Olen ollut viime päivinä muutamaan otteeseen huvittunut. Sillä sosiaalisen median puolella eräs periaatteessa ystävällinen setä on sitä mieltä että hikipedistin statukseni tekee minusta merkityksettömän pellen. (Suhtaudun häneen sen verran positiivisesti että en mainitse häntä nimeltä. Jos hän olisi mielestäni kusipää, käyttäisin nimeään ja suoria lainauksia iloiten. Koska se on sitä mitä sananvastuu mielestäni tarkoittaa. Seurauksia. Etenkin negativiisia seurauksia väärästä toiminnasta.)
Ja että hikiprojektin olemassaolo tekee minusta ihmisen jolla on liikaa vapaa aikaa. Hän on toki siinä mielessä oikeassa että hikipedia on tuskin hirveän kunnioitettava meriitti. Kuitenkin sitä on tehty vapaa-ajalla. Ajalla jona tuo samainen mies itse katsoo televisiota ja raapii persettä. (Tunnin aikana minä pystyn kyllä halutessani kirjoittamaan jutun tai pari. Etenkin jos sitä edeltää pakko-odottelua julkisissa kulkuvälineissä työn päätteeksi ja ennen sitä. Jolloin mietintätunteja tulee "kuin ilmaiseksi" ja lopputulos tuottaa yllättävän vähän lisävaivaa.) Siksi meidän välissämme onkin sellainen epäsuhta että hän voi moittia mitä minä teen vapaa-ajalla mutta minä en tiedä mitään hänen saavutuksiaan edes työ-elämä mukaanottaen. Hän onkin merkityksettömämpi kuin (Mc Vittu)meitsi.
Kuitenkin tämä narrin status on ymmärrettävä. Nykyään ihmisiä mielellään tiivistetään yhteen kaavaan. "Trolli" ja "pelle" tarkoittavat suunnilleen sitä mitä setäkin sanoi. Että ei ole mitään arvoa antaa keskusteluun ja jos ei ymmärrä tätä niin oma vika.
Itse olen kuitenkin kokenut että matalan pieruvitsien heittämisen lisäksi hikipedialla on syvempiäkin arvoja. Nimittäin paskaa koskevia vitsejä ja tuhkaluukkuun tunkemis homovitsejä. Tämän syvän lisäksi hikipedia periaattessa tarjoaa tilaa syvällisempiinkin arvoihin. (Jolloin ei puhuta hikipedian keskimääräisestä artikkelista. Jolloin puhutaan konseptista josta olen tuskastuttavan tietoinen. Saati siitä mitä on tullut poistettua joka ahdistaa niin paljon että on hämmästyttävää että aivoverisuoneni eivät ratkea ja sininen veri ala valumaan sieraimestani. Nyt puhutaan niistä "harvoista helmistä" jotka ovat kenties nekin ainakin osittain hanurista.)
Narreja on pitkään käytetty koska he ovat tarjonneet mahdollisuduen tuoda tietoon kritiikkiä joka ei olisi poliittisesti korrektia. Narrius ei olekaan tällöin tavallaan pelkkää tyhmäilyä vaan rooli. Tätä konseptia kuvaamaan voidaan antaa antiikin käsite prosopopoiia, joka tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että otetaan jonkinlainen rooli, toisen ihmisen, kuvitteellisen hahmon tai muun vastaavan osa. Joka sitten ilmaisee asioita jollain tavalla.
Mielestäni relevantti on Jim Hensonin Kermit -sammakko. Kermit ei toki ole hahmona keksimonsteria syvällisempi hahmo. Mutta on kuitenkin sanottu että tämän hönkivästi nauravan sammakon tärkeänä roolina on ollut se, että Henson on sitä kautta voinut ilmaista joitain omia näkemyksiään asioista jotka muutoin olisivat kenties jääneet sensorien haaviin. Kun asiaa ei sano Henson vaan käsinukke Kermit, kyseessä on huumori. Jokin jossa "en se minä sanonut vaan rooli" on samanaikaisesi paskapuhetta että totisinta totta. (Jotta Hensonin lausunto sopii Kermitille, sitä pitää tietysti muotoilla. Joten roolilla on jokin merkitys.) Minä pyrin olemaan vähän kuin tämä. Joskin ilman sammakkoa tai ulkopuolisia rooleja. Roolitan yksinkertaisesti itseni. Se on zenimpi näin.
Minusta oikea tapa reagoida minuun onkin se, että ymmärtää että asioissa on "koomista lisää" ja "jahkailevaa kieroilua" jossa retoriikka käyttää myös kovia täydennyskeinoja. Eikä aina olla ihan tosissaan ja sanota mitä tarkoitetaan. Mutta siltikin esiin tulee kysymyksiä joita olisi syytä miettiä. Se mitä sanotaan ei välttämättä ole oikea mielipiteeni edes, mutta sen esiintuominen voi esimerkiksi pakottaa analysoimaan omia käsitteitä asiaan liittyen. Kysymys joka hämmentää ja pakottaa täsmentämään omia ajatuksia ei ole ehkä oikea mielipide mutta se on oikea kysymys. Jopa silloin kun se on muotoiltu vittuilevaksi statementiksi.
Koenkin merkittävimmäksi arvokseni sen, että olen siinä mielessä vaikeatulkintainen tyyppi että en itse asiassa ole jämähtänyt yhteen tyylilajiin. Tulkitsija joutuu aina kontekstoimaan tekstin. Miettimään mikä on asiallista ja mikä ei. Värittää vitsin vitsiksi ja pointin pointiksi. Ja tajuta milloin nämä ovat yksi ja sama. Se ei ole helppoa ja lukijalla on taatusti vaikeuksia. Tämä vaikeus taas on tärkeää koska se on harjoittelua. Hänestä tulee pakostikin parempi, koska tämä pähkäily ja päänraapiminen ja minun hölmöilyille naureskelu opettaa hänelle kykyä ymmärtää, tulkita, lokeroida ja käsittää asioita. Jos se olisi helppoa kaataisin vain päähän tietoa ja mielipiteitä. Joka olisi ahdistavaa. (En halua maailmaa joka koostuu omista klooneistani. Olen kenties hullu mutta niin hullu en ole!)
Mielestäni vapaa-aikaansa ei voi juuri opettavaisemmin, paremmin ja luovemmin ja tuottavammin käyttää kuin miten omani käytän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti