Thomas Müller on kuuluisa kriminaalipsykologi. Hän tekee työkseen profilointia. Hän on ollut mukana myös näytelmien tulkinnassa ja saanut tätä kautta näkyvyyttä, hän on "TV:stä tuttu". Siksipä kun hän kirjoittaa teoksen työstään, olen vakuutettu : Luvassa olisi odotettavissa opettavaista ja viihdyttävää. Ja jotain jossa on "mustaa psykologiaa", joka viehättää sellaisella pörröisellä tavalla kyynistä mieltäni ja tarjoaa elämääni sellaista lohtua jota juuri mikään muu ei kykene tarjoamaan. Siinähän ihan lämpenee se tyhjä kohta rinnassa siellä kylkiluiden sisäpuolella. Menen siksi kirjastoon lainaamaan kirjan nimeltä "Ihmispeto".Kirja lukukokemuksena.
Ensimmäinen ja viimeinen asia minkä kirjasta saa esiin on se, että se on kirjoitettu todella kummallisesti. Müller ei todellakaan ole kirjailija ; Hän käyttää esimerkiksi toistoja ja kursivoituja lauseita - ja pahimmillaan kursivoituja toistoja - koko kirjan ajan. Lisäksi kaikkea korostetaan dramatisoidulla narraatiolla. Kaiken kruunaa kirjan loppu jossa kerrotaan että Müller oli haastatellut erästä rikollsita oikeasti, mutta tämä rikollinen ei ollut halunnut oikeasti pelotella tai uhata tai myrkyttää tai muuten tappaa Mülleriä. Kun tätä ennen kirjassa on pitkin matkaa käsitelty dramaattisesti juuri tätä haastattelua ja jossa haastattelija esiintyy kokien ties mitä murhaparanoiaa, on se ratkaisuna vähintään kummallinen.
Ja loppupuolella olevat teatterimaailmaa koskevat jutut tuntuvat muhun kirjaan huonosti istuvalta. Abstraktin tekstintulkinnan soveltaminen tuntuu jopa epätodelliselta kun sitä on alustettu aidolla elämällä.
Lukeminen tuntuu siltä kuin joku yrittäisi ampua päähän sarjatulella löysää makaronia. Sitten sitä vaan jossain vaiheessa tajuaa että hän on tottunut puhumaan suullisesti. Kirja noudattaa siksi vakuuttavan ja opettavaisen puheen keinoja. Tekstinä tulos ei ole yhtä vakuuttavaa. Sen jälkeen kirjan ehkä pystyy lukemaan.
Toisena hyvänä puolena kirjassa on se, että se näyttää minkälaisen omistautumisen asia vaatii. Kirjahan on kuitenkin samalla dramatisoitu omaelämänkertakin. (Kirja yrittääkin minusta olla liikaa kaikkea, eikä se siksi onnitu olemaan yhtään niistä. Dramaattinen trilleri+omaelämänkerta+profilointia for dummies+näytelmien tulkintaa kriminaalipsykologian avulla) Müllerin kiinnostus aiheesta näkyy aivan alkusivuilta asti. On selvää että tällä miehellä on se kuuluisa harjaantumisen "10 000 aktiivista työtuntia" takana. Intohimo on selvästi elämäntapa. Eikä kyseessä ole mikään lahjakkuus psykologisessa silmässä ja intuitiossa.
Sisältönsä puolesta kirja kuitenkin tarjosi olennaisia asioita profiloinnin ymmärtämiseen. On kenties reilua puhua jatkossa vain siitä.
Kirjan kenties tärkein anti on siinä että profilointi ei ole mikään mututuntumalla rakennettu oletus. Sitä ei voida tehdä intuitiolla. Profilointi tehdään vertailemalla. Ja vertailut tehdään jo tehtyihin ja tiedettyihin rikoksiin. Intuition heikkoutta valotetaan pitkin kirjaa varsin hyvin. Itse asiasa niin hyvin että kirjan huono tyyli todennäköisesti kätkee asiaan tutustumatonta lukijaa.
1: Esimerkiksi Müller kuvaa esimerkkinä valokuvaa jossa on kolme miestä. Kaksi ovat poliisihenkilöitä ja yksi on murhaaja. Toisen poliisimiehen silmät ovat kiinni ja toinen on hieman kumarassa. Murhaaja hymyilee keskellä. Alaa opiskelevat, siis keskivertoa fiksummat, ihmiset arvaavat kuvasta pääsääntöisesti väärin, sitä jonka silmät ovat kiinni. Jos kuvasta kerrotaan että siinä on ansa, ihmiset alkavat arvaamaan kumarassa olevaa miestä.
2: Müller korostaa rikollisen lähellä olleita esimerkillä jossa ensin kun joku jää kiinni kaikki sanovat miten uskomatonta oli että tämä oli murhaaja. Sehän kävi perheen kanssa ulkona ja autteli muita. Pian kaikki alkavat kuitenkin korostamaan sitä miten tässä kiinni jääneessä oli sittenkin jotain epäilyttävää. Tähän syynä on se, että kaikissa ihmisissä on hyviä ja huonoja puolia. Perusarki rakentuu luottamukseen: Siihen että kaupan kassa tai kanssa -asiakas ei ammu minua tai ryöstä minua kun menen Siwaan. Kiinni jääminen rikkoo tätä odotusta. Kaikissa on kuitenkin sen verran epäilyttäviä piirteitä että kun kiinnijääminen ja syyllisyys on "pakko hyväksyä", ihmisten tulkintatapa alkaa painottamaan näitä piirteitä. Tosiasiassa murhaajilla ei ole erikoispiirteitä. (Mann toisteleekin kirjassa tähän liittyen Kainin merkistä ja maan ruopimisesta kursiivein...)
3: Müller muistuttaa jopa siitä että profiloijakaan ei pääse psykopaattien pään sisään. Profiloija ei siksi tiedä mitä sarjamurhaaja ajattelee ja tuntee. Rikollinen saadaan kiinni muulla tavalla kuin sympatiantunteella.
___3.1: Jopa haastattelututkimuksia, joita Müller pitää tärkeänä tietolähteenä, olennaista on huomata että niitä ei tehdä siksi että oletettaisiin rikollisten puhuvan totta. Sanat ja teot ovat eri asia. Selvä valehtelu antaa vihjeitä joita voidaan soveltaa vastaaviin tapauksiin. Ja itse vastaaminen on valintatilanne, jolloin saadaan aineistoa miten henkilöt sanovat.
Intuition ja pään sisään menemisen sijasta sijasta vertaillaan vastaavanlaisiin rikoksiin.
Vertailussa taas katsotaan valintoja. Näitä taas löydetään yksityiskohdista. Yksityiskohdissa taas on se ovela piirre, että vaikka jokainen yksittäinen rikos on yksityiskohtien kirjon vuoksi uniikki, ei yksityiskohdat sinällään ole uniikkeja. (Vaikka esimerkiksi jokainen puukotus on uniikki, ei puukottaminen ole ainutkertainen tapahtuma.)
Müller korostaakin konkreettisen kirjepommin kautta miten suoritteeseen liittyy helposti paljonkin valintoja. Esimerkiksi kirjekuoren muoto, onko siinä ikkuna vai ei, sen väri, ja muut ovat yksityiskohtia. Samoin se, onko postimerkkejä laitettu liikaa vai oikea määrä. Onko merkit laitettu postissa vai onko ostettu irtomerkkejä. Onko kirje viety itse perille ... Luettelossa on paljon tälläisiä yksityiskohtia, joista syntyy helposti viisikymmentäkin valintaa. Suuri osa näistä on tietysti sattumaa ja merkityksettömiä. Mutta osa on ratkaisevia. Siksi Müller korostaakin että kokonaisuutta on vertailtava. Se, onko esimerkiksi postimerkki liimattu vinoon ei vielä yksinään kerro paljoakaan : Joskus se voi olla tärkeä valinta ja joskus vain sattumaa. Mutta kun se liittyy moniin muihin valintoihin syntyy kokonaiskuva.
Kokonaiskuvan synnyttäminen taas vaatii paljon työtä.
Myös kirjepommin tekotapa voi kertoa paljon. Etenkin jos sen tekeminen on vaikeaa. Jos valinnoissa on kohtia joita on hyvinkin vaikeaa tehdä, epäillyn löytäminen on helppoa. Viisas voi teeskennellä taitamatonta, mutta taitamaton ei kykene uskottavasti tuottamaan mestarisuorituksia. Jos tälläisiä taitoja osuu kohdalle parikin, rajoittuu syyllinen hyvinkin pieneen määrään ihmisiä.
Kirjan hyvät puolet ovat arkijärjen ja intuition epäsopivuuden huomaamisessa. Ehkä me tulemme arkielämässä toimeen sen kanssa. Ehkä ne toimivat tavallisiin ihmisiin riittävän hyvin. Mutta etenkin "ne kaikista hulluimmat murhaajat" eivät ole tavallisia ihmisiä. He ovat vakuuttavia ja taitavia manipuloimaan. Ja tämä ei näyttäytyy siten että heillä olisi kynnet ja hampaat. Vaan päin vastoin, he ovat uskomattoman viattoman oloisia. "Uskomattoman raaka ihminen" ei ole tuntomerkki vaan tekotapa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti