttuuripiiriin. Protestantit erottautuvat omantunnon teologiallaan katolisista. Luterilaisilla armo on omantunnon varassa olevan uskon eikä tietyn tahon tarjoaman synninpäästön varassa. Tällä korostetaan eroa katolisista organisaatiouskonnoista, mutta käytännössä se valtionkirkko lähinnä hämärretään passiivisen virallisen järjestöön viitaten. Järjestelmä -oikeaoppiseen uskonvakaumukseen opetetut ihmiset joille on opetettu omantunnonvapaus ja lynkkauskulttuuri - joka hoitaa hommat tämän puolesta jätetään syrjään keskustelusta. Se on ikään kuin uskonnonvapauden asia eikä kirkko leppeänä puutu siihen.
Mieltä Räsäsen mielestä : Laista ja oikeudesta.
Huvittuneisuudestani huolimatta Räsänen nostaa esiin aiheen joka on eettisesti vaikeampi kuin voisi luulla. Muistan tämän jo lukion alussa tekemäni uskonnonesitelmän jonka otsikko oli vaatimattomasti "Laki ja oikeus". Esitelmäni kertoi taipumuksestani pömpöösiyteen ja televisiosarja -alluusioihin jo nuorena kristillisenä aikanani. Eikä se ollut kovin hyvä, joten oikein mikään muukaan ei ole muuttunut. Siinä oli lähinnä kaksi huomiota. Ja koska juuri mikään ei ole edistynyt, otan ne esille vakavasti otettavina huomioina nytkin/vieläkin.
1: Laki ja Oikeus eivät ole sama asia. Esitelmässämme se että tarvitsemme Hannu Karpoa. - Nuoremmille lukijoille tiedoksi että hän oli sellainen "tutkiva journalisti" joka yritti auttaa pientä ihmistä jota systeemi tallaa ja teki sästä televisio -ohjelmaa nimeltä "Karpolla on asiaa" . Tämä teem nousi esitelmässäni esiin vähän tarpeettoman voimakkaastikin. Henkeni oli, että laki =byrokratia ja tämä on järjestelmä joka ei ole niin joustava kuin ihmisyhteisö ja että siksi jos sitä noudatetaan järjestelmänä ihmisiä murskautuu sivutuotteena. Sellaisia ihmisiä joiden kohdalla oikeustaju pistää vastaan ja pitää tapahtuma vääryytenä.
2: Esitin että laki on välinearvo ja oikeus itseisarvo eli laki on väline oikeuteen. Tätä moitittiin uskonnontunnin keskustelu-debatoinnissa aivan asiallisista syistä rajoittuneeksi näkemykseksi. Mutta siinä on kuitenkin olemassa jotain järkeä. Ja näin Päivi Räsäsen asenteessakin on.
Itse olen ratkaissut asian siten, että lakia ei muuteta sitä rikkomalla. Tämä tarkoittaa sitä että jos kuviteltaisiin - ei ole ihan hirveän vaikeaa kuvitella edes - että minun omatuntoni ihan oikeasti pitää kaksintaistelua kuolemaan hyvänä asiana ja parhaana tekona mitä herrasmies voi tehdä, en silti noudata tätä sydämen ääntä koska se on laitonta. Jos haluan oikein kovasti tätä lakia, osallistun lailliseen prosessiin ja teen vaikka lainmuutosehdotuksia kunnes saan haluamani läpi. Sitten kun lakiehdotos on saanut demokraattisen hyväksynnän, elän sen kanssa.
Toki jos demokratia hylätään vaikka vallankaappauksen tai teokratian voimasta, niin en ole ottanut osaa lainmuutosprosessiin - tai oikeastaan tarkemmin. Tilanne ei ole niin että osallistumattomuuteni ei johdu omasta passiivisuudesta ja laiskuudesta vaan laki pakotetaan yli prosessissa jossa minulla ei ole esimerkiksi ääntä jolla vaikuttaa. Jos otan osaa demokratiaprojektiin ja väärässä oleva mielipide saa lain voiman, siinä on paha tehdä muuta kuin valittaa. Lakia on noudatettava vaikka säätyisi ikäviä lakeja. Hyökkäystilanteessa en ole ottanut osaa prosessiin, joten kapina ja jopa aggressiivinen mellakointi ovat mahdollisia. Näin ollen ymmärrän osittain mitä Räsänen todennäköisesti ajaa takaa omantunnon korostamisessaan.
Näkisinkin että Räsäsen lausunto korostaa sitä mitä olen sanonut toistuvasti protestanttisista kulttuureista. Protestanttien historia näyttää että tämä uskonsuuntaus johtaa erilaisiin lynkkaamiseen. Katolisella kirkolla oli järjestelmä ja järjestö ja keskusjohto. Tämä rakentaa noitavainoista järjestelmän jossa on oikeudenkäyntejä. Protestanttisten alueiden noitavainot olivat kovempia ja väkilukuun nähden murhanhimoisempia koska väki ei ollut keskusjohtoista ja teki mitä sydän sanoi. Tämä johti lynkkaussysteemeihin. Räsänen korostaa minulle juuri sitä että tosiasiassa tämä lynkkausintoilupiirre ei ole mitenkään kovin syvälle haudattuna kulttuurissa. Moni onkin lainkuuliainen vain niin kauan kuin kokee asuvansa kristillisessä valtiossa jossa valta on heillä. Tämä asenne - joka voi irtautua myös teologiasta eli se ei enää ole uskonto vaan enemmänkin opittu kulttuurin asenne - selittänee osaltaan myös sen miksi suomen äärioikeisto on hyökkäillyt. He kokevat islaminuskon uhkana ja seuraavat sydäntään.
Tämä sulkeekin Päivi Räsäsen ja pride-provokaation yhteen. Räsänenhän korosti Pride -marssia vastaan tehdyn kaasuttamisiskun jälkeen paheksuvansa tekoa mutta että teko oli ymmärrettävä koska homojen lainmukainen marssi oli provokaatio. Omantunnon seuraamiskehotus on vain saman teeman toistuminen. Toisaalta Räsäseen kohdistunut isolinjainen vihailu kertoo että myös hänen vastapuolensa on provosoitavissa kiukkuun. Toki väkivaltaa ei ole ainakaan vielä ilmennyt ja kirkosta eroaminen on varsin lainkuuliainen tapa vaatia kirkolta reagointia ja lujaa ja tiukkaa irtautumista Räsäsestä ja hänen laktaisistaan boikotin kautta. Mutta silti on vähän sellainen huoli, että onko Päivi Räsänen kuitenkin aikamme Savonarola.
Girolamo Savonarolahan vaikutti Firenzessä renessanssiaikana. Hänkin seurasi tasan tarkkaan omaatuntoaan ja järjesti Firenzen olot niiden mukaiseksi. Hänen fanciullinsa kiertelivät kaupungissa takavarikoimassa kaikkea mikä oli Savonarolasta syntiä. Syntiä oli klassiset pornografia ja pakanallinen kirjallisuus. Mutta Savonraola hyökkäsi myös ylellisyyttä vastaan ja tätä kautta takavarikoitiin myös taidetta, kosmetiikkaa, koruja ja hienoja vaatteita. Ne poltettiin turhuuksien roviolla. Hän provosoi ja provosoitui. Siksi on ironista että Savonarola provosoi vastaprovosoitumisen ja hänet hirtettiin ja poltettiin roviolla kerettiläisyydestä syytettynä vuonna 1498 Piazza della Signorialla tismalleen samassa paikassa, jossa hänen "turhuuksien rovionsa" oli roihunnut. Päivi Räsänen edustaa de facto itse lynkkauskulttuurin ideaa ja hän levittää sitä ympärilleen. Mutta on sääli että häneen kohdistuva kampanja alkaa saamaan minun silmissäni itsessään lynkkauskultturin piirteitä. Savonarola -casessakaan ei ollut ketään joka olisi ollut eettinen, toiminut hyvin tai oikein. Koko tilannetta kuvaa vain järkyttävä epäoikeudenmukaisuus.
Kuvassa lehdenleikkaajamuurhaisten pesä Lontoon eläintarhassa. Ne kiipeilivät köysiä pitkin paikasta toiseen. Köydet olivat avoinna ja niitä pääsi koskemaan. Tosin neuvottiin olemaan koskematta koska muurahaiset purevat kipeästi. Pitihän sitä kokeilla. Kyllä. Ne purevat kipeästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti