"Etsi ja tuhoa ainoa käskynsä, loputon lupaus kivusta. / Rajaton tahto ja voima pahaan. / Yllään vain hiljaisuus kaikkeuden."(CMX, "Rusalkai")
Keskustelukulttuuri internetissä on nykyään usein julkista, nopeatempoista ja kovaa. Yhtenä syynä on tietysti se, että keskustelussa on vallankäytöllisiä elementtejä. Ideaalit kohtaavat ja vääntö on aiheiden persoonallisen painoarvon vuoksi kovaa. Aihe ja oma persoona sekoittuvat, erimielisyys on uhka identiteetille. Tätä kautta väittely on helposti ja pahimmillaan eräänlaista esilyömistä.
"Mondays I am Homophobic, On Tuesdays I am a Racist, On Wednesdays I am Unrational Denialist, On Thursdays I am Sexist, On Fridays I am Misogynist. I'd like to be Islamophobic, Greedy Capitalist and Gunmaniac, but I can't seem to squeeze them in. (I want to take the weekend off!)"
Yllä oleva lausunto on peräisin turhautuneelta USA:laiselta konservatiivilta, jonka kaverina satun olemaan. Hän on sellainen oikein reipas kaveri, joka on suora ja rehellinen. Ja on onnistunut kokoamaan itselleen merkittävän määrän punaniskojen erikoisuuksia. Turhautuminen on kuitenkin yleisinhimillistä, ja yllä oleva kuvaa tietyllä tavalla tilaa joka vallitsee. Tilanne ei ole mukava. "Päivittäinen kiusanteko vaikuttaa minuun enemmän kuin suuret teot. Tuhat hyttysenpistoa tuntuu pahemmalta kuin yksi suuri isku päähän" kirjoitti Victor Klemperer, juutalainen joka kirjoitti kokemistaan natsien nousuaikojen vihamielisyydestä päiväkirjaansa joka julkistettiin hänen kuolemansa jälkeen. Tämä kuvaa "jollakin tapaa" uskonnottomien tilaa yhä nykyäänkin.
Keskustelumaailma on usein aggressiivinen. Nimittely tuntuu hyvin laajasti kiusaamiselta. Ja sitähän se helposti onkin.
Kun minä olin koulussa, oli erilaiset pilkkanimet vakiona. Usein ne olivat sellaisia että ne eivät osuneet jolloin ne loukkasivat sitä kautta että itse ei samastu pilkkaan ja tätä kautta tilanne tuntuu epäreilulta. Joskus pilkkanimet jopa sopivat kohteeseensa, mutta se ei hirveästi lohduta kiusattua.
Kiusaamisessa oli - ja varmaan on yhä - aivan tavallista että esimerkiksi opettajan tai muun tahon puuttuessa koulukiusaamiseen kiusaaja kertoo jollain tavalla että "ei haukku haavaa tee" tai että kyseessä on vitsi. Puolustautuminen tälläistä vihjailua vastaan on vaikeaa. Ja yleisön kannalta tilanne näyttää siltä että jos kiusattu suuttuu, katsotaan että "se koira älähtää johon kalikka kalahtaa". Tai on vähintään huumorintajuton.
Joskus sitä voi loukkaantua juuri siksi että pilkka ei osu, siksi että hyökkäyksellä eristetään ihminen, kielletään tältä tavallaan seura ja ystävyys. Tiedän että ameriikan punaniskaakin itkettää.
Mika Sipura kirjoitti pahuudesta seuraavaa : "Minusta ikävintä on ilkeys jota ilkeä ei lopeta huomattuaan että toista sattuu. Maassa makaavan potkiminen. Julmuudeksikin sitä kutsutaan. Samalla tulin myöntäneeksi primitiivisyyteni. Kyky lopettaa alistaminen on sosiaalisen elämän yksinkertaisin periaate."
Kiusaaminen on ehdottomasti paha asia. Mutta sitäkin vallitsevampi.
"Ja kerrotaan, hänen voittaneen ajan ja hävinneen sielunsa pimeydelle."
(CMX, "Kosmologisen vakion laulu")
Konservatiivi kokee nimittelyä. Mutta se on tietysti tuttua muuallakin. Kun aikanani liityin uskontokeskusteluun luullen että uskovaiset olisivat kohteliaita, kun haluaisivat näyttää miten hurskaita ja pitkämielisiä Jeesus heistä tekee, erehdyin. Näytti suorastaan siltä että koulujen rääväsuisin kiusaaja tuomitaan, mutta uskovaisilla vakaumus ikään kuin oikeuttaa kiusaamistoimintaan.
Uskontokeskustelussa ateismi on fundamentalistien kautta määritelty tarkoittamaan automaattisesti moraalittomuutta, nihilismiä. Ja natseja.
1: Joskus jopa niin että "kokemus pyhästä" määritetään Jumalaksi. Tai että on jokin arvokasta ja tärkeää, olisi tämä Jumala. Näin ateismi määrittyy tietysti nihilismiksi, mutta kysymys onkin sen jälkeen että miten tälläinen outo määritelmä sopii ateisteihin, joiden Jumalamäärittely on enemmänkin "älyllinen taivaallinen voima joka on ihmsen tehnyt ja joka mahdollisesti komentaa kirjassa X." joka on määritelmällisesti olennaisesti erilainen.
Jos kannatat evoluutioteoriaa, tai olet uskonnoton tai ateisti, on ikään kuin automaattista että olet natsimyönteinen hedonisti joka on rasisti ja hakkaa koiria.[1] [2] [3] [4] (Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Saisin siihen melko helposti satoja ellen tuhansia linkkejä.) Kaikki negatiiviset assosiaatot ja yhteydet heitetään esiin niin kuin ne olisivat jotenkin merkityksellisiä.
Uskonnottomat eivät ole yhtään parempia. He kertovat usein miten kristillisenä aikana on sodittu ja poltettu noitia roviolla, ja tämä ikään kuin "merkitsee jotain". Ikään kuin stigma tarttuisi ja automaattinen seuraus että kaikki kristityt ovat murhanhimoisia. Samoin kommunistien hirmuteot jotenkin tarttuvat uusateisteihinkin. Vaikka tosiasiassa kulttuuriset perinteet elävät ajassa, eikä nykyluterilainen tai nykyateisti muistuta näitä pelotteluissa esiintyviä kauhukuvia.
1: Näillä on olemassa merkitys ja arvo. Ne sanovat että uskovaisuus tai ateismi ei suojaa moraalittomuudelta. No surprice for me there.
Olennaista näyttää olevan määrittelypeli. Kun uskontokeskustelu pyörii, pyritään siihen että otetaan lupa määritellä sekä oma näkemys että toisen näkemys. Esimerkiksi uskovaisten strategiana on:
1: ottaa valta määritellä uskonto sisäisesti sitä kautta että valitaan Pyhä Kirja sekä sen tulkintatavat hallintaan, ja kutsutaan tätä "oikeaoppisuudeksi". Jos ateisti lukee Raamattua ja löytää täältä luvan väkivaltaan, uskovaisten mielestä siinä on "piru lukemassa Raamattua", eli tulkintatavassa on vikaa. Samoin jos joku historiallinen kristillinen toimija on tehnyt jotain ja tulkinta eroaa tästä oikeaoppisuudesta, on tulkinta väärä, eli pahantekijä ei olekaan "aidosti kristitty".
2: Uskovaisella on myös lupa määritellä uskonnottomuus ja sen sisältö. Esimerkiksi rinnastus natseihin ja kertomus että kun uskonnottomuus on pelkkä kannanotto Jumalan olemassaolottomuuteen, siinä ei ole käskettyjä dogmaattisia arvoja joten se on nihilismiä.
___2.1: Ja jos uskonnoton ei yhdy tähän ja nostaa asian esiin, on reagointina seuraavaa : "Ateisti kokee tilanteen ahdistavana koska hänellä on synnintunto ja kaipuu Kristukseen. Mutta hän ei ateistina tajua kristuksen arvoa joten häntä painaa syyllisyys." (Lausunto ei valitettavasti keksitty.)
Tätä kautta reagointi otetaan ikään kuin sitä kautta että se vahvistaa väitteen. Tälläinen asetelma ei ole millään määrittein reilu. Eikä sitä voi perustella millään hyvyydellä : Ateisti jota ensin pilkataan natsiksi tavalla jota hän ei koe itseensä liitettävän ei taatusti lisää sanaa "arvostelukykyinen" pilkkaavaan uskovaan. Tätä kautta vaikutus helposti siirtyy muihinkin sanomisiin.
Samoin uskovatkin lukevat Raamattua kuin piru. Ja selittelevät että miten kommunistien toimet eivät ole seurausta ateistisesta ajattelusta. Puolet eivät tässä pyrinnöissä eroa toisistaan kovinkaan vahvasti.
Tässä kohden on hyvä muistaa että jos jotain tahoa menee haukkumaan, se ei ole keino käännyttää häntä, se pikemminkin opettaa vihaamaan pilkkaavaa tahoa. Minustakaan ei kiusaamalla saatu tottelevaista orjaa, vaan vihainen vihamies-lyöjä-rankaisia-kostaja. Streatfeildin "Brainwash" -kirjan mukaan kiusaamalla ja kiduttamalla ja pieksemällä ei voida käännyttää tai suostutella kohdetta omalle puolelle, se päin vastoin lisää hänen antipatioitaan kohdetta kohtaan. Tämän toki pitäisi olla itsestäänselvyys ilmankin.
Tässä on kuitenkin outoa epätasa -arvoa: Sivustakatsojat.
"No one knows what it's like, to be hated. / to be fated, to telling only lies."
(The Who "Behind Blue eyes")
Normaaliuskovainen nimittäin tietysti toppuuttelee luettuaan yllä olevan. Minäkin saan muistutuksia siitä että tälläinen "edustaa herännäisten lahkojen pahimpia puolia". Varmasti aivan totta. Mutta minun kiusauskäsityksessä on erityinen rooli, jossa on se syvin moraalinen alemmuus. Se ei ole kiusaajassa. Se on sääliöissä. Se on sitä että kun joku ei kykene lopettamaan siinä vaiheessa kun näkee että toiseen sattuu, katsovat ulkopuoliset sivusta eivätkä tee mitään. Vaikka voisivat, jos eivät muuten niin yhdessä.
Uskontokeskustelussa riviuskovaisten asema on varsin erikoinen. Uskontokritiikin kohdalla he erottautuvat fundamentalisteista. Rauhallisesti uskovat - joita on kiistatta enemmistö uskovaisista, jopa fundamentalisteista. Onhan siteeraamani konservatiivi -punaniskakin minusta huumorintajuinen ja hauska veikko - he pesevät kätensä fundamentalistien tekemästä pahasta.
Uskontokriitikoita sen sijaan toppuutellaan, heidän puheestaan ei pidetä. Muistutetaan että se on väärin. Muistutetaan että pitäisi keskustella sivistyneesti ja rauhallisesti. Uskonnottomia verrataan usein fundamentalisteihin, joten olisi hyvin mielenkiintoista nähdä se tasapuolisuus ja reiluus, jossa molempia puolia yritettäisiin toppuutella. Tätä ei tapahdu. On erikoista että uskonnottomien rajua puhetta aktiivisesti kannustetaan loppumaan, ja uskovaisten raju puhe sallitaan "koska vakaumus". Kaikki ovat pinnallisesti tasa -arvoisia, mutta toiset ovat selvästi tasa -arvoisempia kuin toiset eivät.
Sam Harris onkin kirjoittanut siitä miten maltillinen enemmistöuskonto suojelee aggressiivisia vähemmistöuskovaisia tälläisellä toimella. Uskontokritiikki on ikään kuin irrelevanttia ja väärin kohdistettua jos se kohdistuu näihin mätäpesäkkeisiin. Näin ollen koko uskontoa pitäisi vastustaa jotta nämä häiriköt saataisiin kuriin. Ja jos tätä yrittää, on uskonnoton sitten tietysti tosi ikävä ja inhottava vakaumusten vastustaja. Richard Dawkinsin "Jumalharhassa" vastaava asenneomituisuus mainitaan. "Ei vastaa akateemista teologiaa" on tälläinen suojelukeino jolla fundamentalistien valtava poliittinen arvo ja sen kritisointi muutetaan "olkiukoksi", vaikka toimijataho on suuri kannattajamäärällisesti että on kannattajiensa aktiivisuuden vuoksi vaikutusvallaltaan suurempi kuin demokraattisessa maailmassa voisi luulla. Myös Daniel Dennett kirjoittaa tästä asenteesta, ja sen funktio äärimuotojen tahattomana mutta aktiivisena suojakilpenä Aivan kuin uskonnottoman olisi pakko vastustaa koko uskontoa. Vaikka he vastustaisivatkin vain näitä pieniä ääriversioita joiden vallankäyttö yrittää täyttää heidän arkensa ruokarukoukseen pakottamisten kaltaisista "hyttysenpistoista". Tämäkin on itse asiassa sitä että uskonnottomien näkemykset määritellään ulkopuolelta.
1: Erikoisinta on se että uskovaiset esittävät toppuuttelujaan aivan kuin uskonnottomat eivät olisi ikinä ajatelleet tätä vaihtoehtoa. Ja aivan kuin tämä asia ei olisi joka paikassa esilletuotu ja kommentoitu. Jokainen uskonnottomuudesta käsittelevä kirja jollain tavalla sivuaa sitä että uskonnottomuuden uskontokritiikki olisi laitettava kontekstiinsa. Mutta silti tätä kontekstiinlaittamista ei haluta tehdä. Ja syyllinen ei tämän sokeuden jälkeen olekaan uskovaisten tulkinnassa vaan siinä että uskonnoton on paha.
Kiusaamisen rajanvedon ongelma.
"Ja ääni tuntuu selittävän hiljainen ja vakava / kuin jokin tuttu, turvallinen kauan sitten kadonnut. / Se kertoo ruumiin kartaksi ja kivun kertoo kompassiksi. / Valopisteet tajunnassa tehtäviksi selittää"
(CMX, "Kaikkivaltiaan peili")
Minä en tietenkään ole kieltämässä uskovaisten mielenilmauksia. Koen toki ärsyyntymistä jokaisesta pilkasta. Muutama ylittää kaiken soveliaisuuden rajan. Mutta samalla olen sitä mieltä että liian heppoinen kiusaamisesta syyttäminen on hienohelmaisuuden ja sensuurin kautta saatua pakkovaltaa.
Minä olen jo itse asiassa tottunut siihen että pilkkanimi kulkee perässä. Olen oikeastaan aina elänytkin niin, koulukiusattuajoista lähtien. En edes tiedä osaisinko elää ilman niitä.
Olen itse asiassa jopa niin karua mieltä että uskovaisten aggressiot ovat niin itsestäänselvyys että jos uskonnoton tai uskovainen osallistuu keskusteluun ja kärsii näistä niin "ei pidä pelata jos ei kestä".
Liian heikkohermoisia pitää ikään kuin käsitellä kokonaisvaltaisesti ihmisinä ja laittaa mielenterveyslaitoksiin toipumaan eikä laittaa sotimaan eturintamaan. Aggressiivinen perussävy on pelin henki, luonne ja usein myös koko sisältö. Tunnustan että tälläisessä syytösmaailmassa on kova elää. Siitä tulee siedettävää jos saa puolustaa itseään ja tehdä koko kiusaamisesta ja nimittelystä sarkasmin avulla vitsailun aihe. Tai jos saa luvan puolustaa itseään vastaavilla häijyillä keinoilla.
Tämä ei tietysti ole mitään "koiran älähtämistä", vaan sitä miten ihminen tulee toimeen kun häntä koko ajan moititaan. Uskonnoton kuten konservatiivikin on "nimellä kutsuttu" Mutta ei sillä tavalla joten se tavallisesti käsitetään.
Tosiasia on, että jos haluaa omia näkemyksiään innolla tuoda esille ja jakaa niitä muiden kanssa, niin muut voivat olla erimielisiä ja heillä on lupa toimia vastaavalla tavalla. Uskontokeskustelu, maahanmuuttokeskustelu ja ties mikä keskustelu on siksi usein "perussävyltään kakkaa". Tämä ei ole enää ongelma jota voitaisiin hevin ratkaista, se on siksi olotila, jonka kanssa on elettävä. Valinta on siinä, osallistuuko keskusteluun vai ei.
Toki myös paikanvalinta ratkaisee. Yleinen kaava on, että mitä julkisempi ja vähemmän moderoitu, sitä pahempi. Jotkut paikat myös kasaavat pahempia tyyppejä kuin toiset. Jos et kestä menoa jossain, kannattaa tehdä kuten minä. Mennä pois. Ihminen voi aina rähistä siellä missä selviää hengissä.
Keskustelun kulun ongelma on siinä että timantit syntyvät kovassa paineessa. Mutta toisaalta hiili voi paineessa vain murtua. Tässä kestokyky on hyvin ihmiskohtainen, eikä sitä voi aina ottaa edes huomioon. Toisen kiltti vitsailu on toiselle raju pilkka. Jokainen tuntee omat rajansa. Niitä on hyvä seurata.
Kirjoittaja on ns. tunnettu, tunnustettu sekä tunnusteltu vittupää. Hänen ainoa puolustuksensa on uskomus kykyihinsä ja tätä kautta saatu varmuus totaalinen kyvyttömyydestä virheisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti