Kaikkea?

Melko yleinen tapa keskustella on erilaisten musiikintyylien tykkääminen ja kirjallisuuden lukeminen. Yleisesti kaikki kertovat kuuntelevansa "kaikkea". Tämä ei yleensä käsitä sitä musiikkia ja kirjallisuutta, jota koetaan "huonolaatuiseksi".

Mielenkiintoista on tietenkin se, että mitä kukakin huonoksi määrittelee. Tässä kohden on tietysti lukuisia tapoja. Yleensä huonoksi tulkitaan:
1: Taidottomuuden kautta. Esimerkiksi amatöörejen vinguttelua pidetään huonona. Tässäkin on ongelmana tietysti se, että se kertoo vain sen että on jokin "maalitaulu" tai "maalitauluja" johon verraten aloittelija "ei onnistu". Se ei kerro muuta kuin että tätä tai näitä päästään lähemmäs harjoittelulla. Se vihjaa myös että se vaatii taitoa ja harjoittelua. Mikä tahansa ei siis ole hyvää musiikkia, eikä sen tuottaminen ole automaattisesti oleva lahja koska sen saavuttaminen vaatii harjoittelua.
2: Luokkajaon kautta. Tässä jotkin musiikin ja kirjallisuuden lajit ovat saaneet aseman, statuksen. Tällöin kioskikirjallisuutta edustava kirja voidaan tuomita huonoksi lukematta sitä. Tämä on, yllättävää kyllä, periaatteessa mahdollisa, kun muistetaan että suurin osa kirjojen luokittelusta perustuu hyvinkin pieniin vihjeisiin.
3: Kolmas kohta on mielestäni kiinnostavin. Siinä on kaksi ääripäätä, joihin jämähtäminen tuottaa huonoa kirjallisuutta ja huonoa taidetta ylipäätään. Siinä vastakkain ovat virheet (1) liika kliseisyys, jolloin henkilö toisintaa lajityypin sisältöä niin tarkasti että on kuin kaikki olisivat jo lukeneet sen. (2) Liika säännöttömyys, jolloin tulos on satunnaista eikä siihen pääse sisälle. Hyvä osuu sitten näiden kahden välille.

Näin teoriassa. Mitä teen käytännössä? Vihaan tietysti lajityyppejä! Yksinkertaisesti jotkut genret eivät vain istu. Tällä taas ei ole juuri mitään tekemistä laadun tai tuottamisen vaikeuden kanssa. Moni ei esimerkiksi pidä rapista: Ensin he kertovat että he pitävät "kaikenlaisesta musiikista", mutta rapin kohdalla vastaan tuleekin "eihän se ole musiikkia". Sama on tietysti teknomusiikissa ja vaikkapa humpassa. Jo "prätkähiirissä" Lalli Leipäjuusto kiduttaa hiirien motskareita soittamalla niille/heille Arja Korisevaa. (No fence, Arja) Omalla kohdallani tämä löytyy kirjallisuudesta.

En yksinkertaisesti pidä elämänkerroista. Olen lukenut joitakin, yhdestäkään en ole pitänyt.

En muistelmista, omaelämänkerroista enkä haamukirjoittajien tekemistä elämäntarinoista. Yleisesti elämäntarinamuotoon kirjoitettu fantasia on vähemmän ärsyttävää. Mutta joskus törmää "elävöitettyyn historiaan", jossa kirjoitetaan fantasiaa muta yritetään tehdä siitä mahdollisimman historiallisesti tarkkaa. Näihin tämä omaelämänkerrallinen juttu ärsyttää. Toisaalta jotkut kuvaukset elämästä käyvät. Voin lukea kirjan vaikka Hitleristä ja hänen ideologiansa vaikutuksista. Tässä kohdassa nyrkkisääntö löytyy Charles Darwinin kautta: Siinä vaiheessa kun kuvataan ajankuvaa, evoluution ympärillä pyörivää hulabaloota ja mukana on Darwinin sairastelua, se menee. Mutta kun hän taas miljoonannen kerran astuu "Beaglen" kannelle kiertelemään, eli kun itse asiassa astutaan kauemmas oppihistoriasta ja siirrytään päiväkirjamuotoon, se yksinkertaisesti alkaa tympimään. "Maailman laidalla" -elokuva on kertonut samoja tarinoita ja siinä on sentään Russell Crowe.

Edes se, että Norman Mailer sanoi näistä että "Useimmat muistelmat ovat sanallista kosmetiikkaa." ei muuta sitä että lajityyppiä voi tehdä laadukkaasti. Mutta mikään laatu ei muuta sitä että minä en pidä niistä. Kutenkin lajityypissä voidaan ymmärtää ja saada ajatuksia:
1: Vaikka elämänkerta olisi miten henkilönpalvontaa ja propagandasävyistä oman hännän nostoa, ne voi heijastaa muihin teoksiin ja saada arvokasta juttua siitä miten henkilö on heijastanut systeemit. Lopputuloksena saadaan vähintään kyökkipsykologisia oivalluksia.
2: Vertailu tuo esiin sen, mitkä asiat on nostettu esiin ja toisia ei. Tämä taas on oivallista lähtökohtaa esimerkiksi diskurssianalyysin soveltamiselle. Omaelämänkerta tai päiväkirja, jos jokin, on hyvä lähde tälläiselle. Ainoastaan nauhoitettu, mielellään vielä spontaanisti nauhoitettu, pätkä olisi parempi, koska siinä olisi mukana taukoja ja lausuntavirheitä, joista saa irti erilaisia asioita.
3: Niissä hahmot esiintyvät usein, toki usein jollain tavoin sankarillistettuina ihmisinä / niissä tahriutunitta mainetta yritetään puhdistaa kun yritetään kertoa se toinen puoli asiasta. Mutta kansiin päätyvät elämänkerrat ovat yleensä poliitikkojen, näyttelijöiden, taiteilijoiden, upseerien, seikkailijoiden, tiedemiesten ... ja muiden vastaavien kuuluisuuksien elämänkertoja. Niiden kohdalla glorifiointi tai demonisointi on usein tapahtunut jo ennen kirjan julkistamista. Tätä kautta ne myös usein inhimillistävät näitä kohteita. Ja jokainen ihminen lienee jollain tavalla ihan mielenkiintoinen olento.
4: Niissä saa uutta perspektiiviä historiaan. Ne paitsi ovat vertailun kohteita, myös niiden kautta vertaillaan muita. Jos väärässäolijoiden näkemykset katoavat, emme tietäisi voittajien hyvyyttä. Ja säilymisen kautta voidaan sanoa toisaalta sellaisia lauseita kuin "historia on voittajien kirjoittamaa".
5: Kirjoihin mahtuu joskus myös sävyä näkemyksestä, eräänlaiste "miltei hiljaista tietoa", jota on ehkä vaikeaa sovittaa akateemiseen määrittelyyn, mutta joka nousee esiin esimerkiksi tarinoiden ja tapahtumakuvausten kautta.

Siksi lajityypin vihaaminen ja siitä pitämisen syyt ovat vaikeita. Voi olla että henkilönpalvonta ärsyttää minua, jolloin lajityyppi jää lukematta. Mutta toisaalta voin ollakin henkilönpalvoja ja minua ärsyttää se, että he lakkaavat olemasta kaukaisia objektiivisia kohteita jotka ilmenevät pelkästään ideologioidensa ja tuottamiensa logiikan ja argumenttien ja näkemysten kautta. Sisältä, omasta persoonasta, eroa on yllättävän vaikeaa nähdä. Keskenään ristiriitaiset vaikuttimet voivat ajaa samaan lopputulokseen. Ehkä se on peräti tapauskohtaista, eli en halua että joku glorifioidaan ja en toisaalta halua että johtotähdistäni tehdään ihminen. Ken tietää? Minä en.

Toisaalta kuitenkin seuraan joitakin tuntemieni ihmisten blogeja, jotka ovat hyvinkin omaelämänkerrallisia. Ja joka Urho Kekkonenkin menee mukavasti henkilökohtaisten lyhyiden anekdoottejen kautta.