"Ei makeaa mahan täydeltä."Lauri Järvilehto kirjoittaa usein menestymisestä ja onnellisuudesta. Nyt hän on kirjoittanut aiheeseen liittyvän kirjoituksen "Tehdään Nallesta onnellinen". Aihe koskee tuloeroja ; Kansa on huolissaan rikkaista, ja asioita katsotaan lähinnä talouden kautta. Mutta onnellisuus ei ole suoraa seurausta rahasta. Talouskasvu perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen ei enää tuota samanlaista iloa. Kuvaukseen sopii tavallaan Epikuroon ruokaa koskeva varoitus ; Nälässä ei ole hyvä, mutta ahminnasta ja mässäilystä tulee vain mahanpurut.
Siksi Järvilehdon mukaan tuloerot johtavat tuhlailukyvyn lisäksi valtaan ; Rikkailla on rahansa vuoksi vaikutusvaltaa. Hän näkee ongelmana sen, että rikkaat ovat onnettomia "Roopeankka-polot istuvat rahakirstuillaan peläten, että voro tulee ja vie." Rikkaat eivät olekaan mesenaatteja vaan tiedostavat olevansa potentiaalisesti köyhiä. Järvilehdon mukaan tilanne muuttuu jos rikkaista tehdään onnellisia. Onnellinen rikas kun auttaisi muita.
"Onnellisuus on velvollisuutemme."
Järvilehdon puhe liittyy vahvasti filantrokapitalismiin. Siihen voi tutustua esimerkiksi Matthew Bishopin ja Michael Greenin "Philantrocapitalism" -kirjassa. Siinä korostetaan sitä miten ratkaisua haetaan Bill Gatesin tapaisista superrikkaista, joiden hyväntekeväisyyteen vuosittain laittamat rahat ylittävät WHO:n vuosibudjetin.
Ajattelutapa on amerikkalaisperäinen ja kirjoitinkin siihen liittyen vastikään. Sen sävyt ovat paikoin sellaisia, että huvittuneena voi jopa tulla mieleen markkinamiesten sanojen "visio" ja "missio" uskonnollisperäinen alkuperä.
Sen varhaisempien näkemysten piiriin kuuluu esimerkiksi tihkumisteoria, jonka mukaan rikkaat kuluttavat esimerkiksi kultaseppiin ja tuhlailevat, joten he parantavat yhteiskunnan hyvinvointia laittamalla rahaa kiertoon. Tämän ongelmaksi jäi se, että rikkaat myös säästivät. He eivät eläneet "kuin huomista ei olisi", vaan keräsivät pesämunia. Eikä tuhlailukaan jaksa useita innostaa. Rikkaat eivät välttämättä alakaan elämään ylettömästi. Jos rahan kierto on hyväksi, niin rahan laittaminen köyhille johtaisi rahan kierron maksimoitumiseen, koska kaikki rahat menisivät tarpeellisiin laskuihin.
Perinteinen talousteoria, jossa tekninen raha ja bruttokansantuote ovat keskiössä, on painopisteet siirretty sellaisiin sanoihin kuin flow, innostus ja onnellisuus. Sen keskeiseksi vastustuksen kohteeksi on nostettu tehoton työntekijä, jonka kahvitauot on minuuttiaikataulutettu ja työtä tehdään mahdollisimman tehottomasti. Tällä taatusti murennetaankin tietynlaista virkamiesten vallankäyttöä ; Jokainen on taatusti kohdannut tälläisen "leipääntyneen" työntekijän. Mika Sipura löysi sellaisia käydessään poikansa kanssa terveyskeskuksessa. Tälläinen sopii itse kunkin kokemusmaailmaan.
Tämän ratkaisuun haetaankin inspiroitumista. Esimerkiksi ratkaisuksi on ehdotettu jopa osa -aikatyötä. Lyhytaikaiseen sopimukseen liittyvä työpaikka ei ole "turvasatama" jonne tullaan laiskottelemaan kun ei pidetä itse tekemisestä. Ja toisaalta osa -aikatyöntekijä saa vaihtelua. Toiset, kuten Handy, taas korostavat joustavuutta ; Työajan ja arkielämän raja muutetaan häilyväksi. Työn ja muun elämän välistä kuilua kavennetaan.
Handyn kirjassa "The New Philantropist" katsotaan yritysjohtajia. Ideana on se, että anteliaisuutta korostetaan ja että köyhien tulisi vain antaa rikkaiden tehdä hyvänsä ja olla puuttumatta asiaan.
"Parempi olla rikas ja terve kuin köyhä ja kipeä."
Ongelmana tässä on se, että laiskuuden syykin voi olla onnettomuus. Jos työstä ei tule onnelliseksi, tulee helposti leipääntyneeksi. Osa -aikatyö taas tekee juuri sen, minkä mahdollinen köytyminen tekee "Järvilehdon rikkaille" ; Epävarmuus tulevaisuudesta tekee hermostuneeksi. Ja tämä ei paranna työtehoa tai onnellisuutta.
Rikkaudenkin kohdalla on hyvä huomata, että se kenties lisää vaikutusvaltaa. Mutta samalla se antaa valtaa määritellä hyvä. WHO:lla on koulutettuja ihmisiä tekemässä ja miettimässä päätöksiä budjetoinnista. Bill Gates taas voi syytää rahaa juuri siten kuin hänestä hyvältä tuntuu. Tämä lahjoitus ei väistämättä maksimoi selviämistä. Asia on olennainen. Sillä suuria tuloeroja on koeteltu historiassa.
Ennen muinoin aateli oli hyvin rikasta, oli isot tuloerot. He eivät kuitenkaan vuotaneet hyvinvointia. Itse asiassa melko tuore "Historia" -lehti kertoikin eräästä rikkaasta ylimyksestä, joka rakasti kaunotaiteita. Hän rakennutti linnoja, ja maalautti valtavan hienoja ja kalliita kirjoja. Ympärillä riehui rutto ja hänen alaisensa kapinoivat. Taidekirjoissaan ja projekteissaan ylimys esitti itsensä ihanteellisena ja kirjassa näkyy muun muassa ulkomailta tuoduilla väreillä tehdyssä kuvituksessa hänen maitaan joissa ahkerat ja onnelliset työläiset puuhastelivat. Keisari Nero on toinen esimerkki tapauksesta, joka kohdisti innostumisensa kohteeseen, taiteisiin, valtavan paljon rahaa. Yhteiskunta kärsi.
Toisaalta voidaan kysyä sitäkin, että jos verot olisivat kovemmat, Bill Gates ikään kuin pakotettaisiin lahjoittamaan. Tämähän ei aiheuttaisi onnetonta mieltä, paitsi jos onnellisuutta alkaa mittaamaan rahassa. Mutta kun puhuttiin rahasta köyhien kohdalla, tämän piti olla irrelevanttia. Tosiasiassa köyhä on useammin sellainen jolla ei ole varaa edes perustarpeisiinsa. Megarikkaan todennäköisyys pudota köyhyysrajan alapuolelle on varsin pieni - verrattuna esimerkiksi minuun.
Filantrokapitalistien kohdalla näyttääkin olevan erikoista se, että tuloerot ovat merkittäviä ja eivät ole merkittäviä samanaikaisesti. Ja raha liittyy onnellisuuteen mutta ei liity onnellisuuteen. Ja tätä liittyy-eiliity -hippaa käydään aina sen mukaan onko kohteena köyhä vai rikas. Jos raha on vaikutusvaltaa, niin miksi köyhille ei haluta antaa enempää vaikutusvaltaa, jolloin talous muuttuisi demokraattisemmaksi? Jos liika raha tuottaa vain krapulaa, eikä vaikuta onnellisuuteen, niin miksi ei kupata "niin maan perkeleesti" rikkailta kun se vaikuttaa heihin vain marginaalisesti? Jos onnellisuudessa ei ole kysymys rahasta, niin miksi ihmeessä rikkaiden verottamisen vähentäminen olisi olennaista?
1: Eli "rikkausonnellisuuspuheessa" on tässä kohden selvästi ekvivokaatio.
On toki selvää, että onnellisuuspuheessa on paljon perää. Onnellisuus on eri asia kuin rikkaus. Onnellisuus kuitenkin liittyy rahaan. Ja siinä missä keskimääräinen bruttokansantuote ei välttämättä johda onnellisuuteen tai kerro, tuloerot vaikuttavat kovemmin. Filantrokapitalisti tietysti ajattelee että jos ihmiset ovat onnellisia, on maan taloudellinen menestyskin hyvä.
Otan kuitenkin simppelin esimerkin. USA:ssa malli on lähempänä filantrokapitalistien ajamaa tilaa. ; Siellä tuetaan kilpailua. Suomessa progressiivinen verotus on kovempaa ja köyhiä hemmotellaan rikkaiden verorahoilla. USA:ssa on kuitenkin slummeja. Niissä taas on ihmisiä, joilla ei ole isosti mahdollisuuksia. Siellä lentelevät sellaiset asiat kuin luodit. Uskallan väittää että he ovat onnettomia. USA:ssa ongelmana ei ole se, että rikkailta viedään verorahat. Siellä on liikaa onnettomia köyhiä jotta onnelliset megarikkaat painaisivat. Edes Bill Gates ei ole ratkaissut slummiongelmaa.
Erikoisinta onnellisuuspuheessa on kuitenkin se, että keskeisenä keinona on syyllistäminen. Kun nähdään vaikkapa tehoton sairaanhoitaja, vaaditaan tältä onnellista työntekoa. Onnellisuus on ikään kuin valinta. Jos rikas masentuu progressiivisesta verotuksesta, syy on köyhien. Eipä ihme, keskustelua johtavatkin varsin varakkaat herrat. He luultavasti ovat tehneet työtä jossa on sen verran valinnanvapautta, vastuuta ja kiinnostavuutta että he kokevat onnellisuuden valintana. Tosiasia on kuitenkin se, että monet palveluammatit ovat junnaavia ja toistavia. Tehtaassa liukuhihnalla on tylsää koska se toistaa samaa ilman mitään vapautta muuttaa tilannetta.
1: Filantrokapitalistit harvoin kokeilevat. Tai voivat kenties kokeilla vähän aikaa hommaa ja uutuudeninnolla jopa pärjätä vakiintuneille työntekijöille. Mutta haluaisin nähdä samat filantrokapitalistit pakotettuna osaansa vuosiksi. Rahat vaikka jäädytettäisiin ja sanottaisiin että et välttämättä saa takaisin. Sillä aivan kuten asiaan liittyvä tarina kertoo : Slummeissa voi elää parin kuukauden koeajan, jos taskussa on rahat jotka takaavat pääsyn pois. Slummeissa elävillä tätä vapautumislippua ei ole, joten he eivät voi ajatella tilaa yhtä kauaskantoisesti väliaikaisena.
Minun vastaus filantrokapitalisteille on se, että annan heidän olla onnellisia siinä vaiheessa kun he tekevät massasta onnellista. Siihen asti "laitoinpa tässä näin monta miljardia hyväntekeväisyyteen" on vain kehuskelun makuista. Jos rikkaat ovat niin hyväntekijöitä, luulisi että koko puhetta filantrokapitalismista ei tarvittaisi. Hommathan olisivat ratkenneet ylimysten voimin jo keskiajalla - tai viimeistään valistusajalla jolloin ihmiskuva vapautui.
Kuvassa bloggaaja tavaravuorensa keskellä. Näyttävät tuovan jotain lohtua. Tai sitten tuo pupu on sukua sille kuuluisalle "Monty Pythoneiden" jänikselle. Niin tai näin, raha tekisi bloggaajan nykyään taatusti ... onnellisemmaksi. Kuva Erkki Hämäläinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti