Richard Dawkinsillahan on maine. Maine "raivoisana" ateistina, hän on "militantti ateisti". Lisäksi hän kohtelee uskontoa kovalla kädellä, joten hän on epäkunnioittava. Kova kieli ja poliittisesti aktiivinen olemus joka vastustaa uskontoa tuoden sen huonoimmat puolet, mutta joka yrittää antaa ateisteille lisää ääntä. Tämä tarkoittaa sitä että Dawkins on kusipää.
Tälle asialle olenkin omistanut koko tämän blogaukseni.
Sopimaton kieli.
Ensi alkuun on todellakin pakko huomauttaa että etenkin julkisissa, ei kirjoissa tehdyssä ilmaisussa, Dawkinsin kieli on hyvin... sanoisinko "värikästä" ; "Ignorant", "stupid", "idiot" ... ja monet muut vastaavat pilkkasanat kuuluvat hänen aktiiviseen sanavarastoonsa.
"Jumalharhasta" löytyy myös esimerkki hyvin karusta kielenkäytöstä jota ateisti kohdistaa uskovaan. Kova kieli kohdistuu Richard Swinburneen. Swinburne keskittyi vastaamaan pahan ongelmaan. Hän oli selittänyt että Jumala on sallinut esimerkiksi Hiroshiman pommin jotta ihmiset voisivat näyttää urheutta. Tämä logiikka tarkoittaa sitä että jos yksikin ihminen vähemmän olisi kuollut tai kitunut, olisi maailmalla ollut vähemmän mahdollisuutta näyttää urheutta. Tähän vastakommentoija oli tyrmistynyt ja suutahtanut "Mätäne Helvetissä".
1: On toki hyvä miettiä onko tämä kovasanainen lause pahempaa etiikkaa kuin Swinburnen selitys jossa tuhoisa pommi voidaan oikeuttaa. Mutta varsinaisesti lausunto ei kuitenkaan ole argumentti.
Yllätys tuleekin siitä, miten Dawkins on tuottanut valtavan paljon tekstiä siitä miten tämä karu kielenkäyttö, puhetapa, on laitettava kontekstiinsa.
Dawkins huomautta nimittäin siitä, miten hänen käyttämänsä aggressiivinen kieli on tavallista julkisessa puheessa. Poliitikotkin käyttävät karuja syytöksiä ja jopa solvauksia. Ja uskovaisetkin käyttävät niitä. Keskustelurintama on niin täynnä epäkunnoittavuutta, "evolutionisti" rinnastuu aina muun muassa natseihin, epäeettisyyteen, nihilismiin, kidutukseen, hirmutekoihin ... Asiasta keskustelun sijasta sitä saa kuulla henkilökohtaisia hyökkäyksiä. Politiikassa ja muussa julkisessa puheessa tämä itse asiassa "kuuluu vähän kuin asiaan".
Konteksti on se, että kovien sanojen käyttö on enemmän normaalia kuin poikkeus, kun tarkastellaan uskovaisten kielenkäyttöä. Sitä puhetapaa, asennetta ja adjektiiveja, jolla he ateisteja käsittelevään tekstiin laittavat.
Dawkinsin laittamat otteet ateistejen kristityiltä saamista kirjeistä ovat varsin puhuttelevia. Dawkins antaa näytteitä kirjeistä, joita julkisuuteen menneet ateistit saavat. Eräs kirje päättyy sanoihin "Aseeni on ladattu." Niissä toivotaan ateistille tuskallista sairautta. Ja osassa sanotaan että tekisi mieli tehdä pahaa, mutta että uskova tietää että Jumalan rangaistus on hirveämpi kuin mitä hän ikinä voisi tehdä. Tästä kirjeen kirjoittava uskova näyttää peräti saavan lohtua elämäänsä ja haluaa tietysti levittää tämän tiedon eteenpäin.
1: Uhkailujen kohdalla on selvää että se johtaa helposti kielen karkeutumiseen ja nuivempaan suhtautumiseen. Tämä ei ole etiikkaa vaan sitä miten normaalin ihmisen mieli toimii. Tässä onkin hyvä huomata että aggressiivinen kieli voikin olla seurausta jostain jonka uskovainen julistaja mielellään unohtaisi. - Siksipä tätä huomiota ei heidän lauselmissaan koskaan ikinä missään nähdäkään.
Laitan kuitenkin hieman lievempiä esimerkkejä:
1: McGrath käyttää varsin mielenkiintoisia adjektiiveja kuvatessaan Dawkinsia. Jo yleiskäsitteeksi yritettyä sanaparia, pilkkanimeä, uusateismille on ollut "militantti ateismi". Tämä on juuri samanlaista kielenkäyttöä kuin mistä Dawkins tuomitaan.
2: Samoin esimerkiksi kreationistien teksteissä ei ole loukkauksia säästetä, ei ole koskaan säästetty eikä koskaan tulla säästämäänkään. Evolutionistit saavat konetuliaseen luotiryöpyn tapaan sarjatulella mitä erikoisempia syytteitä. He ovat huijareita, moraalittomia, ja sortavat kreationisteja. Heitä ei kuitenkaan kutsuta "militanteiksi uskovaisiksi" - päin vastoin, jos vihjaatkaan tähän suuntaan tulee vastaan kovasanaista syytöstä "vainoamisesta".
Mielenkiintoista onkin se, miten uskovaiset puolustavat omaa kielenkäyttöään "kun Dawkinskin käyttää" -tyyppisellä puolustuksella. [Joka jo itsessään on tu quoque -päättelyvirhe.] Tätä käytetään hyvin ahkerasti ja lopputulos tässä uskovaisten innolla harrastamassa retorisesa kikkailussa on se, että kaikki käyttävät karua kieltä, mutta vain toisten karu kielenkäyttö on huono asia, kun toisilla taas on "hyvä syy" siihen. Kaikki tekevät samalla tavalla väärin, mutta vain yksi taho tuomitaan.
Tämä kertoo siitä että kyseessä ei ole tasapainoinen tai reilu tilanne. Ateisti on altavastaajana. Tätä kautta päästään yhteen olennaiseen kohtaan.
Aktivismi.
Dawkins nostaa asian esiin siten, että uskonnonvapaus muistuttaisi mielipiteenvapautta. Mielipiteenvapaus ei tarkoita sitä että mielipidettä ei saisi kritisoida. Tai erimielistä mielipidettään ei saisi tuoda julki. Uskonnonvapauden kohdalla taas on annettu selvästi erikoisoikeus tähän. Dawkins ottaa esiin homoseksuaalien käsittelyn: Uskonto on katsonut että sen "laillisena oikeutena syrjiä homoseksuaaleja." Uskovaiset pitävät tätä kansalaisoikeustaisteluna jossa homoseksuaalien vastustajat ovat altavastaajina ; Puolustus on se, että "Kristityt joutuvat ottamaan kantaa oikeuteensa olla kristitty." Nytkin jos nämä ihmiset perustaisivat kantansa sananvapauteen, heihin voisi suhtautua vastenmielisen myötämielisesti. Mutta siitä tässä ei ole kyse.
Dawkins reagoi käytökseen kirjoittamalla että "Oikeus olla kristitty" näyttää tässä tapauksessa tarkoittavan "oikeutta työntää nenäänsä toisten ihmisten yksityiselämään". Homoseksuaalejen syrjintää suosiva oikeudenkäynti kuitenkin perustuu vastaoikeudenkäyntiin oletettua uskonnollista syrjintää vastaan! Ja laki näyttää kunnioittavan tätä. Tästä ei selviä sanomalla "Jos yrität estää minua loukkaamasta homoseksuaaleja, se on ennakkoluulojen vapauden vastaista." Sen sijaan siitä näyttää selviävän sanomalla "se loukkaa uskonnonvapauttani". Mikä tarkemmin ajatellen on näiden ero? Silti jälleen uskonto voittaa kaiken."
Uskonnoilla on yhteiskunnassa erikoisasema. Tästä päästään toiseen kirjan suurempaan yllätykseen. Dawkinsin näkökulma uskontokritiikkiin on vahvasti poliittissävyinen. Ja hän tunnustaa tämän avoimesti kirjassaan.
1: Siksi on hieman erikoista että itse toiminnassa poliittisesti aktiiviset kreationistit -esimerkiksi he ovat säännönmukaisesti joko lakituvassa tai lehdistössä kouluopetusasioihin vaikuttamisessa - ovat ottaneet Dawkinsin hampaisiinsa ja syyttäneet tätä siitä että tämä on poliittisesti aktiivinen. Ja esittävät tämän aivan kuin kyseessä olisi heidän oma huomionsa, jonka Dawkins olisi yrittänyt piilottaa.
Dawkins selittää asiaa demokratialla. Luvussa jossa esiin tulee maineikas sanapari "kissojen paimentaminen" - jolla kuvataan sitä että ateistit ovat individualisteja, ja siksi he ovat aatteellisesti hajallaan - Dawkins selittää että ateistit ovat olleet hyvin hiljaa, ja että heillä ei ole sellaista asemaa joka ateistejen lukumäärällä voisi luulla olevan demokraattisessa maailmassa.
Dawkins kertoo aivan suoraan että uskonnollisia aktivisteja on valtavan pieni määrä mutta niillä on kokoonsa nähden valtavan suuri vaikutusvalta. Dawkins viittaa tilastoihin, jotka näyttävät että ateisteja on yhteiskunnassa enemmän kuin esimerkiksi juutalaisia. Mutta silti ateisteilla ei ole vaikutusvaltaa.
Dawkins sanoo aivan suoraan että Pat Robertsonilla - joka voi sanoa lähetyksessä että hän tarvitsee 6 miljoonaa dollaria tai Jumala tappaa hänet, ja saada valtavasti lahjoituksia uskovaisilta pelkästään tällä on liikaa valtaa jotta heidät vain voisi unohtaa.
Tästä päästään taas yhteen erikoiseen pääteemaan. Nimittäin siihen miten Dawkinsin näkökulmaa on pidetty kristinuskoa vääristelevänä.
Nähdään vain uskonnon pimein puoli.
Dawkinsia pidetään röyhkeänä ja militanttina koska hän esittää uskonnot aggressiivisessa sävyssä. Hän nostaa esiin ikäviä uskonnon asioita. Häntä moititaan siitä että hän ei nosta esiin kritisoitavaksi esimerkiksi Tillichiä ja muita huipputeologeja.
Dawkins perustelee näkökulman suoraan kirjassaan. Syynä on se, että uskonto ei käytännössä ole näitä "teologisia saivarteluja". Ja jos olisi, se johtaisi siihen että esimerkiksi lapsia ei saisi laittaa kristityiksi koska he eivät ymmärrä Tillichin argumentteja. Valtaosa uskovaisistakaan ei ole syventynyt teologian hienouksiin eikä tätä pidetä ongelmana heille. Jos joku sanoo olevansa kristitty, häneltä ei tentata sitä onko hän perillä näiden huipputeologien näkemyksistä ja osaako hän fiksusti argumentoida niillä.
1: Jos kristinusko on sitä että pitää osata Tillich, olisivat ainakin lapset tietysti tämän käsittämisen ulkopuolella. "Kristitty lapsi" ja "kristitty hölmöläinen" muuttuisivat mahdottomiksi. Perinteisesti näin ei ole ajateltu, vaan kristinuskon on ajateltu olevan nimen omaan helppoa. Kristillisyydessä ei ole edes "vyötasoja".
Dawkins nostaakin esiin sen, että maltillisen uskonnon vikana on se, että se suojelee uskovaisten ääriaineksia moittiessaan tätä hänen näkökulmanvalintaansa.
1: Itse asiassa kysymys onkin juuri tästä: Uskontojen kohdalla tietyt mielipiteet ja näkökulmat ovat kiellettyjä. Jos puhut uskonnosta pitäisi puhua tietyistä näkökulmista ja tietyistä aiheista. Ja nämä päättäisivät kristityt. Siitä että keskittyy näihin saa syytteen vääristelystä - vaikka kritiikin laittaisi oikeaan kontekstiin kirjassa. On selvää että tässä kohdassa on tabu.
Kaiken kaikkiaan näyttää siltä että Dawkinsin kusipäisyys on alusta loppuun asti selitettyä. Hän tietää mitä tekee ja kertoo syyt sille. Jostain kummallisesta syystä tämä ei kuitenkaan ole noussut juurikaan esiin "Jumalharhalle" tehdyissä kritiikeissä. Pikemminkin näyttää siltä kuin lukijat eivät olisi lukeneet kok "Jumalharhaa" vaan olisivat "oikoneet" ja lukeneet pelkän McGrathin "Dawkins Delusionin".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti