Onnelliset

Esa Saarinen on juuri täyttänyt 60 vuotta. Hän edustaa mielikuvien Suomalaisuudelle jotain hyvin poikkeavaa. Nimittäin hahmoa jonka mukaan viisaus ei tarkoita kyynisyyttä. Useinhan asioiden ymmärtäjän oletetaan olevan maailman karaisema, pessimistinen ja ahkera. Saarinen päinvastoin korostaa onnellisuutta jopa tuottavuutena.

On tietysti helppo kompata Schopenhaueria ja muita pessimistisiä jurottajia. Mutta kyllä Saarisen asenteeseenkin voidaan nähdä järkeä ; Onhan jo Aristoteleen ajatuksissa teleologia oli keskeinen. Tästä seurasi huomio siitä, että ihminen on päämääräsuuntautunut olento. Ja hänestä perimmäinen päämäärämme johtaa siihen että olemme onnellisia. Näin ollen voidaan sanoa että Aristoteles kehotti irtautumaan reduktionistisesta onnellisuudesta jossa asioita ajatellaan vaatimuksien ja pettymysten kulmasta. Tällöin onni ehdotetaan siten että kunhan saan tätä, omistan tuota, tulen onnelliseksi. Aristoteleen näkemyksessä tilanne oli enemmänkin niin että kun tavoittelemme onnellisuutta, niin jos todella tavoitamme tämän kaikki oleelliset elementit ovat mukana väistämättä. Tätä kautta onkin hyvä huomata että Aristoteles ei toki luopunyt päämääristä. Ne olivat hyvin keskeisiä. Kysymys on enemmänkin innostumisen viisaasta kohdentamisesta.

Ja jos mietitään innostumista, olisi minun mielestäni miellyttävä synteesi sekoittaa Saariseen hitusen kyynisyyttä. Silloin voitaisiin puhua siitä miten suuri osa ihmisten pettymyksetä on vääristä asioista innostumisessa. Kun onnellisuutta mietitään tavoitteiden oleellisuuden kautta, voidaan huomata että osa onnellisuusvaatimuksista ovat sellaisia että ne eivät liity onnellisuuteen vaan pelkästään haluamiseen. Esimerkiksi vaikka raha tuokin tietyssä määrin onnellisuutta, vakautta ja turvallisuutta ja kohtuullinen tulotaso on välttämätön onnellisuudelle, rikkaaksi tulemisesta haaveilu on kuitenkin ylimääräistä ja liiallista. Ja jos vaatimustason laittaa liian ylös, on edessä pettymyksiä. Aristoteles kehottaakin kohtuuteen, kultaiseen keskitiehen jossa asioita on tarpeeksi mutta ei liikaa. Liika raha on siis turhaa.

Tämä on erityisesti nykytilassa oleellista. Ei keskimääräinen ihminen oikeasti kannata mitään tavaroiden tai muun aineellisen turhuuden tavoittelua, vaan yksinkertaisesti oman taloutensa tasapainon ylläpitoa. Menestyminen onkin monien mielessä hedonismiin viittaavaa ja epäeettistä. Menestys onkin negatiivisesti vääristynyt sana sillä valtaosa ihmisistä ymmärtää että hedonismi pitää sisällään paljon turhaa. Keskimääräinenkin ihminen on aivan riittävän fiksu tajutakseen tämän. Kuitenkin samalla on mietittävä sitä mihin ihmiset sitoutuvat.

Ja tässä mukana on paljon turhaa ; Nyky-yhteiskunnassa vallitsee tietty normisto siitä millainen asumistaso perheellä tulee olla ja kuinka vapaa-aikaa on mahdollista viettää, kuinka paljon rahaa tulee käyttää vaatehankintoihin. "Normaalin" elintason ylläpito yksistään kasaa valtavan määrän paineita enemmistölle ihmisiä eivätkä he ollenkaan tunne, että ovat tavoittelemassa tarpeetonta turhuutta, kun he taloudellisia etuja tavoitellessaan pyrkivät lähinnä turvaamaan elämänsä välttääkseen konkurssia, protestilistalle joutumista, velkojen irtisanomista. Joku voisi sanoa että ei ole mielekästä kritisoida jotakuta taloudellisten arvojen tavoittelusta silloin kun hän kamppailee pystyäkseen maksamaan laskunsa ja velkansa määräaikana. Mutta tämä on mietittävä ehdoilla. Itse asiassa voidaan nähdä että moni ympäristön määräämä paine pitää sisällään turhaa. Ne ovat "piilohedonismia" samalla tavalla kuin ruuassa voi olla "piilosuolaa" joka on sekin täsmälleen sitä samaa suolaa mitä purkista ripotellaan.

Maassamme on vain kohtuullisen vähän absoluuttista köyhyyttä ja suurin osa rahojen riittämättömyydestä johtuu suhteellisesta köyhyydestä, eli juuri siitä että ostamme asioita siksi että koemme jotain naapurin kanssa kilpailemisen kautta syntyvää elintasopainetta. Tällöin annamme muiden ihmisten määritellä meidät ja halumme. Ja on vaikeaa nähdä miten tämä olisi onnellisuutta lisäävää. Ne ovat selvästi tavoitteita, mutta eivät oleellisia tavoitteita. ; Enkä sano tätä siksi että köyhät lakkaisivat marisemasta. Sanon tämän siksi että korostan että rikkailla on paljon otettavaa.

Ja kun Aristoteleen mukaan oleelliset tavoitteet johtavat onnellisuuteen, kannattaisi meidän muistaa se, että miksi meidän oikeastaan edes pitäisi innostua asioista jotka eivät lisää onnellisuuttamme - jotka kenties jopa vähentävät sitä ; Fasistit olivat hyvin innostuneita asiastaan, mutta heidän ajatuksensa johti pelkojen täyttämään vihollisuuskuvaan, jossa fasisti itsekin joutui tekemään paljon asioita jotka eivät ajaneet fasistien omaakaan onnellisuutta, saati sitten muiden. Samoin Heidegger innostui vääristä asioista 1940 -luvun Saksassa. Eikä Heidegger ollut tyhmä mies.

Emmekä mekään oikeastaan voi nousta tässä heidän yläpuolelleen. Sillä vääristä asioista innostumisen riski uhkaa meitä kaikkia, koko ajan. Itse olen luultavasti innostunut hyvinkin vääristä asioista. Esimerkiksi on helppoa innostua vaikkapa uskontoaiheesta. Siinä kuitenkin syntyy helposti vihollisuuksia. Ja tässä kohden tuppaa käymään niin että antaa vihollisilleen painoarvoa. Uskontokriitikon perusongelmana on se, että jokainen vakavasti otettu ja luettu fundamentalistin kohkauskirje on jotain jossa annetaan jonkun toisen ihmisen määritellä sinua. Ja tälle annetaan ikään kuin uskottavuutta pelkästään kuuntelemalla. On selvää että tämänlainen identiteettiin kajoaminen on sitä että ikään kuin hakeutuu raiskatuksi. Ja tällöin on syytä todella miettiä onko tämä väärästä asiasta innostumista. On kenties aivan viisasta tajuta että tämä on turhanpäiväistä, että vastapuolta ei edes pidä ottaa minään. Että heitä ei edes tarvitse kuunnella vakavasti otettavina ihmisinä. Ehkä tälläisessä tilanteessa pitäisi todellakin tajuta että jos asia tuottaa onnetonta mieltä, sitä pitää välttää.

Että jos on kuopassa, kannattaa ehkä lopettaa kaivaminen. Että kannattaa tyytyä kohtuuteen, ja jättää vääntäminen vähemmälle. Että riittää kohtuullinen kokeilu josta tulee huomio siitä että tässä kohden ihmiset eivät aja onnellisuuttasi. He ovat turhia ihmisiä, ylimääräisiä tahoja jotka eivät aja onnellisuuttasi vaan itse asissa heikentävät sitä. Heitä on liikaa ja heillä on liikaa sinua määritteleviä syytöksiä, ja he sitovat sinua liikaa tiettyyn aiheeseen reagoimiseen joten et pysty itse asiassa olemaan aktiivinen. Elämä latistuu tuottavan ajattelun sijasta deflektiiviseen puolusteluun. Turhuus tarkoittaa sitä että he ovat kannaltasi vain paskoja kommentaattoreita. Että esimerkiksi uskonnollisen kokemuksensa pohjalta sinua Helvettiin heijaavat ovat vain tyyppejä jotka käyvät leikkimään Immanuel Kantia aivohäiriöpohjalta. On paras ymmärtää että heillä ei ole mitään merkitsevyyttä tai painoarvoa. Heidän missään määrin vakavasti ottaminen on väärästä asiasta innostumista.

Itse asiassa koko uskonto voidaankin nähdä hedonistisena yleisen elintason maksimoimisvaatimuksena. Paratiisihan on jotain, jonka ihanuutta korostetaan. Ja tämä esitetään nimenomaan kontrastina sille maailmalle jossa elämme. Pohjimmiltaan tämä on kuitenkin sitä että kärsimykset joissa elämme muunnetaan samaksi kuin riittämättömyys. Ja tämä tehdään asettamalla mahdoton vaatimus, paratiisitila. Tätä paratiisitilaa sitten tavoitellaan tavoilla jotka selvästi aiheuttavat onnettomuutta. Sillä kun kuuntelee kristittyjä, he ovat aina eläneet paskan elämän ja jatkavat tätä. He korostavat olleensa elämäntaidottomia narkomaaneja ja vastaavia jotka eivät ole esimerkiksi osanneet nauttia keskiluokkaisesta elämästään "kun jotain on puuttunut". Ja jotka sitten ovat ryhtyneet kristityiksi. Joita heidän omien puheidensa mukaan vainotaan ja kiusataan niin paljon että elämä ei selvästi ole onnellista. Jos sen sijaan tyytyy vähempään voi unohtaa paratiisit ja siihen liittyvät kontrastit omaan elämään. Ja näin voi olla tyytyväinen ilman paratiisitilaa. Eikä tarvitse heikentää elämänlaatuaan sillä että sitoutuu "velkoihin" joita täytyy ottaa päästäkseen sinne taivaaseen ; Näin ei tarvitse sitoutua ulkoa määriteltyihin typeriin mielipiteisiin vaikka suhteessa homoaiheeseen tai muuhun vastaavaan. Ei tarvitse taaskaan alistua muiden määriteltäväksi, joka pohjimmiltaan perustuu siihen että asetetaan turhia vaatimuksia jotka asettavat turhia tavoitteita ja jotka johtavat turhista asioista innostumiseen.