Erityisen tavalliset.

Tämä juttu perustuu osiin sanaleikille, jota käytettiin aikanaan Stockmannin mainonnassa. Sen vitsihän syntyi siitä että "extraordinary" -sana voidaan periaatteessa kääntäää sekä "erikoislaatuiseksi, että "erikoisen tavalliseksi".

Kun elokuvissa on sankareita, "toiminnan laatua tarkastellessa" he ovat erikoislaatuisia. He ovat parempia, vahvempia ja taitavampia. Kuin olympiaihanteen "nopeammin, korkeammalle, kovempaa" -hengessä. He tekevät erikoislaatuisia asioita, ja he ovat "enemmän kuin" -hahmoja. Toki monesti sankarit ovat myös jollain tavalla "vähemmän kuin" -ihmisiä. Teräsmiehelläkin on kryptoniitti. Tätä tavallisella ei ole, ja se tavallaan korostaa sitä miten sankarit ovat erilaisia myös tässä kohden. Tällä leikitään elokuvassa "Unbreakable", jossa jostain syystä kovasti Bruce Williksen näköinen sankari selviää junaonnettomuudesta ilman naarmuakaan, nostaa tajuttomasti penkistä, tunnistaa rikoksia vaistolla, mutta on vaarassa hukkua. Osa sankareista on tietysti Wolverinen tapaisia. Heitä ei luoti tai oikein mikään tapa. Toisin sanoen sankaruudella on yleensä jokin side siihen mitä lasketaan taitavuudeksi. He osaavat, tietävät ja ovat fyysisesti huipussaan. Se voi olla joko lahjakkuutta tai opeteltua, tai molempia.

Mutta sitten otetaan pöytään se, mitä sankarit edustavat. Tällöin sankari otetaan pois tekemisestä ja tästä tehdään ikään kuin sosiaalinen olento. Ei välttämättä keskusteleva hahmo, vaan sellainen, joka sopii yhteiskuntaan jossa muut ihmiset - elokuvan katselija samastumisprosessin kautta voi ajatella itsensäkin tähän joukkoon - ovat. Tällöin mukaan astuvat arvot ja normit.

Jo Aristoteleen "Runousopissa" on esitetty että sankarien on oltava ideologisia, jotta katsoja voisi kokea yhteyttä häneen, samastuminen siis korostui. ^# Sankari on paitsi kova tyyppi, hän syntyy myös ja jopa etenkin hänen arvomaailmansa kautta. Ja tämä taas heijastaa yleensä ympäristön näkemyksiä siitä mikä on oikein ja hyvää. Tyypillistä onkin se, että sankari toimissaan tekee sellaisia tekoja joita me haluaisimme tehdä, jos olisimme vähemmän itsekkäitä ja vähemmän heikkoja. Tämän vuoksi stahanovilainen työn sankari liimattiin neuvostoliitossa esille.^& Ja tämän vuoksi elokuvien sankarit noudattavat tiukasti Amerikkalaisia arvoja. Siksi ryysyistä rikkauksiin -kasvutarinoita kerrotaan menestyneistä ihmisistä, joita glorifioidaan niin että heidän julkisuuskuvansa alkaa muistuttamaan vähemmän tavallista ihmistä, ja enemmän erityisen tavallista ihmistä. Kasvu on taatusti totta. Keskeistä tässä on se, että se nostetaan erityisen hienoksi piirteeksi. Se on ympäristön arvoista jotain olennaista kertovaa.

He onnistuvat tässä kohden seuraamaan yleisiä normeja paremmin kuin tavallinen ihminen. Tässä kohden sankarit ovat erityisen tavallisia.

Sankarit ovat harvoin jos koskaan anarkistisia tai normeja rikkovia. Nämä kun tulkitaan käytännössä antisankareiksi. Sankarien luonne on siis nykyistä maailmaa tukevaa. Tämä on ollut tyypillistä jo aina. Kun nykyisten normien ei haluta riippuvan tyhjän päällä. Ihmiset rakentavat kuin automaattisesti mielessään perinteisiin vetoavan linkin siitä, että perinteinen on koeteltua, testattua, toimivaa ja ehdottomasti parasta. Toki tässä on sen verran perää, että jos systeemi on kauan pysynyt pystyssä, se ei ole aivan mahdoton. Se, että tätä ei pitäisi muuttaa ja sen parantamista yrittää, ja sen arvoja kyseenalaistaa, onkin sitten jo aivan eri asia. Tosin kulttuuri käytännössä muuttuu koko ajan, joten tämä on "enemmän ajatuskoe kuin simuloitu tilanne". Tämän vuoksi paimentolaiskulttuureissa ja monissa muissa vanhoissa kulttuureissa korostetaan menneisyyttä, esi -isiä. Siellä ovat ihanteet ja sankarit. Nykyhetki on tässä esimodernissa systeemissä sellainen että nykyhetki toteuttaa ideaaleja ja kunnioittaa esi -isiä.

Tämä kuulostaa tietysti taikauskolta, kunnes pöytään isketään setä Galileo Galilei. Hänen elämänsähän kuvataan usein sankarillisena taistona väärää uskoa vastaan. Hän toi tiedon pöytään kun muut eivät uskoneet. Galileo on itsessään anarkistinen hahmo, ja sitä hän elämässään olikin, hänhän rikkoi vanhat uskomukset. Hän on kuitenkin nyt, palvottuna tiedesankarina, nimen omaan erikoisen tavallinen, koska se, mitä hän iskee pöytään ovat juuri ne asiat joita me itse nyt pidämme tosina. Kun ennen oli ongelmana se, että ihmiset ajattelivat tietävänsä maan asemasta universumissa, ja Galileo romutti tämän, nyt ihmisten asenteet ovat muutoksen jälkeen aivan samat kuin ennen löytöä. Ainoastaan uskomusten sisältö ja totuusarvo on muuttunut paremmaksi, asenteet joita pidämme jopa halveksuttavana taikauskona sen sijaan ovat aivan samanlaisia nykyäänkin. Itse asiassa monet elokuvatkin tarjoavat tälläisiä näennäisiä norminmurskaajia. He ovat kapinallisia, systeemiä vastaan taistelevia. Mutta heillä on aina yleisön arvot mukanaan. Heidän anarkisminsa ei koskaan kohdistu yhteisöön. Koska muuten se ei olisi enää sankari, vaan jonkinlainen antisankari.

Sankarit voivat siis jäädä aikansa hampaisiin ja ne voivat edustaa sellaisia asioita, joita nykyään pidämme jopa pahoina, sovinistisinä ja jälkeenjääneinä. Antisankareista sen sijaan saattaa nousta tulevaisuuden sankareita. Ihmiset kun tuppaavat rakentaa hegemoniansa uusiksi. Sankarinpalvonta on ikuista ja sankari on aina jollain tavalla ajanmukainen. Jos ei muuten, niin katsojan tasolla. Ehkä sen takia että ihminen samastuu sankariin, näkee jotain sellaista mitä hän itse haluaisi olla, mutta ei ihan onnistu. Jo "Absoluuttisen Nollapisteen" legendaarinen luontoa samanaikaisesti järkeistävä että (emoti)soiva kappale "Eläimen varmuus" tietää että "Kesken oleminen / merkki on elämisen / oksan liike, kesken."

---

# Vastaavasti elokuvien paha vahvistaa sankarin hyvettä häviämällä. Hänessä on piirteitä, jotka korostavat toiseuttamista, hänet ajetaan sosiaalisen ryhmän ulkopuolelle. Tätä kautta kyseessä on hieman samanlainen ilmiö kuin koulukiusaamisessa: Kun ei täytä sosiaalisia vaatimuksia, kokee yhteisön vihan. Tosin tässä kohden se ei ole välttämättä paha asia, toisin kuin kiusaamisen yhteydessä usein on.
& Toki tässä kohden on suuri vaikutus myös siinä, että kommunismissa viihde nähtiin aina yhteiskuntarakennetta tukevana elementtinä; Se on tavaraa jonka lukija on kuin vastaanottava kone, joka ottaa tarjotut aatteet kritiikittömästi vastaan ja toimii tämän annetun ihanteen mukaisesti. Kun viihde määriteltiin propagandaksi, tuli propagandasta viihdettä. En kannata tätä kommunistista kantaa, uskon että prosessi on kaksisuuntaista: Tulkitsija paitsi ottaa vastaan vaikutteita myös valitsee sankarit jolloin huonojen - sekä ideologisesti että lajityypillisen emootiomaailman kanssa sopimattomat - sankarit jäävät samaistumisen sisäpuolelle ja unohtuvat. Katsojan näkemys on siis jopa se suurin mahti. Toki uskon myös siihen että propaganda toimii. Systeemi ei siis ole vain toiseen suuntaan vaan molempiin. Hieman samaan tapaan kuin keskustelu on tai pitäisi olla sitä että molemmat puhuvat ja molemmat kuuntelevat, eikä sitä että toinen puhuu ja toinen tottelee.