"To be a part of this / to know this love is true / to feel the touch I lust / Baby all I want is this / All I want is this / All I want, all I want is this"
(DJ Melodie, "All I Want")
Onnellisuuden tavoitteleminen on aika keskeisessä osassa elämää. Kaupalliset ilmoitukset esittävät että tulee onnelliseksi kun ostaa heidän tuotteitaan. Uskonnot esittävät että tulee onnelliseksi kun liittyy heihin. Ja niin edes päin. Hyvän elämän filosofiatkin selittävät millä keinoin onnellisuus saavutetaan.
Yleisesti tavoittelu tiivistyy siihen, että joko (1) ollaan tyytyväisiä siihen, mitä on. Tätä korosteaan esimerkiksi buddhalaisuudessa ja epikurolaisuudessa. Toinen tapa taas on se, että (2) Ei olla tyytyväisiä siihen mitä on, vaan tavoitellaan jotain ja saadaan tätä kautta tulosta ja elämyksiä. Modernistiset näkemykset edustavat tätä.
Yhteistä näille kaikille on se, mitä Aristoteles esitti. Hänestä onnellisuus oli ihmisen luontainen päämäärä. Hänestä ihmisen innostuksella ja pyrkimyksellä tuli olla tämä päämäärä. Mitä järkeä sitä olisi muuten tehdä? Aristoteleestä kaikki keinot ja toiminta, rahanahneus ja muut olivat vain välineitä, joilla tätä onnellisuutta tavoiteltiin. Hänestä oikea onnellisuus tuli olemalla kohtuullinen. Eli välttämällä äärimmäisyyksiä saadaan paras tulos. Aristoteles vastusti toisin sanoen sekä "hillittömyyttä ja askeesia".
Kuitenkin tässä onnellisuus on maalitaulu. Mutta ei itse asiassa olla kerrottu mitä se maalitaulu on. Tästäkin ollaan tietysti oltu erimielisiä eri aikoina.
1: Vanhin näkemys onnellisuudesta on kreikkalainen eudaimonia. Tämä taas oli enemmänkin olotila, kuin tunne. Tunteet olivat tavallaan vain merkkejä, ja sinällään irrelevantteja. Ne ehkä kertoivat, että onnellisuus on tavoitettu, mutta ne eivät olleet onnellisuus. Eudaimonia oli hyvinvointia. Esimerkiksi Aristoteleen mukaan järjen mukaan eläminen on ihmisen luontainen tila, jossa hän tulee onnelliseksi. Järki oli siis tärkein onnellisuuden saavuttamisen väline. Aristoteleellä luonnollinen oli myös hyvää, joka tarkoitti yksinkertaisesti sitä että hyvä ihminen oli onnellinen. Tämä on yksi varhainen versio onnellisuuden medikalisaatiosta: Terve ihminen on järkevä ja onnellinen ja moraalinen samanaikaisesti. Aristoteles tosin edusti sellaista melko erikoista ja aikanaan hyvinkin uutta (jopa nyt uutta) näkemystä, jossa tunteet ovat nekin tavallaan järkeviä. Hän ei korostanut sitä miten järjen olisi painettava tunteet alas, kuten Platon teki. Hän ei esittänyt torjuntoja kuten Freud myöhemmin. Toisin sanoen halut ovat itsessään järkeviä, joten ne eivät ole järjen kanssa ristiriidassa.
2: Descartes piti pakkaa uusiksi "kehittämällä mielen". ٭Descartesin mukaan mieli tuotti haluja. Sielu, mieli ja tahto ovat tämän elimen aikaansaannoksia. Onnellisuus oli hänestä päämäärän saavuttamisen tila, joka vaati monenlaisia asioita. Oli oltava onnellinen sekä mielellisesti että ruumiillisesti. Todellinen minä, ja onnellisuus on itsen sisällä, eikä sitä voi nähdä ulos päin. Onnellisuuteen ovat tästä asti kuuluneet mielentilat. Onnellisuus muuttui tätä myötä olemisesta tuntemiseksi. Onnellisuus oli ihmisen tila eikä tila jossa on ihminen ; Ero on yksinkertaisuudestaan huolimatta yllättävän vaikeaa tajuta, koska kielenkäyttö on määritelty hyvin eri tavoin.
3: Kolmas keskeinen tapa rakentuu sosiaalisuuden ympärille: Kaikki tapahtuu näiden kohtaamisessa. Tämä eroaa Descartesin näkemyksestä paljon:
___3.1: Perinteisesti oli mieli, joka voi olla onnellinen riippumatta ympäröivästä maailmasta, tässä versiossa onnellisuus riippuukin lujasti ulkomaailmasta, kuten interaktiosta muiden kanssa.
___3.2: Emme vain vaikuta ulkomaailmaamme ja hallitse tunne ja järkielämäämme, vaan itse asiassa maailma myös vaikuttaa muiden kautta meihin ja saa meidät esimerkiksi ajattelemaan jotain. Toisin sanoen tunteet eivät vain tule sisältä ulos, vaan myös ulkoa sisään.
___3.3: Perinteisissä näkemyksessä ihmisen ominaisuuksiin suhtauduttiin eri tavoin: Esimerkiksi se, onko luonteesi hersyvä, oletko vilkas tai mitä muuta, ei ole juurikaan merkittävä asia onnellisuuden kannalta. Sosiaalisuuteen keskittyvässä näkemyksessä taas ihmisen onnellisuus riippuu olennaisesti näistä, sekä siitä mitä piirteitä hän pitää tärkeänä. Tässä kohdassa on hyvä huomata, että perinteisemissä ajattelutavoissa on ajateltu että ihminen olisi rasitteeton minuus : Jos hän on nainen, hän olisi voinut syntyä mieheksi (vain eri siittiö, pieni kromosomiero.) Hän olisi silti onnellinen. Samoin jos hän pettyy rakkaudessa, hän voisi olla tapaamatta kyseistä ihmistä ja olla silti onnellinen. Näissä siis korostetaan että nämä ominaisuudet ovat kontingentteja: Ne toki tuntuvat tärkeiltä, mutta ne ovat kuitenkin vain ominaisuuksia jotka meillä on sattumalta, ja jotka eivät pohjimmiltaan määritä ihmisyyttä tai minuutta. Näissä on ajateltu että suhteet joita meillä on muihin eivät vaikuta persoonaamme. Sosiaalinen taas pitää näitä keskeisen tärkeinä. Pakka käänentään siis ympäri ja se, mikä ennen oli irrelevanttia onkin nyt kaiken ydin.
___3.4: Tosin on hyvä nähdä että esimerkiksi monissa eksistentialismin linjoissa minuus on nähty irrallisena, ikään kuin vaatteena joka ei liity ulkopuoliseen. Tällöin minuus on aina yksin. Tätä kutsutaan vieraantumiseksi. Ruumis on vain haamunkaltainen olento, joka toimii maailmassa, mutta ei voi koskaan täysin ymmärtää toista. Tästä taas seuraa tietenkin ahdistusta. Modernismi, joka korostaa individualismia pitää ihmistä usein yksilönä myös minuutensa kautta, mutta se ei vielä tarkoita että se kiistäisi toisen ymmärtämisen. Moni kuitenkin kannattaa tätä näkemystä.
Onnellisuuden sitominen sisäiseen tilaan tuottaa erikoisia lopputuloksia, jos onnellisuutta pidetään päämääränä. Tässä kohdassa mukaan astuu meidän kaikkien suuri sankari Jack Smart, hän lanseerasi tähän sopivan ajatuskokeen, tässä tapauksessa sellaisen ajatuskokeen, joka ei niinkään tee "miten on" esityksiä, kuin "miten pitäisi" esityksiä. Tämän vuoksi se ei ole hypoteesintestauskone, vaan eettinen mietintö. Hän kehitti kokemuskoneen. Se on sellainen masiina, joka tottelee siihen kytketyn ihmisen tahtoa. Se luo äärimmäisen todentuntuisia illuusioita todellisuudesta. Ihminen saa siitä irti juuri niitä asioita, mitä hän haluaa. Koska kone ei tee reaalisia asioita, tämä ei tietenkään tuhoa ulkona olevien elämää. Eli jos vaikka haluat naida jonkun, voit tässä illuusiomaailmassa tehdä sen sormia napsauttamalla, eikä sinun tarvitse kokea syyllisyyttä halusi kohteen puolisolle. Sama koskee tietysti kostofantasioita. Toisin sanoen saat kokea juuri mitä haluat. Ainut ongelma on se, että et kykene irrottautumaan koneesta. Jos irrottaudut, se toki näyttää illuusion siitä, mutta olet kuitenkin kiinni laitteessa. Ulkopuolinen ei voi irrottaa sinua koneesta ilman että kuolet siihen paikkaan. Täytyy siis tehdä valinta: Joko kytkeydyt laitteeseen koko loppuelämäksesi, tai olla liittymättä siihen. Kone kirjaimellisesti toteuttaisi kaikki toiveesi, joten voisit olla siinä onnellinen. Kauhut ja jännitys katoaisivat heti jos et pitäisi niitä, mutta voisit toivoa niitäkin. Jos kysymys on vaikea, se tarkoittaa että onnellisuuden asettaminen ihmisen korkeimmaksi päämääräksi olisi kyseenalainen. Jos haluat elää reaalielämää, jokin muu asia kuin onnellisuus on tärkeämpää.
Kuitenkin toisaalta päämäärät selvästi tuntuvat liittyvän onnellisuuteen. Onnistumisista tulee iloa, epäonnistumiset murehduttavat. Nämä taas määritetään halutun suhteella todellisuuteen. Tätä kautta onnellisuuteen liittyy myös oleminen ja tekeminen ; Kun tunteet ovat yksi ja teko tai olotila toinen, ollaan onnettomia. Näin siitä riippumatta haluatko panostaa siihen että tyydyt siihen mitä on, vai siihen että pyrit parempaan: Ideana on se, että halun ja toiveen välillä on kuilu. Kuilua voidaan kaventaa joko poistamalla toteutumattomia haluja, jolloin halu ja toiveet täsmäävät. Tai sitten kavennetaan yrittämällä poistaa asiantilasta niitä toteutumattomia haluja, jolloin niistä tulee toteutuneita haluja. Ongelmana on tietysti se, että aina emme pysty erottamaan mikä on sellaista halua joka toteuduttuaankin on hyvä asia. Joskus petymme esimerkiksi heräteostoksiin.
٭Hänestä mieli oli esine, jolta vain puuttui paikka. Mieli ajatteli, se oli siis ajatteleva elin. Descartesin mukaan aivot eivät ole sama kuin mieli, koska sillä oli paikka. Tosin hän sijoitti mielen myös käpylisäkkeeseen, koska hän ei tiennyt tälle funktiota -Mikä ei kyllä ole kovin hyvä perustelutapa, koska se rakentuu tietämättömyyden, ei tiedon, varaan. Erikoista oli tietenkin se, että mielellä sittenkin oli paikka. Tosin hän vihjasi että sielu vain sattuu olemaan ruumiissa, ja se voisi olla myös sen ulkopuolella, jolloin sillä olisi paikka joka voisi olla sisäinen tai ulkoinen, mutta se on paikka? Descartes ei siis ollut kovin konsistentti tämän jutun kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti