Nietzscheläinen yli -ihminen tuntuu helposti kovin julmalta ja vieraalta ajatukselta. Vielä vaikeampaa siihen on yhdistää sitä toivottavaan käytökseen. Kenties sen vuoksi Nietzscheen rinnastaminen on joskus jopa halventamiskeino. Että "Senkin nietzscheläinen natsiübermensch, senkin sosiaalidarwinisti, nihilisti."
Ja tottahan toki Nietzschen ajatukset yli -ihmisyydestä tuntuvat ensikuulemalta kovilta. Hänhän korosti vaikeuksien suurta roolia suoriutumisessa ; Hän korosti sitä että ulkoa annettujen moraalisääntöjen sijasta tulisi keskkittyä siihen että asiat tekee taitavasti. ~ Hyvän vastakohtapari ei olekaan paha, vaan huono. Tämä voi tuntua kylmältä. Ja siinä tuntuu olevan takaportti "koviin keinoihin" tavoitteen saavuttamisessa. Siksi ihanteena yli -ihmisyys voi tuntua julmalta, kovalta ja tunteettomalta. Jotakin jota ei olisi oikein ihailla.
Tämä juttu on sitä muuta varten.
Nietzschen ajattelutavan voi kenties ymmärtää, kun huomaa miten kovasti se itse asiassa muistuttaa perinteistä sankaria. Yli -ihmisen kun voi varsin keveästi solauttaa erääseen tärkeänä pidettyyn määritelmään - joka on myös kristillisen maailman suosima niin rakenteeltaan kuin sisällöltään. Nimittäin sankaruuteen
Tämä ajattelutapa voi valottua esimerkiksi uskonnollisen Ralf Emerson kuvuksen kautta. Hänen "Sankaruus" -esseessään heerosta lähestyttiin seuraavasti ; ... "mielitauti, joka saa hänet syömään nurmea, sota, rutto, kolera, nälänhätä - kaikki viittaa tietynlaiseen luonnon julmuuteen; ja niin kuin se johtaa ihmisiä rikoksiin, niin sen täytyy johtaa myös ihmisten kärsimykseen. Onnettomuudeksi on tuskin ketään, joka ei omassa persoonassaan tullut jossain määrin synnin osakkeiden omistajaksi ja siten kenties joutuisi myös osalliseksi synnin sovittamiseen. Siitä syystä kulttuurimme ei saa unohtaa ihmisen varustamista. Ilmoitettakoon hänelle ajoissa että hän on syntynyt sotatilaan ja että yhteiskunta ja hänen oma menestyksensä vaativat häntä pidättäytymään tanssimasta rauhan puku yllänsä. Hänen tulee varoitettuna, varmana itsestään, ja uhittelematta enempää kuin pelkäämättäkään rajuilmaa ottaa maineensa ja elämänsä omaan käteensä ja täysin urbaanisesti käydä kohti hirsipuuta ja rahvaan raivoa luottaen puheensa ehdottomaan totuuteen ja käyttäytymisensä rehtiyteen."
Tässä korostuu se, että maailman pahuus ajaa pahantekoon ja sankaruuteen. Tietoisuus vaarasta ja sotatilasta johtaa siihen että hyvä ei voi jäädä katselemaan sivusta, vaan ottamaan aktiivisesti asiat käsittelyyn. Tämä ei ole mitenkään erityisen uutta ; "Vanhemmassakin kristikunnassa" tunnetaan monia sankaruuden ihanteita, joissa Pahan ongelma on pakotettu lähtökohta. Esimerkiksi Katolisista pyhimyksistä lukuisat ovat kärsineet marttyyrikuoleman ~heidän tuskansa ja saavutuksensa ovat yksi ja sama. Marttyyrin tunteet ovat tärkeässä roolissa uhrautumisessa. Tämä on hyvin lähellä sitä mitä Nietzsche sanoo "Iloisessa Tieteessä" : "Mielihyvä ja mielipaha ovat nuoralla yhteen sidottuja niin, että joka tahtoo saada mahdollisimman paljon toista, täytyy saada mahdollisimman paljon myös toista."
Perinteinen sankari kohtaa riskejä, jotka ovat tietoinen uhraus. Sankarille saattaa käydä huonosti, hän asettuu vaaralle alttiiksi koska hän puolustaa jotakin. Tätä kautta perinteinen sankaruus on ymmärrettävä valintatilanteena, jossa ei ole välttämättä valittavana "good or bad" vaan "bad or worse". Perinteisesti sankari on voinut esimerkiksi tarinassa surmata miekalla pahan vastustajansa. Murhaa on tuolloinkin pidetty vakavana asiana, mutta seuraus on ikään kuin oikeuttanut tämän pahan teon koska seuraukset teon jättämisestä olisivat vielä suuremmat.
Sankari noudattaa yleensä omia mielipiteitään sen sijaan että välittäisi kulttuurillisista konventioista ; Kirjoitinkin aiemmin Emersonin sankarikäsityksestä sen verran, että selvisi että hänestä sankarin toimet ovat äärimmäisen individualistisia, ja näiden toimien arvostelu (1) ennen toimintaa saa leiman järjettömyydestä ja epäeettisyydestä, (2) sen aikana vastustettavana, mutta (3) jälkeen päin monet myöntävätkin sankarin toimineen oikein.
Siksi esimerkiksi se, että hallitsevat voimat sanovat tekemään jotain saa kenties yhden sankarin pelastamaan prinsessan lohikäärmeeltä, mutta - esimerkiksi Robin Hoodin kohdalla - saa sankarin kapinoimaan tätä voimaa vastaan. Sankaruus on siinä että asiaan mennään koska se nähdään itse oikeaksi. Tämä vastaa täsmälleen sitä miten Nietzschen yli -ihminen toimii. Häntä ei kiinnosta yleinen mielipide, joten hän voi mukailla tai olla sitä vastaan aivan yhtä innokkaasti. Sillä häntä kiinnostaa se "erilainen hyvyys".
Jos yhden eron voisi kuitenkin tähänkin kaivaa: Perinteisesti sankarilla on jonkinlainen quest. Se alkaa, toimii ja lakkaa ja sen jälkeen sankari alkaa tekemään jotain muuta - yleensä joko jotain hyvin tavallista kuten maanviljelyä tai erikoista kuten kuninkaana toimimista. Nietzschen yli -ihminen taas ei käytännössä lopeta koskaan. Yli ihmisellä on päällänsä Never Ending Quest. Tämä itse asiassa tekee siitä vaikeampaa kuin sankaruudesta. Toimen sijasta keskiössä onkin koko elämäntapa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti