Melko usein keskustelussa tulee vastaan solmutilanteita, joissa tahot puhuvat toistensa ohi. Tällöin tilanteet ovat usein sellaisia että ne johtuvat perspektiivien pluramismista. Tällöin erimielisyys johtuu siitä että eri määrittelyillä tilanteet (1) näyttävät erilaisilta ja (2)vaativat erilaisia selitystasoja.
Nämä ovat yleisiä etenkin kun puhutaan teologisista kysymyksistä. Ja tämän vuoksi suurin osa missään ikinä koskaan käydyistä teologisista keskusteluista ei ole koskaan alkanut olemaan keskustelua. Kyseessä on yleensä ristiinjulistamistilanne. Tälläisessä tilanteessa filosofia ja totuuden etsijää luonnollisesti vituttaa.
Tästä on hyvä huomata esimerkken tasolla:
Kun selitystasot vaihtuvat, käsitellään olennaisia asioita. On nimittäin selvää että jotkut kysymykset ovat mielenkiintoisia ja toiset eivät ole. Esimerkiksi kysymys siitä "miltä punainen maistuu" tai "onko totuus suurempi kuin makkara" eivät ole järkeviä kysymyksiä. Se, että kysymys voidaan esittää ei tarkoita että siihen olisi mielekästä vastata. Tätä kautta tärkein kysymysjaottelu lienee Aristoteleen jaon soveltaminen: Hänellä erilaisia selityksiä olivat (1) Aineellinen syy, eli aine josta asiat on tehty. (2) Formaalinen syy, eli muoto tai olemus, joka on malli sille, millainen asian tulisi olla. (3) Aiheuttava syy eli aiheuttaja, se josta muutos sai alkunsa. (4) Finaalinen syy, eli tarkoitus tai loppu, johon on tarkoitus päästä. Näistä 3. kohdan selitys tarjoaa mekanistisen selityksen ja finalistinen tarjoaa teleologisen selityksen. Tätä voidaan karkeasti kuvata sillä, että jos pitää selittää miksi kivi on maassa, riittää mekanistinen selitys. Jos taas pitää selvittää miksi ihmiset usein ajavat huonosti pumpatuilla polkupyörillä, ei selitykseksi enää riitä se, että paineen vuoksi kaasumolekyylit pakenevat ulos renkaasta jolloin se löystyy ajan mittaan. Sen sijaan pitää vedota siihen että he eivät viitsi avata korkkia, pumppaa ilmaa sisään ja laitta korkkia takaisin, ja selittää tätä esimerkiksi uskomuksella siitä että löysät renkaat ovat pehmeämmän kyydin tae tai että ihmiset vain ovat laiskoja tai ajattelemattomia.
Kun tässä kohdassa uskovainen kohtaa ateistin, uskovaista ei tietenkään kiinnosta mikään evoluutio selityksenä. Vaikka hän hyväksyisi sen "oikeana luonnontieteellisenä selityksenä", se ei riitä hänelle, koska hän ajattelee että kaikki luonnossa, myös ihminen, on olemassa jumalallisen tavoitteen vuoksi. Silloin riittävä selitys syntyy vain ja ainoastaan teleologisen selitystason kautta. Pelkkä mekanismi ei riitä tässä ajattelutavassa. Kun taas ateisti ajattelee, hänestä teleologinen selitys on mieletön. Mekanistinen selitys on riittävä ja suorastaan paras tapa selittää. Teleologinen selittäminen johtaa vain keskustelun siirtämisen satuiluun ja epäkonkreettiin haihatteluun. Tässä kohdassa tyypillisesti uskova yrittää selittää teleologisen selityksen tarvetta ateistille ja ateisti tarjoaa mekanistista selitystä. Tosiasiassa toinen ei voi vakuuttua koska vastaukset jota he tarjoavat toisilleen ovat toisen määrittelykentässä irrelevantteja.
Jos taas käsittelyssä itse asia näyttää erilaiselta, on kyse siitä että molemmat kannat pitävät samoja asioita tärkeinä, mutta ne on määritelty eri tavoilla, jolloin samat asiat tarkoittavat eri tahoilla hieman eri asiaa. Helppo esimerkki tälläisestä löytyy vastuun käsitteen kautta. Uskovaisen kannalta vastuu on järkevä vain jos joku on vastuussa jollekulle.1 Tällöin ateisti on tietysti vastuuton, koska ateisti on vastuussa vain itselleen. Tässä kohden itselleen vastuussa oleminen on subjektiivista ja huono lähtökohta keskustella etiikasta. Kuitenkin jos ateisti ottaa vaikkapa Sartren näkemyksen, siinä vastuuta on vain siellä missä on vapautta. Jumalalliset käskyt rajoittavat, joten niiden seuraaja vain myy vapautensa pois. Tätä kautta Jumalan käskyjä totteleva on vastuuton. Tosiasiassa nämä määritelmät ovat toistensa kanssa ristissä, ja ongelmana on se, että jos uskovainen vaatii ateistia jotenkin nielemään oman määritelmänsä, tämä ottaa vallankäytöllisen aseman ja pomottaa toista antamalla toiselle lupaa pomottaa itseään takaisin. Tosiasiassa tässä kohden ei voida muuta kuin puhua toisen kanssa ristiin. Se voittaa jonka määritelmä hyväksytään. Siksi on olennaista kysyä sitä, miksi pitäisi suostua pelaamaan toisen määrittelyleikkiä.
Tätä kautta suurin osa "henkevistä keskusteluista" ovat joko samanmielisten selkään taputtelua tai erimielisille inttämistä ottamatta toisen merkityskenttää huomioon. Tämän vuoksi uskontokeskustelu on yleisesti ottaen turhaa. Se ei koskaan johda yhtään mihinkään.
Ehkä tämän vuoksi olen agnostikko.
1 Toki tässä on sellainen erikoinen juttu että sen mukaan Jumala, joka ei ole vastuussa kuin itselleen olisi vastuuton. Tämä muuttaisi Jumalan pahaksi heti jos vastuuttomuus sidotaan epäeettisyyteen. Jos taas on jokin laki jota Jumala seuraa, niin sitten Jumalalla ei tehtäisi mitään ja koko teistinen näkemys muuttuu turhaksi väliaskeleeksi. Toki tämä kuvio on muutenkin erikoinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti