Taiteilija taiteesta.

"I want the last check I write to bounce."
("Oceans 12")

Yllättävän usein kirjoissa on kyseessä eräänlaisesta "metakirjallisuudesta". Tässä kohden kysymys ei ole neljännen seinän rikkomisesta, jossa kirja ikään kuin kertoo hahmojensa kautta olevansa kirjallisuutta.
1: Toki tälläisiäkin reagointeja tunnetaan. Esimerkiksi Jostein Gaarderin "Sofian maailma" sisältää hetken, jossa kirjan hahmot tiedostavat olevansa kirjallisuutta, sepitettä. Nämä eivät vain ole suoraan aiheena tässä.

Sen sijaan näissä kirjailija, lukija tai kirjallisuus itsessään on aiheena. Esimerkiksi Hemingway kirjoitti kirjoittamisesta lähes yhtä paljon kuin härkätaisteluista ja kuolemasta.

Kun aiheeksi otetaan taide, muistetaan että kirjallisuuskin on eräs taiteenlaji. Näin ollen saadaan ilmi laajempi teema, "metataide". Tämäkin on ollut suosittu aihe.

Eräällä tavalla katsoen tässä voidaan nähdä perinteitä: Kirjailijat eivät ole ikään kuin olleet ajastaan irrallaan, vaan esittäneet tiettyjä asioita jotka olivat olennaisia juuri tähän aikaan.

Suuret tarinat taistelevat.

"And then suddenly, I realized that he was actually right. It is impossibIe to compare one theft to the other. So I guess the only way to know who's the best of us for sure ... is to go after the same object. Do the same job. Don't you think that would be fun?"
("Oceans 12")

1800-luku oli kirjallisuudessa ja taiteessa hyvin kova asia. Silloin erilaiset näkemykset riitelivät keskenään. Taiteen rooli, tehtävä ja taiteen rajat kiinnostivat. Aiheesta debatoitiin laajasti ja asia oli tapetilla. Tämän vuoksi esimerkiksi kirjallisuudessa oli useitakin kertomuksia joissa taiteilija ja taide olivat keskeisiä. Esimerkiksi Gogol kirjoitti tuohon aikaan "Muotokuvan", joka sisälsi paljon melkoisen alleviivattujakin kannanottoja siihen onko taiteen tehtävä olla realistista vai ihanteita lietsovaa. Myös Honoré de Balzacin "Tuntematon Mesteriteos" sisälsi kannanoton taiteesta jossa abstrakti muoto nähtiin johtavan pirstaloivaan ja kaaoottiseen lopputulokseen.

Molemmissa on mielenkiintoista tuhoaminen : Balzacin mestaritaiteilija tajuaa tehneensä sekasotkun ja tappa itsensä ja taiteensa. Gogolilla taideteos syöksee ympärilleen tuhoa ja turmelusta. Ajankuvalle olikin tyypillistä tuottaa teoksissa joissa taidesuuntaus vie tekijänsä taiteen rajoille jossa se kohtaa "epätaiteen". Taide tuhoutuu.

Tässä vaiheessa kirjailijat ottivat kantaa siihen mitä taide on. Keskiössä oli luomisprosessi ja lopputulos. Katselijoiden rooli oli vain toimia kannanoton esittäjinä. He kokivat taiteen, joka oli ikään kuin taiteilijan aikaansaannoksena.

Lukija imee.

"He's the modern man : disconnected, frightened, paranoid, but with good reason ... It's too sad to be funny. Unusable ... I think I can get 20 minutes out of it."
("Oceans 12")

Myös nykyaikana on yllättävän suosittua kirjoittaa taiteesta. Postmodernismin ollessa muodissa "suuret tarinat" ovat eräällä tavalla kuolleet. Ja tätä kautta on käynyt niin että kaikki entiset "suuret tarinat" esitetään rinta rinnan. Kokonaisuutena syntyy tietysti sirpaleinen yleiskuva. Kaikki erilaiset tarinat ovat tätä kautta "pienentyneet". Mutta ei hätää, sillä ne kaikki ovat tarjolla lukijoiden valinnan kautta. Tätä kautta kaikki keskenään ristiriitaiset "suuret kertomukset" leviävät ympäriinsä myynnin mukaan - kaupallisuudesta on tullut hallitsevaa. Tämä taas ikään kuin "siirtää vastuun maksajalle", ja lukijan rooli korostuu.

Italo Calvinon "Jos talviyönä matkamies" kertoo lukijasta joka yrittää saada käsiinsä kirjaa jonka on aloittanut. Matkaan tulee mutkia. Kirjaa ei tahdo löytyä, kunnes lopputuloksena salapoliisireissusta on kirjan ymmärtäminen. Osat peräkkäin muodostavat kirjassa kirjan. Aivan kuten kyseinen kirja "tosielämässäkin". Tässä taiteilija on vaihdettu lukijaan. Hän on keskeisessä roolissa, eikä vain passiivisena taiteen kohteena, vaan aktiivisena tutkijana ja salapoliisina.

Stephen King taas on kirjoittanut kirjailijatarinoita hyvinkin ahkerasti. Voisi suoraan sanoa, että hän on tavallaan "ylikäyttänyt kirjailijoita" teoksissaan. Häneltä voidaan kuitenkin löytää yllättäviä määriä "juttuja" liittyen nimen omaan taiteen ja ihmisten suhteeseen.

Keskiöön voisi nostaa "Piinan" (engl. "Misery") joka kertoo - yllätys yllätys -kirjailijasta. Kirjailija Paul Sheldon joutuu onnettomuuteen, josta hänet pelastaa Annie Wilkes. Wilkes on psykopaatti - tämähän on Kingin kirja joten mitä muuta odottaa - joka kahlitsee Sheldonin valtansa alle. Hän kun haluaa että Sheldon kirjoittaa taas yhden kirjan. Kirjassa on paljon henkistä ja fyysistä väkivaltaa.

Wilkes voi tuntua destruktiiviselta psykopaatilta, mutta kuitenkin hän on eräällä tavalla verrattavissa hindulaisten Kali (काली) -jumalattareen, joka on samanaikaisesti rakentava että tuhoava. Sillä Annie Wilkes on myös rakentava voima.
1: Hän pelastaa Sheldonin henkiin, että nostaa Paulin kirjoittamaan jälleen kirjasarjaansa, jonka hän on lopettanut. Kirjasarja, jonka pääosassa on Misery Chastain -hahmo on Wilkesin suosikki. Sheldon elää vain sen vuoksi että vain hän voi kirjoittaa kyseistä kirjasarjaa. Tätä kautta Sheldon elää Misery Chastainin vuoksi. Ja Wilkes on äitihahmo.
2: Annie käyttää kirjassa väkivaltaa vain jotta kirjoittaminen jatkuisi. Huolenpidotta jättäminen taas on tehty sitä varten että hän näyttää että hänen teoillaan on merkitys. Ruokkimatta jättäminen näyttää vammautuneelle kirjailijalle että Wilkesin puuha huolenpitäjänä on olennaista.

Näin syntyy maailma jossa Wilkes eliminoi kaiken häiriön. Hän synnyttää suljetun maailman, jossa vain yksi asia merkitsee.

Wilkes on selvästi "vakilukija". Hän on se ostaja, jonka kaltaiset tuovat kirjailijalle leivän pöytään. Ilman ostamista kirjailija on hyvin köyhä, joten on syytä miettiä lukijaa. Muuten lukija "näyttää muskelia" ja jättää aktiivis-passiivisesti ostamatta kirjoja. Yleisö taas vaatii tietynlaisia asioita. Wilkes onkin tavallaan "nykyaikaisen kirjailijan" onnistumisen täyttymys. Kirjailijahan haluaa koukuttaa ja addiktoida lukijan. Tätä kautta pakkomielteinen lukija on "äärimmäinen onnistuminen". Pakkomielle syntyy ja Ka-chink -sanoo kassakone.

Sheldon onkin luultavasti onnistunut kirjoittamaan koukuttavaa kirjallisuutta, koska King on laittanut kirjaan tietoa kirjallisuuskriitikoiden asenteista : He ovat kritisoineet Sheldonin luovuutta ja rohkeutta, koska hän on juuttunut turvalliseen ja suosittuun genreen, ja kirjoittaa hyvin kliseistä materiaalia, jossa ei oteta riskejä, tätä kautta omintakeisuus jääkin puuttumaan ; Pakkomielteisyydestä huolimatta Wilkes nimittäin on tiukka lukija. Mikään tahansa paitsi täydellisyys ei kelpaa hänelle. Fanit eivät vaadi luovuutta, mutta heillä on sen sijaan odotukset jotka tulee täyttää. Tätä kautta Sheldon pakotetaan konventionaalisuuteen.

Mielenkiintoista kyllä, kirja loppuu siihen että kirjailija tappaa Wilkesin ja julkaisee Wilkesin painostuksen ja suoran kritiikin kautta kirjoitetun teoksensa, joka saa kehuja ja siitä tulee suosittu. Syntyvää kirjaa pidetään luovana ja se on lukijoiden suosiossa. Tosin auki tässä kohdin jää se, ostetaanko ja arvioidaanko kirjaa sen takia että se itsessään on hyvä. Vai vakuuttaako tässäkin lähinnä kirjan syntytarina.

Kirjailija on kuollut.

"Protect your fake baby, protect your fake baby!"
("Oceans 12")

Postmoderni kirjantulkinta, jonka Derrida pisti alulle, on korostanut "suurten kertomusten kuolemaa", jossa kirjailija on peräti kuollut - Itse asiassa yhtä kuollut kuin Nietzschen Jumala, ja paljolti samoista syistä. On vain tulkitsija. Jopa kirjailija kun on muuttunut matkan varrella, ja häneltä saa vain yhden tulkinnan asiaan.
1: Ja asiaan usein liittyvät "psykologiset tulkintatavat" korostavat tulkinnassa tiedostamattoman roolia, jolloin kirjailija ei voi tietoisesti ottaa kantaa omaan teokseensa välttämättä yhtään muita paremmin.

Tätä kautta sisältö tuleekin lukijalta, tulkitsijalta. Kirjailijan osa tässä latistuu. Kun suosittu interkontekstuaalisuus "ja sen lievemmät johdannaiset" otetaan mukaan, jossa kirjailija ottaa, havaitsee ja toisintaa asioita ja vain yhdistää vanhoja asioita yhteen, kenties hieman uudessa järjestyksessä, jää kirjailijan osaksi helposti sama kuin ryövärille. Kirjailijan puolella tässä "postmodernissa lukijakeskeisyydessä" on vain kirjanostoihin liittyvien maksumääräysten suunnat ja tekijänoikeuslainsäädäntö.