Tämä on varmasti järkyttänyt harvoja aatetovereitani ja suurilukuisempaa joukkoa ateisteja. Koska olen varmasti niitä äkäisimpiä uskontokriitikoita joita Suomesta löytyy, joten odotukset ovat tässä olleet tietynlaiset. Ärhäköitymiseeni tarvitaan yleensä jokin syy, kenties pikkumainen syy, mutta syy yhtä kaikki. Ja Räsänen ei sellaista vain minulle tarjonnut. Tähän vahvin syy lienee minimaalinen sisälukutaito. Siis se, että minulla kaikesta räyhähenkisyydestäni huolimatta on (edes) sellainen.
Tässä otan avukseni "Jaskan pauhantaa". Hän huomauttaa että kun Räsänen sanoi että "Kaikilla meillä on tullut eteen tilanteita, joissa joudumme miettimään, rohkenemmeko toimia vastoin yleistä mielipidettä tai normia, porukan painetta tai jopa lakia, jos nämä ovat Jumalan sanan vastaisia. Raamatussa kuitenkin sanotaan, että ’Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä’" niin lehdistö on lukenut sen "Ministeri kehottaa rikkomaan lakia!" Tästä voi oikeastaan tehdä vain yhden huomion : "Näyttäkää missä kohtaa tuota sitaattia on kehotus. Ensin on virke, jossa kerrotaan jokaisen joutuneen dilemman eteen. Toisessa todetaan sitaatti, jota edeltää "kuitenkin". Kyseessä on pohdiskelu." Kyllä, kenties ideologinen pohdiskelu mutta pohdiskelu yhtä kaikki. Toki tässä on hyvä huomata, että Räsänen on vakaa kristitty, joten hän käyttää Raamattulainausta samalla tavalla kuin uskovaisten parissa on tapana. Raamattu on äärimmäisen monille ihmisille jotain johon viittaaminen on käsky ja kehotus. Tämä on luultavasti sisälukutaitovirheenkin syynä. Räsänen on luokiteltu, ja tämä luokitelma on antanut lopullisen sisällön hänen lausumiensa tulkitsemiselle.
Mutta mitä lainkuuliaisuuteen ja kansalaistottelemattomuuteen on sanottavaa on se, että siihen kannattanee suhtautua Kemppismäisesti. "Räsäsen toinen repliikki koski lain ja omantunnon ristiriitaa. Perustelin Lutherilla, että ”laillista esivaltaa” on toteltava. Nykyaikana nuo sanat tarkoittavat asianmukaisesti säädettyjä lakeja." ... "Muuan periaate on selvä. Kansalaistottelemattomuus, jolla usein tarkoitetaan lievän asteista asettumista lakia vastaan, on ilmiö, jota vastaan ei pidä asettua. Sen sijaan siitä on rangaistava." Tämä on ajatuksena mielenkiintoinen, koska olen itsekin harkinnut mielipidevankeutta jumalanpilkasta. Puolisoni ei viehättynyt ajatuksesta yhtä paljon kuin ajatukseni siitä mitä media tekisi jos hommaisi linnaa ja kieltäytyisi sakonmaksusta niin että häkin olisi heilahdettava. Nähdäkseni rankaiseminen voi jopa tukea sitä sanomaa.
Dilemma (oikeasti polylemma) jossa valitset miten tahansa niin kadut ja päädyt rankaisemaan itseäsi.
Räsäsen pohdiskelussa olennaista on huomata että siinä on kysymys kansalaistottelemattomuuteen liittyvästä dilemmasta. Siinä vastakkain ei ole mustavalkoisen dikotomisesti hyvä ja paha, vastakohdat. Vaan kaksi hyvettä. Tämä tekee siitä hyvin haasteellisen. Kyseessä ei ole ongelma johon on ratkaisu, vaan dilemma, jokin jossa on seurauksena on valinta erilaisten olotilojen väliltä. (Ongelmiin on olemassa ratkaisu. Jos niihin ei ole olemassa ratkaisua ne eivät ole ongelmia vaan olotiloja.) Olen itse ollut useassakin työssä jossa tämäntyyppiset asiat ovat olleet työn lujassa ytimessä. Esimerkiksi MTT:n sikalassa porsaita kuohitaan - kuten niitä kuohitaan kaikissa sikaloissa. Tämä ei ole kenestäkään mukavaa työtä mutta se on tehtävä. Työpaikalla oli ihmisiä jotka eivät eettisistä syistä halunneet tehdä tätä. Heidät ohjattiin tekemään muita töitä, koska tekemistä siellä kyllä riitti. Esimerkiksi kuohintavuoron sijasta saattoi päästä vaikkapa raappaamaan paskaa, joka on tehtävä joka luonnollisesti on aina yhtä miellyttävä delegoida jollekulle muulle. Samoin vartijana toimiminen vaatii tiettyä kikkailua ties minkä juridis-eettisen kanssa. Ymmärrän että moni ihminen ei elämänsä aikana kohtaa tämäntyyppisiä dilemmoja.
Itse asiassa maailma on yhtä vaikeutta. Kuten olette kenties huomannut, olen negatiivisesti varautunut rasvahappo enkä mikään vapaa radikaali, joten elämäni on yhtä vaikeutta. Ja minun maailmassani ei ole mitään dilemmoja vaan polylemmia. Aivan kuten suuresti salaviisas Markus Kajo asian ilmaisi ""A ⊃ C, B ⊃ C, A ∨ B, joten C" kun (C = itseä ottaa päähän) Arjen kirousten kirjo manifestoituu edessämme monin mielenkiintoisin, mutta säkenöivän rasittavin ilmentymin, ollen eräs suosittu muoto heistä ns. di- tai polylemma. Vain mielikuvitus on rajana sille, millaisin perkelyyksin meitä toistuvasti koetellaan, ja millaiseen pukuun arjen -lemmat pukeutuvat." Monesti ongelmat ovat juuri sellaisia että jokainen lopputulos on hankala. Eli ei välttämättä tehdä valintaa jossa valitaan kahden hyvän välistä, vaan joudutaan valitsemaan kahden huonon välistä. Ja koska maailma on mitä on, näitä huonoista valitsemisia tulee vastaan aika monta kertaa. Maailma on täynnä dilemmoja.
Monesti ihmiset vain seuraavat tapoja, tottumuksia ja yleistä tohinaa. Voidaan sanoa että on seurallista eettisyyttä, jossa taustavoimia ja vaikuttimia ei reflektoida. Tällöin on helppoa olla hyvällä omallatunnolla. Tässä ongelmia ei yleensä tule koska ihmiset eivät riko lakia, joten he ovat lainkuuliaisia. Ja usein silloinkin kun he ihan oikeasti rikkovat lakia, he seuraavat omaatuntoa ja olettavat että laki on sen mukainen. Eli oletus lain reiluudesta pätee ja silloinkaan lakia ei kyseenalaisteta - ellei poliisi tai vartijasetä tule tässä pamppuineen vähän auttamaan. Ja näitä dilemmiä tulee vastaan joskus. Vartijoille ehkä vähän enemmän kuin tarpeen olisi.
Dilemman ratkaisussa on ytimessä omatunto ja laki. Ja omantunnon vaikeutena on tietysti se, että sitä on hankala määritellä. Se onkin sitten määritelty hyvin erilaisilla tavoilla.
1: Lukiolaisena esittämäni jako jossa on laki ja oikeus jossa laki on välinearvo jolla saavutetaan oikeus joka on itseisarvo vastaa hyvin arkimielikuvaa aiheesta. Karkeasti sanoen näiden arvojen välillä on hierarkia, ja jos laki on oikeuden kanssa ristiriidassa, lain tekijä ei ole ottanut jotain huomioon. Kysymys tässä on nimenomaan dilemmasta ja sen ratkaisusta. Tämä on karkea, mutta siitä nappaa aika hyvin perusidean ja tärkeitä huomioita. Ei rassaa päätä, on helppoa.
2: Päivi Räsäsen näkemys on tätä astetta hienostuneempi. Se edustaa objektiivisen moraalin mallia, jossa teoriana on se, että omatunto seuraa moraalilakia. Myös laki on moraalilaki. Joten kyseessä on kahden moraalilain välisestä dilemmasta. Ja Räsäsen maailmassa Jumala nyt on ihmistä mahtavampi, joten end of discussion. Omatunto on tässä enemmänkin jonkinlainen "moraaliaisti" joka näkee objektiivista moraalia samaan tapaan kuin eisokeiden silmät näkevät valoa.
3: Toisaalta omatunto on käytännössä tunnetila, joten sitä voidaan pitää enemmänkin subjektiivisena mieltymyksenä. Ja tästä seuraa se että objektiivista moraalia joka syntyy kulttuuri-identiteettiin sitoutumalla ei voida "sillai filosofisesti" erottaa kulttuurirelativismista. Tässäkin on dilemma kahden (relativistisen) moraalilain välillä. Lain ja oikeudentunon välille voidaan rakentaa vaikkapa kulttuurirelativistinen narraatio "byrokraattikulttuuri vs. romantikkokulttuuri".
Näen hyvin rakentavana lähteä tarkastelemaan Heideggerin kautta. Hänellähän hyvä omatunto ei ollut omaatuntoa ollenkaan. Oli vain huonoa omaatuntoa, joka muistuttaa virheistä. Tämä on mielestäni erittäin hyvä muistutus ; Nähdäkseni Aaron Jamesin näkemys siitä että kusipäisyyden takana on moraalinen närkästys on ilmiönä tosi. Ja se johtuu juuri siitä että hyvä omatunto ei oikeastaan ole ollenkaan omaatuntoa. Se on vain sitä lynkkausmielialaa, josta aiemmin varoittelin kovasti. ; Tässä mielessä ongelmanani on se, että minulla on omatunto, jopa vahva sellainen. Se liittynee räyhäkkyyteenikin. Minulla on vahva oikeudenmukaisuuden taju. Taju, jonka suurin ongelma on se, että oikein kukaan muu ei jaa sitä samanlaisena tai oikein edes samansuuntaisena. Ja tämä kokonaisuus on riesa.
Esimerkiksi kun luin tekstin "Kirkko on enemmän kuin instituutio", koin syvää vierautta ja omituista tunnetta kun luin kannusteena että "Kirkkoon kuuluminen liittynee paljolti veronkantoon. Ideologinen kuuluminen sen sijaan on merkittävämpi. Kirkollinen juhlahetki on monille mahdollisuus itkeä, surra, katua, tunnistaa, etsiä, puhdistua. Karismaattiset työntekijät vahvistavat erityisesti nuorten itsetuntoa, joka useimmiten on itseä vähättelevä, pahoinpitelevä jopa julma. Kirkon työmuotojen moninaisuus liennee unohdettu voimavara. Kirkko on panostanut ihmisten hyvinvointiin monin sosiaalisin vastaantuloin." Tämä on nähdäkseni malliversio ns. onnellisuuspuheesta joka läpitunkee lähinnä vain kaiken. Tämä olisi kenties ongelma omalletunnolle, ellei se olisi niin ärsyttävää ja ongelma itsessään. Itse asiassa tämä on sitä puolta joka voidaan liittää suoraan armoon ja siihen miten se on tuhoisaa vastuulle. Onkin erikoista että moni pitää armoa kirkon ominaisuutena, joka on etiikan ytimessä kun se voidaan nähdä suoraan vastuulle tuhisana etiikan tuhoavana ongelmana. Ja että juuri tässä kysymyksessä on kenties tiukoin ja ylitsepääsemättömin maailmankuvaero. Jota hämmästyttävän harvoin oikein tiedostetaan, sillä myös ateisteja vaivaa täsmälleen sama onnellisuusharha. ; Olenkin tässä mielessä hieman Sartren ja Camusin tyylisillä nykyään taatusti enemmän kuin hieman vanhanaikaisilla linjoilla. He eivät olleet mitään uusateisteja jotka mainostavat elämästä nauttimista, vaan jotka korostivat angstia. Se kuului prosessiin ja tämä teki tästä ateismin mallista "vain vahvojen ideologian". Sitä ei myyty helppona ja kivana. ; Minä en myy elämää kenellekään sellaisena. Maailma on iso kasa polylemmia. Ja niissä valinta johtaa aina siihen minkä Kierkegaard osasi kertoa. Jos teet yhdellä tavalla, kadut. Jos teet toisella tavalla, kadut. Molemmissa tapauksissa kadut.
Suuren osan polylemmista perseilet itse itsellesi. Ja osa niistä tungetaan yllesi maailman tahi ulkopuolisten ihmisten toimesta. Lopulta kuolet ja dilemmasi loppuvat ja jotenkin tämäkin on monista paha. Joten joka hetki elät sen kanssa että itsemurha on ratkaisu. Tai oikeastaan se on vain yksi tapa hoitaa ongelma ja rakentaa dilemma jopa sinne missä sitä ei muuten ole. Tässä on taatusti tarjolla huonoa omaatuntoa niin paljon kuin mieli sietää - ja luultavasti vähän päällekin. Mutta kyllä se siitä. Jossain on aina jyrkänne jolta heittäytyä, luoti jonka napata aivokoppaansa tai juna jonka alle jäädä.
Miten itsemurhalle on aina vaihtoehto - omantunnon tappaminen keinolla millä hyvänsä
Angstaamisesta taas voidaan virrata Tillichiin. Ja Rauno Räsänen on kirjoittanut juuri tuoreesti Tillichistä ja tämän omatuntoa koskevasta teorisoinnista. "Uusi omatuntokäsitys oli nimenomaan Lutherin, ei Paavalin eikä Augustinuksen. Hän loi sen kokemansa uskonvanhurskauden kokemuksen pohjalta. Kokemuksen taustalla vaikuttivat luostariajan omantunnontutkiskelut ja viimeisen tuomion pelko, jonka Luther kaikessa sen syvyydessä ja kauheudessa koki. Tällaisista kokemuksista hän käytti ilmaisua Anfechtungen; ne olivat saatanasta lähtöisin olevia ahdistuskohtauksia, jotka hän koki jumalallisen vihan osoituksiksi. Tällaiset kohtaukset ovat kauheinta, mitä ihminen voi kokea. Ne aiheuttavat hirvittävän angstin: ihminen kokee olevansa suljettu ahtaaseen paikkaan, josta ei ole pakoa." ... "Kun paha omatunto on vajonnut absoluuttisen epätoivon tilaan, se voi löytää vapahduksen vain Jumalan uhrautuvassa rakkaudessa, jonka näkyvä kuva Jeesus Kristuksena on. Jumala ikään kuin alistuu oman vihansa kohteeksi ja ottaa sen itseensä. Näin hän palauttaa yhteyden meihin." Tässä itse asiassa korostuu se, että Luterilaisuus on ytimeltään juurikin pahasta omastatunnosta vapautumista. Mikä selittänee aiemmissa blogauksissani korostamani sille tyypilliset negatiiviset piirteet. "Onnellisen omantunnon korkeus on yhtä korkea kuin epätoivoisen omantunnon syvyys on syvä." Räsänen löytää tästä jopa erikoisen yhteyden Nietzscheen - eli mieheen jota uskovaiset ovat yleensä ajaneet "toiselle puolelle, niihin" kuin omiinsa. "Nietzschen kuvaus ihmisen todellisesta päämäärästä muistuttaa Lutherin transmoraalisen omantunnon kuvausta: ‘Vielä tulee aika, joka on väkevämpi kuin tämä nykyinen, sairaalloinen ja epätoivoinen, ja jolloin hänen täyttyy tulla esiin, ihmisen, joka osaa rakastaa ja halveksia, luovan hengen, joka ei suvaitse sitä, että hänen kiihkeä elämänvaistonsa suunnataan tuonpuoleisen maailmaan’. Nietzsche nimittää häntä ihmiseksi, joka kestää sodat ja voitot, joka kaipaa valloituksia, seikkailuja, vaaroja, jopa tuskaa’. Tämä ihminen on moraalisesti ‘hyvän ja pahan tuolla puolen’. Samalla hän on metafyysisessä [tai mystisessä] mielessä hyvä ihminen, koska hän on yhteydessä universaaliseen elämään." Tosin Nietzschen maailmassa kärsimys ei lopu, eikä vähene. Onnellisuus ja kärsimys vain kuuluvat yhteen. Toisaalta on mielenkiintoista, miten Tillich voidaan melko hyvin sovittaa omaan ajatteluuni. Olen korostanut "modulaarista mieltä" - joka itsessään on tietysti evoluutiopsykologian läpiturmelemaa kammottavaa naturalismia. Siinä ohitetaan yksi pysyvä itseys ja huomataan että monesti se, mitä kutsutaan itsepetokseksi on itse asiassa vain merkki siitä että on jonkinlainen dilemma tahi polylemma jonka kanssa ei ole lukkoonlyötyä pysyvää vastausta. Eli itsepetoksen sijasta on puhuttava sisäisestä ristiriidasta. On helppoa delegoida toinen näistä "piruksi" ja toinen "enkeliksi" korvaan kuiskuttelemaan, symbolisesti. Ja tämän jälkeen ajatukset Jumalan kansa vuorovaikuttamisesta voidaan vain konvertoida : Siirtää ulkopuoleiset symboliset "jumalan puheet" oman pään sisäiseksi aivotoiminnaksi. Sen jälkeen voidaan huomata että paatunut egoistinen naturalisikin voi nähdä että "Hyvä, transmoraalinen omantunto on huonon, moraalisen omantunnon hyväksymistä, sillä huono omatunto on väistämätön kaikkialla siellä, missä tehdään ratkaisuja ja toimitaan." Tosin minä mitään armoa tunne tai hyväksy, emotionaalisesti täysin vieras kokemus.
1: En oikeasti muista koskaan antaneeni anteeksi yhtään mitään kenellekään, itselleni tai muille ; Anteeksianto tarkoittaa lähinnä sitä että symbolisesti ilmoitan että haluan että keskustelu aiheesta loppuu. Osaan ilmaista katumusta, mutta en antaa antaaksi edes itseleni - tai en tee näin ainakaan tiedostetusti. (Sen lisäksi että osasta olen tehnyt väärin, mutta itse olen ylpeä niistä ja haluan tehdä saman uudestaan! Tämä ei ole katumattomuutta vaan sitä että minä en näe mitään polylemmaa ihan kaikkialla. Joskus pääsee helpolla.) Unohdan asioita kyllä senkin edestä ja huono muistini estää elämääni olemasta täysin viheliäistä. Paremmalla muistilla olisin kenties jo haudassa, en tosin tiedä olisinko siellä katumuksesta vai siitä että en siedä hyvin monia muita ihmisiä.
2: Monet uskovaiset kavahtavat tätä koska se kuulostaa heistä "skitsofreeniselta". Ja juuri tämä henki oli roolipelivainojen kohdalla tärkeässä asemassa. Se, että pelaaja otti hahmon ja samastui tähän nähtiin skitsofreenisena aktiona joka vaarantaa mielen eheyden. Tätä piirrettä lukuunottamatta siirros onnistuu kuitenkin varsin vaivattomasti. Ja koska tästä siirroksesta pahastuvat lähinnä muut kuin itse, niin oman maailmankuvani kanssa päätän itse ja annan muiden tehdä omat ratkaisunsa.
Räsänen ei tosin olekaan täysin tyytyväinen Tillichin teologiaan. Hänen toisessa blogauksessaan nousee esille ongelma jonka voin hyvinkin alleviivata - ja mikä pahinta copy-pasteta omalle blogialustalleni - Se koskee Tillichin korrelaatio-teologiaa, mutta hivoo suoraan omaatuntoaihetta. "Mitä Tillichin pohtiman ‘transmoraalisen omantunnon’ mahdollisuuteen ja oikeutukseen tulee, pidän sitä välttämättömänä ja väistämättömänä joskaan ei riittävänä vaihtoehtona myös kantilaisuutta ‘täydentämään’. Lähtökohta tälle ajatukselle etiikan alueella on aiemman sitaatti-päreeni hylätty ja ymmällään oleva [eremos aporos] Sokrates, joka ei löydä hyvettä, mutta on kuolemaan asti sitoutunut etsimään sitä omantuntonsa rehellisyyden nimissä. Ajattelen, että transmoraalisen omantunnon subjekti palautuu aina Sokrateen ja Jeesuksen hahmoihin. He puhuvat samasta asiasta, eri kulttuureista käsin ja tässä ajatuksessani Tillich lienee aivan samaa mieltä. Mutta siinä missä Tillich tekee jopa Jumalasta pelkkää äärimmäisen korkealentoista retoriikkaa, siinä minä yritän mahdollisimman konkreettisesti mennä niiden ihmisten nahkoihin [samaistua heihin], joiden kokemus omastatunnosta ja/tai Jumalasta on ajanut heidät konfliktiin vallitsevan, yleensä konservatiivis-porvarillisen, kulttuurin ja tradition kanssa."
Ja juuri tästä on kysymys. Konfliktista, dilemmoista. Siitä, että jos sinun omatuntosi on kristinuskoa ja muuta traditiota vastaan, Tillich korkeintaan yrittää symbolisoida ja muuttaa uskon tätä kautta vähemmän väitelauseita sisältäväksi. Ja perusongelman ratkaisuksi tarjotaan siis kristinuskoa, joka on tämän dilemman ytimessä. Asia joka on ongelma naamioidaan ratkaisuksi jota se ei kuitenkaan ole niille joille tämä ongelma on reaalinen. Vain uskova pitää sitä ratkaisuna, koska hänen ei tarvitse itsensä elää sitä! Vain teologia ja uskonto voi luoda ensin ongelman jonka ratkaisemiseksi se luo konsepteja joka itse asiassa voi vain pahentavat niitä ongelmia ja luoda kokonaan uusia polylemmauniversumeja kiusaksemme. (Ihan kuin niitä ei olisi ilmankin riittämiin.)
Omatunto ei tee onnelliseksi, eikä se tee hyvää omaatuntoa jolla bible-thumbata ihmisiä selittäen avantoanalogialla että "Ei tässä olla vihaisia ja uhata Helvetillä vaan varoitellaan heikoista jäistä, mitä sinne solahtaminen nyt on oikeudenmukaista." Ja että ilman tätä väliintuloa ei ole etiikkaa, vaan ollaan korkeintaan kontrollissa olevia psykopaatteja keskuudessamme. Asia on kenties jopa nimenomaan aivan päinvastoin. Ilman kentiestä ehkä jopa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti