Juntit ja juntat.

Olen hämmästyksekseni seurannut jo vuosien ajan sitä miten tiukimmat fundamentalistit käyttävät usein suvaitsevaisuuteen ja maailmankuvien vapauteen liittyviä argumentteja. Jo aivan varhaisesta kontakteista asti tämä jännite on ällistyttänyt. Ja nykyaika näyttää että sama jatkuu : Jos naispappeuden vastustajat ovat maineeltaan "yksisilmäisiä / vanhoillisia...", ovat heidän vastustajiensa vasustajat - eli "naispappeuden vastustajien vastustajien vastustajat" - periaatteessa samalla puolella vastustamassa niitä jotka kannattavat naispappeutta. Nämä eivät myy itseään oikeaoppisina fundamentalisteina vaan korostavat suvaitsevaisuuttaan. He ovat niitä "jotka eivät hyväksy kovia otteita virkakysymyksessä vähemmistössä olevia vastaan."
1: Tässä kun voi aina olla "skeptinen kriitikko" ja suvaitseva olemalla aina yhden "vastustajan" verran edellä "vastustajanvastustajanvastustajia". Voittaja on se, jolla "vastustuslista" on pidempi. Kriitikon kriitikot moittivat kriitikoita kriittisesti. Jossain vaiheessa tosin käy epäselväksi mikä on kaiken tämän rooli siinä varsinaisessa arvokeskustelussa. Mutta sillä ei ole väliä koska kysymys on valtapelistä.

Eikä se koskaan lakkaa ihmetyttämästä. Ne, jotka koviten vetoavat uskonnonvapautta ovat niitä joiden mielestä oikeaoppisuus on erittäin tärkeässä asemassa. Se vain on näin.

Kun fundamentalisti puhuu eri maailmankuvista, hän puolustaa kreationismia. Näin ollen saattaa tulla esimerkiksi seuraavankaltaista tekstiä, jonka on tuottanut Pauli Ojala: "Elämän synty luonnollisten prosessien kautta tosiaan ON paitsi mahdollista, myös "välttämätöntä". Kyse on kuitenkin sosiologisesta välttämättömyydestä ihmisistä koostuvan tiedeyhteisön parissa. Valistuksen ajan slogan "sapere aude" - uskalla ajatella! - kävi juuri tällaista autoritääristä näennäistiedon pakkovaltaa vastaan. Realistista skeptismiä kaivattaisiin tänä päivänä yhtä paljon kuin Valistuksen ajallakin, koska tiedeyhteisöstä on postmodernissa maailmassa vaarassa tulla tiedejuntta." Takana on postmoderni ajattelutapa, jossa kaikessa on runsaasti tulkintoja ja intressejä. Postmodernissa näkemyksessä tiede on yksi maailmankuvallisen intressien ilmenemiskeino, hallinnon ja valtapelin sumentama maailma.

Toki vastaavaa strategiaa sovelletaan myös ateisteja vastaan toimiessa : Esimerkiksi Timo Eskola muistuttaa ateisteja siitä että he ovat joko väärässä olevia skientistejä, tai sitten heidän on annettava periksi eri maailmankuvien ja tulkintojen mahdollisuudelle, ja muistuttaa peräti että maalliset kirkot edustava yhtä maailmankuvallista näkemystä ja ateistejen olisi annettava niille periksi. Tässäkin korostuu se, että on useita erilaisia mahdollisia maailmankuvan tulkintoja.

Kuitenkin tulkinnat ja postmodernismi rapisee välittömästi kun aletaan puhumaan teologiasta. Postmoderni teologia on fundamentalisteista hyvin huono asia : Esimerkiksi Eskolakin on kirjoittanut toisen kirjan nimeltä "Ateistit alttarilla". Siinä hän selitti että liberaalit papit olivat radikalisoituneet ja hylänneet Eskolan mielestä keskeiset opinkohdat, joten he eivät enää olleet kristittyjä. Eskolan logiikka jostain syystä määritteli heidät "kerettiläisen" sijasta siten että nämä olivat oikeasti ateisteja. Itse asiassa Mythopoieia -blogi peräti läpikäy Eskolan Teologisessa Instituutissa esittämiä argumentteja postmodernismista. : Eskolasta postmodernismi oli menneen ajan tuulia.

Toisin sanoen maailmankuvien vapaudesta luovutaan helposti. Tätä ei kuitenkaan kuvata minään junttana toimimisena.

Itse asiassa myös Intelligent Design on mielenkiintoinen. Sen perustaja Johnson korosti sitä että hän dekonstruoi evoluutioteoriaa aivan kuten muitakin asioita voidaan tulkita. Hän oli tässä mielessä vahvasti postmoderni. Ja muutenkin kaikkine maailmankuva -argumentaatioineen ja tulkintakeskusteluineen he ovat retoriikaltaan äärimmäisen postmoderneja.
1: Toki tässäkin ongelmana on se, että kun dekonstruktio tehdään mille tahansa, saadaan aina kaivettua esiin ideologioita ja intressejä. Siksi niiden löytyminen ei oikeastaan ole mikään ongelma.

Postmodernissa ideana on se, että tulkintoja on aina hirvittävä määrä. Niistä ei voida päästä eroon, eikä tämän vuoksi voida päästä yhteen tiettyyn lopputulokseen mitenkään. Eli monitulkintaisuus on aina läsnä.

Kuitenkin William Dembskin selityssuodatin perustuu eliminointiin, jossa jää jäljelle vain yksi vastaus. Dembskin ajatus menee siten että Äly voidaan päätellä siten että kaikki muut vastaukset eliminoidaan ensin pois. Eli jos asian voi selittää sattumalla tai luonnonlaeilla, se tarkoittaa sitä että luonnollisia syitä ei ole eliminoitu, eikä Älyä voida olettaa. Vasta kun sattuma tai yksikään luonnonlaki ei voi mitenkään olla selityksenä, on äly todistettu. Samanaikaisesti hän esittää että äly on päätelty piirre eliöissä. Tämä tarkoittaa sitä että on vain yksi toimiva tulkinta. Tämä tilanne taas on äärimmäisen eipostmodernia.

Tämä ajattelutapa ei sovi lainkaan yhteen sen kanssa, että evoluutio ja älykäs suunnitelma olisivat yhtä hyviä selityksiä. Sillä älykäs suunnittelu on järkevä selitys jos ja vain jos kaikki luonnonilmiöt - joista evoluutio on vain yksi - on eliminoitu. Ne voivat siksi molemmat olla väärässä. Mutta ne eivät molemmat ole oikeassa.
1: Toki tässä on sekin jännittävä puoli, että se ei itse asiassa kiellä naturalismia. Päin vastoin, sen pohja -ajatus on se, että jos jokin asia on selitettävissä empirialla tai luonnollisilla syillä. Selityssuodattimen käyttäjän on itse asiassa pakko luottaa luonnontieteelliseen metodiin. Ja jos jollekin asialle on "naturalistinen selitys", jossa on luonnonlakeja ja sattumaa - kuten evoluutioteorian kohdalla on - se itse asiassa tarkoittaa sitä että haluttua eliminointia ei ole tehty. Kuitenkin tämä eliminoinnissa epäonnistuminen käännetään todisteeksi siitä että evoluutikot ovat maailmankuviensa sumentamia.

Fundamentalistin ongelma näyttääkin siltä että hän on paradoksaalisessa tilassa : Heille Jumalaan uskominen vaatii oikeaoppisuutta, yksiselitteistä tulkintaa joka on tietty oa oikea. Muuten kirjaimellinen lukeminen ei ole mahdotonta. Tulkinnat on minimoitava. Samoin haetaan Jumalalle tieteellisiä todisteita. Samalla nykytieteen sisällöt ovat ristiriidassa oikean opin kanssa ja tätä kautta Jumalaan uskomiselle. Ja toisaalta uusien sisältöjen saaminen tieteeseen vaatii sitä että monien tulkintojen olemassaolon on astuttava peliin, mikä taas on tuhoisaa oikeaoppisuudelle. Ei siis ihme jos lopputulos näyttää siltä että ensin usko otetaan varmana alkuoletuksena, ja sitten nähdään valtavasti työtä ja vaivaa jotta se saataisiin näyttämään johtopäätökseltä.