Monissa elokuvissa on kaksintaisteluja. "Perinteisimmillään" ne tarkoittavat tilannetta, jossa toista lyödään hansikkaalla naamaan ja taistellaan aamunkoitossa joko miekoin tai pistoolein siksi että joku on sanonut jotain tyhmää toisen äidistä. Kaksintaistelut eivät kuitenkaan ole pelkkää elokuvaa, vaan niitä on käyty melko paljonkin. Kaksintaistelut ovat tietenkin tyypillisiä monissa kulttuureissa. Mutta otan kuitenkin esiin vain tietyn historiallisen ja eurooppalaisen tavan.En pelkästään siksi että se on vaikuttanut tuhannen rikkaan aatelisen, ritarien ja muiden vastaavien elämään. Se nyt liippaa sen verran lähellä omia harrastuksiani, että otan sen tätä kautta aika kapeasti esiin. Omakohtaisuudesta huolimatta en kuitenkaan keskity niihin kaksintaisteluihin, joita itsepuolustussaleissa käydään, koska niiden luonne on vapaa -aikaa, eikä elämää ja kuolemaa. Enkä myöskään niitä 1-1:siä, tai kännirähinöitä, joihin olen itsekin joskus joutunut esimerkiksi (jonkun toisen) kostean illan huipennukseksi.
Yleisesti ottaen keskityn eniten ja vahviten "Code Duelloon" (Joka on luettavissa täältä) Se oli irlantilaisten vuonna 1777 kirjoittama kaksintaistelun käyttäytymisen/etiketin opas, josta tuli valtavan suosittu, ja sitä pidettiin "virallisena säännöstönä" muuallakin kuin irlannissa. Itse asiassa US. Navy piti sitä osana merisotilaan käsikirjaa. Kaksintaistelut kiellettiin merijalkaväessä vasta 1862. Muulta osin laajentelen hieman milloin minnekin. Sillä perinne on paljon vanhempi. Lopputulos on hieman loikkiva, ajassa mennään sinne tänne ja tuonne, mutta uskoisin että seuraaminen on tästä huolimatta mahdollista.
Sanan ja tapahtuman tausta:
Etymologisesti latinan sana kaksintaistelu(duellum) on rakennettu yhdistämällä sanat kaksi (duo) ja sota (bellum). Ja suomen kielessä tätä erottelua ei tarvitse mainita, vaikka se sama onkin. (Oletan "rohkeasti" että lukijat ovat suomenkielisiä eivätkä puhu latinaa yhtä sujuvasti kuin äidinkieltään.) Tämä ei kuitenkaan riitä vielä - Sillä kaksintaistelu on toki kahden ihmisen tappelu (mikä erottaa sen sodasta) mutta se on lisäksi hyvin kontrolloitu taistelu. Perinteisesti kaksintaistelussa kaksi miestä kohtasi toisensa tasa -arvoisesti. Ne noudattivat tiettyjä sääntöjä. Se alkoi sovittuna aikana ja se käytiin sovitussa paikassa.
Kaksintaistelut erosivat tavallisesta tappelusta sillä että ne eivät vain tapahtuneet spontaanisti.
Syynä on ehkä se, että kaksintaisteluperinne oli eräs muoto turnajaiskäyttäytymisestä. Peitsien kanssa tehty taistelu (Jousting), joka ainakin minulla tulee ensimmäisenä mieleen turnajaisista, oli itse asiassa sovittu kahden kamppailumuotoinen kisa. Tosin ne olivat lähempänä urheilua kuin kaksintaistelun varsinaista muotoa, koska turnajaisissa ei tarvittu kinaa osapuolten välille. (Että "turpiin vaan ja onnea - for fun and profit!")
Ketkä?
Kaksintaistelu ei ollut mitä tahansa mattimeikäläisten puuhastelua: Sillä sen lisäksi millä systeemillä kaksintaisteluja käytiin, tärkeää oli myös se, ketkä kaksintaistelivat. Keskiaikaisessa euroopassa kaksintaistelu oli nimen omaan aatelissukuisten miesten yksinoikeus. Maajussit ja maaorjatkin tietysti löivät toisiaan erilaisissa kahdenkeskisissä rähinöissä, mutta tämä oli tappelua, ei kaksintaistelua.
Kaksintaisteluja kun pidettiin kahden herrasmiehen välisenä kunnianselvittelynä. Yhtenä syynä tähän oli tietysti se, että kun miekat olivat melko vakiintuneita kaksintaisteluaseita, ei kaikilla ollut niihin edes varaa. Hyvän miekan tekeminen kun on vaikeaa. Keskiajalla olikin ihan tyypillistä etttä tätä käytettiin jopa luokkatasojen erottamiskeinona: Mailla oli lakeja jotka kielsivät rahvaan sisäiset kahinat ja tappelut samalla kun aatelisten, prinssien ja jopa kuninkaiden suorastaan odotettiin kaksintaistelevan. Joitain poikkeuksiakin oli.
1: Kaksinkamppailut olivat yleensä "manly art", eli miesten hommaa. Mutta joskus naisetkin kaksintaistelivat. Tässä oli erikoista se, että heidän aseitaan yleensä käsiteltiin erityisen paljon niin että he eivät voisi tappaa toisiaan ja joskus ne lopetettiin jo ennen kuin verta oltiin vuodatettu.
2: Joskus aatelitonkin sai puolustaa kunniaansa. 1000-1100 -luvuilla tunnettiin mahdollisuus vedota omaan syyttömyyteen myös tätä kautta. Jos aateliton haastettiin syyttä johonkin, hän sai puolustaa itseään eräänlaisessa lakitupakaksintaistelussa, jossa häntä vastaan saatettiin määrätä joko se joka oli häntä syyttänyt tai sitten joku hänelle määrätty ammattimainen kaksintaistelija.
Miksi?
Kaksintaistelut olivat sidotut kunniaan. Tosin tässä kohden on hyvä huomata, että kunnia ei tarkoita juurikaan samanlaista hyvänä olemista kuin nykyään. Siihen aikaan oli tavallista että ritari raiskasi ja poltti ja ryösti kolme päivää voittamansa taistelun jälkeen. Se ei vielä vienyt kunniaa. Rahvaalla ei myöskään ollut kunniaa. Tätä kautta "kunnia" liittyy enemmän "aateluuteen". Jos sinulla oli riittävän rikkaat vanhemmat, sinulla oli kunnia. Tätä kunniaa piti puolustaa, ja siinä oli mukana koko perheen kunnia. Yleisesti aatelisen tärkein juttu oli se, että heidän ei tarvinnut myydä tai valmistaa mitään elääkseen. Jos viljelit, olit maajussi, jos teit tavaroita, olit käsityöläinen, jos myit, olit kauppias. Tämä oli tärkeä osa sen ajan ajattelua jossa kaikella oli tietty rooli. Aatelisen rooli oli kunnia. Tämä tarkoitti sitä että hän eli koroilla: Muiden ryhmien töiden teko alensi kunniaa. Ja kaksintaistella. Oli tässä toki jotain muitakin asioita.
Kaksintaistelut olivat käteviä, koska riidat, oikeustapaukset, ja jopa velkojen nollaus, saattoi käydä aseet ristimällä. Jos olit vaan riittävän taitava taistelija ja luotit riittävästi itseesi, se ratkaisi käytännössä kaikki mahdolliset konfliktit joita aatelisille tavallisesti tuli vastaan. (Isompiin tarvittiin sitten sotaa.) Kuitenkin ehkä USA:laiset tekivät tilanteen oudommaksi, koska heillä oli jonkin verran myös poliittisia kaksintaisteluja. Alexander Hamilton vs. Aaron Burr -taistelussa 1804 aiheena oli poliittiset epäselvyydet. Hamilton haavoittui ja kuoli taistelun seurauksena. Seuranneilla oli vaikeuksia päättää siitä oliko Burr ampunut tahallaan ohi vai oliko Hamiltonin luoti heilauttanut osuessaan tämän kättä jonka seurauksena hän oli ampunut luotinsa ilmaan.
Miten prosessi eteni?
Aseveljen valinta:
Kun joku haastoi toisen, joka usein vastasi asiaan ohjaamalla asian erityiselle "secondille", joka on ystävä joka tulee mukaan prosessiin. Hänellä oli erityisen keskeinen ja tärkeä rooli: Hän auttoi aseiden valinnassa, varmisteli sitä että toiset kaksintaistelijat eivät huijaa ja vaikkapa lyö selän takaa. Hän oli todistamassa ja katsomassa että sääntöjä noudatettiin. Tämän lisäksi hänen oletettiin olevan sovittelijana tilanteessa: Hänen tavoitteekseen katsottiin se, että kaksintaistelua ei tule. Eli kun osapuolet olivat riitautuneet, hän oli ikään kuin "ulkopuollinen" joka yritti saada jonkun antamaan anteeksipyynnön. Tästä hyvästä periaatteesta tosin seurasi joskus sekin että myös secondit taistelivat keskenään jolloin voitiin tarvita lisää uusia tahoja prosessiin.
Anteeksiannon teema olikin vahvasti läsnä. Koska kyseessä olivat yleensä jonkinlaiset loukkaamisasiat, ensin oli syytä etsiä sovintoa muuta kautta. Tähän kehkeytyi melko monimutkaiset säännöt, jossa loukkausten vahvuus ja niiden suhde haastajiin ja haastettuihin sekä näiden avustajaystäviin määritettiin. "Code Duellon" huomattavimmat piirteet olivat tässä kohden haastajan ja haastetun erottaminen. Tämä on niin tärkeä, että secondien konsultaatiosta on oma sääntö 3. Säännöissä on myös anteeksiannolle annettu paljon tilaa. On huomattava, että se on kirjoitettu ampuma -aseiden aikana, ja siinä asevalinnat ovat miekat ja pistoolit.
Asevalinta.
Taistelijat käyttivät yleensä keskenään samanlaisia aseita. Ja niiden valinnasta sovittiin. Monesti elokuvissa esiintyi pelkästään "Miekat vai pistoolit". Tätä käytetään jopa komedialähteenä, esimerkiksi "Gangs of New York" -elokuvassa tappelussa esiintyy lista jossa on mainittu suunnilleen kaikki lyömäaseet tiiliskiviin asti, jonka jälkeen pidetään pitkä tauko jonka jälkeen sanotaan "or pistols." , "vai pistoolit". Tätä vaihtoehtoa ei oleteta valittavaksi.
Tässä oli hieman erilaisia perinteitä. "Code Duello" kuitenkin sanoi seuraavasti: "The challenged has the right to choose his own weapon, unless the challenger gives his honor he is no swordsman; after which, however, he can decline any second species of weapon proposed by the challenged." Eli haastetulla oli lupa valita ase ellei haastaja antoi hänelle sanansa siitä että hän ei ole miekkamies. Toisaalta haastajakin voi toivoa haastetulta toisenlaisia aseita kuin mitä hän ensin ehdottaa. Tässä on takana tietenkin idea siitä että jos minä olen kova miekkamies, voisin vaan haastaa kaikki, voittohan olisi lähes varma. Kun sen sijaan haastettu tietää tämän, hän voi valita aseeksi jotain jossa olenkin huono. Tämä laskenee kamppailuintoa huomattavasti.
Melko pitkän ajan aseet oli tähän malliin rajoitettu tiettyihin vaihtoehtoihin. Ja esimerkiksi tuliaseiden tullessa kuvioihin, vain tietynlaiset luodit olivat sallittuja. Monet säännöt vaikeuttivat käsittelyä: Esimerkiksi ase ei saanut olla rihlattu. Rihlaaminen kun lisää luodin tarkkuutta ja lisäävät sen ampumamatkaa. Lisäksi kuuluisa selät vastakkain -tilanne josta vasta tietystä merkistä saatiin kääntyä ja ampua, oli sellainen että se pakotti tähtäämisen nopeaksi. Tai jos halusit tähdätä kauemmin, sinun oli oltava rohkea koska toinen saattoi vaan räimiä ja ampua sinut tuurilla ennen kuin saat tähtäämisen loppuun. Itse asiassa hieman hauskana yksityiskohtana voisi mainita että joskus "miekat vai pistoolit" oli hieman typerä kysymys. Syy oli siinä, että tuliaseiden osumatarkkuus oli vähän mitä oli - etenkin lisäehtojen kanssa. Tämän vuoksi kaksintaistelijat voivat varustautua useilla pistooleilla eikä ollut tavatonta että osapuolet ottivat kakkosaseeksi miekan, jolloin taistelu oli "miekat ja pistoolit".
Kuitenkin joskus mitä tahansa asetta voitiin käyttää. Onkin mielenkiintoista huomata, että esimerkiksi italiassa "Code Duello" korvasi aikaisemman perinteen, jossa tärkeänä kirjana oli 1410 kirjoitettu "Flos duellatorum". Myös saksalaisessa miekkailussa kaksintaisteluperinteet muokkasivat tyyliä, siinä neljästä perusasennosta (primary guards) laajennettiin muihinkin asentoihin (secondary guards). Kaksintaistelu kun toimii hieman erilaisella strategisella systeemillä kuin rivissä osana massaa taistelu; Se vaatii hieman enemmän kikkailua, joten asentoja tarvittiin myös enemmän. Eräässä mielessä kaksintaisteluperinnettä saadaan kiittää siitä että miekkailuperinne säilyi jonkin aikaa vielä siinäkin vaiheessa kun tuliaseet alkoivat olemaan sotilaallisesti merkittävämpiä.
Aseen valinta riippui hieman säännöistä ja tilanteesta. Usein paikka ja ase valittiin eri henkilön toimesta, mutta hieman surullisenkuuluisa kaksintaistelu vuodelta 1645 oli sellainen että aseen ja paikan valitsi sama henkilö. Tässä taistelussa vastakkain olivat sir Hierome Sankey ja sir William Petty. Sankey oli kova taistelija ja Petty oli vähemmän hyvä. Hän sai kuitenkin valita aseen ja paikan. Siksipä Petty valitsi valtavat piilukirveet ja paikaksikin pilkkopimeän huoneen. Kirveet olivat niin painavia että kumpikaan ei jaksanut edes nostaa niitä.
Itse kamppailu.
"A duel is not a brawl." Eli kaksintaistelu ei ole nyrkkirysyä. Se on sitä vastoin kahden herrasmiehen kunniataistelu. Tätä kautta tietty arvokkuus oli odotettua ja suorastaan vaadittua. Kaksintaistelussa oli määrätty käyttäytyminen ja asenne. Tätä kautta kaksintaistelu itsessään oli sellainen että sen ajateltiin lisäävän kunnioitusta, tappaminen ei ollut läheskään aina tavoite ja päämäärä. Tätä korostettiin muun muassa taistelujen ajan valinnalla. Kuumapäisyyttä estettiin "Code Duello" sanookin "Challenges are never to be delivered at night, unless the party to be challenged intend leaving the place of offense before morning; for it is desirable to avoid all hot-headed proceedings."
Kaksinkamppailutilanteen loppuminen.
Kaksinkamppailu ei aina päättynyt kuolemaan, vaan pelkkä veren vuodattaminenkin saattoi riittää. Myös haastajan anteeksianto lopetti tarpeen kamppailulle. "Code Duello" määritti voittajan seuraavilla kahdella säännöllä: "If swords are used, the parties engage until one is well blooded, disabled, or disarmed; or until, after receiving a wound, and blood being drawn, the aggressor begs pardon." ja "Any wound sufficient to agitate the nerves and necessarily make the hand shake, must end the business for that day."
Joka tapauksessa hävinnyt oli täysin voittajan armoilla. Voittaja sai itse päättää antoiko hävinneen elää. Ja voittajalla oli lupa myös tehdä hävinneen ruumiille. Tämän vuoksi ei ollut tavatonta että hävinneen pää laitettiin jonnekkin, esimerkiksi seipään nokkaan, esille, kuten omalle etupihalle. Toisaalta "kunnian menetys" oli joskus vähemmän abstrakti kuin voisi luulla. Ei ollut tavatonta että kaksintaistelussa hävinneen aatelisarvoa heikennettiin. "Pelkurimainen käytös" aateliselta saattoi pahimmillaan johtaa jopa kirkosta erottamiseen (excommunication). Se ei siihen aikaan ollut mikään pieni asia.
Itse asiassa kaksintaisteluissa oli takana melko erikoisia ajatuksia. Ensinnäkin ajateltiin että Jumala suosi voittajaa jotenkin. Eli kun kyseessä oli yleensä jonkinlainen moraalikiista, Jumala auttaisi sitä joka on oikeassa. Eli kaksintaistelun voittaja ei ollut vain parempi taistelija, vaan myös viisaampi, moraalisesti oikeassa, hyvä, jalompi ja tietenkin Jumalan suosiossa. Keskiajalla tämä oli vahva ja silloin ajattelu oli hieman erilaista kuin nykyään: Moni voisi ajatella että Jumalan puuttuminen näkyisi vaikka siten että taistelija liukastuisi tai tämän miekka murtuisi. Mutta itse asiassa yleisempi oli näkemys siitä, että tälläiset tuli ottaa huomioon päin vastoin: Jos näitä kävi, tilanne palautettiin reiluksi. Tämän vuoksi jos joku liukastui, hänen piti antaa nousta. Jos hänet heitettiin maahan, tätä odotusta ei tarvinnut tehdä. Jos jonkun miekka hajosi, hänelle annettiin uusi. Mutta jos mursit miekan, sait jatkaa kohteen pieksentää.
Feministien mielestä kaksintaistelu on maskuliinista tapaa kilpailla. Simone de Beauvoir voisi sanoa että tässä mies toteuttaa sitä näkemystä jonka mukaan hänen pitäisi olla transsendentti, ulos päin suuntautunut, eikä feminiininen, immanentti, aloillaan pysyvä. Eli nainen on kiinnostunut lähellä olevista asioista joita hänellä jo on, kun taas miestä kiinnostaa valloittaminen. Karkeasti voisi sanoa että mies hyökkää tai puolustaa, nainen taas ennaltaehkäisee ja suojelee. de Beauvoirin mukaan tämä ei ollut se mitä mies ja nainen aidosti on, vaan miksi kulttuuri heidät tekee ja että näistä tulisi paeta. Hormonit kuitenkin painottavat jonkin verran käyttäytymistä, joten miehet ovat keskimäärin hieman helpommin aggressiivisia kuin naiset. Joskin kaksinkamppailuperinteen hiipuminen taatusti osoittaa sen ilmiönä olevan erittäin kulttuurisidonnainen eikä mikään lajityypillinen ominaisuus. Vaikeutena on tietysti se, että kun minä tykkään lyödä tikulla päähän, sen ajatellaan johtuvan siitä että minut on kasvatettu kulttuuriperintöön. Ja kun minut on päin vastoin kasvatettu suorastaan pasifistiksi maailmassa jossa vesipyssyt ja Turtlesit olivat bannilistalla, kommentoidaan tietenkin sitä että tässä vastustan kasvatusta esittämällä sitä vastustavan dekonstruktion.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti