Torsti Lehtinen kertoi "Sika vai Sokrates" -kirjassa hieman omasta elämästään. Hän oli kohdannut liioiteltua ja kahlitsevaa uskontoa, kääntynyt ateistiksi ja nyttemmin hän on eksistentialistinen kristitty. Tai ainakin kristillisyyttä janoava.Mukana on esimerkiksi tarina, jossa kiivas uskontokunta kontrolloi lähtemisiäkin : Lähtiessä piti sanoa "Isän käteen" eikä "nähdään huomenna". Toiminta oli tätä kautta ritualisoitua ja ryhmällä oli oma kieli ja tavat jota ulkopuoliset eivät jaa tai osaa. Into oli sellainen että tilaisuuksissa heitettiin että uskon puutteessa olevat kokisivat Herran kosketuksen välittömästi. Tämä tehtiin siksi että paikalla olevien reagoinneista huomaa sen joka ei ole uskossa, kokipa Jumalallisen säväyksen tai ei. Näille voitiin keskittää käännyttävää julistamistointa. Into oli sen verran tunnettua että erään kerran kun oltiin kysytty että "Onko veli jo uskossa", oli vastaus ollut likimain "Ei, kun menee muuten vaan huonosti."
Tälläinen on tietysti kahlitsevaa ja tälläiseen kyllästyneestä tulee helposti ateisti. Lehtinenkin ajautui eroon tästä tiukasta uskonnollisuudesta. Hänestä tuli ateisti, joka saattoi esimerkiksi paiskata hatun kadulle ja kysellä Kallion spurguun osoittaen kysellä että missä se Jumalallinen rakkaus näkyy.
Myöhemmin hän kertoo pikku hiljaa tapahtuneesta paluustaan takaisin uskoon : Kadulla ollut melko ystävällinen kohtaaminen uskovan kanssa ja pitkäaikainen asialle altistuminen tyttöystävän kanssa painoivat vaa -assa. Näin hän palasi kristityksi. -Tai oikeastaan Lehtisen tapauksessa voidaan sanoa enemmänkin että hän ei palannut siihen uskoon josta luopui alunperin, vaan liittyi johonkin missä ei ollut ollut aikaisemmin ja joka vain kulkee samalla nimellä.
Lehtisen elämänhistoria on minun silmiini uskottava. Kertomuksessa oli tarpeeksi uskottava maailmankuva, jota kohdeltiin "kuin entistä itseä" voisi kuvitella käsiteltävän. Siinä on kenties huvittuneisuutta omasta törttöilystä, mutta siinä on kuitenkin mukana se olennainen ripaus joka tekee kuvauksesta inhimillisen. Kääntynyt muistaa olleensa ennenkin ihminen, ja siksi asiaa ei näytetä rakkaudettomasti epähumaanina hirviönä. Tämä värittää karujakin asioita. Esimerkiksi kun Lehtinen kuvaa raivoamistaan ateistina, pohjasävy on "tavallaan ymmärtävä".
Olen kuullut monia kääntymiskertomuksia. Moni niistä on ollut epäuskottava. Näissä korostuu viha entistä itseä kohtaan sellaisella tavalla jossa ei näy hajuakaan maailmankuvan tuntemisesta. Epäuskottavaksi nämä tarinat tekee se, että ateismin puolustavat näkemykset joita näissä tarinoissa on aiemmin edustettu eivät ole ateistejen itsensä suosiossa. Ne ovat vain fundamentalistien suosiossa. Kun joku kertoo kannattaneensa ideologiasta jotain olkiukkoversiota, tästä alkaa heräämään ns. tiettyjä epäilyksiä.
1: Se on itse asiassa sama kuin jos "muinaisessa roomassa" oltaisiin löydetty henkilö joka olisi selittänyt olevansa entinen kristitty joka on juonut verta rituaaleissa. Tälläinen harhaluulo eli tuon ajan maailmassa, ilmeisesti ehtoollinen oli väärinymmärretty ja vääristelty.
Torsti Lehtisen kirjassa tälläinen opportunismi mainitaankin pienesti : Tähän liittyy Paavalin lausunto, jossa hän kertoo että hän on ikään kuin osana käännytettävää joukkoa. Hän tarjosi samastumiskokemuksen, ja esiintyi tätä kautta kuin olisi osa joukkoa tai tuntisi sen. Siksi Paavali käyttikin esimerkiksi filosofista keskustelutapaa kreikkalaisille: Syy oli ainakin se, että kreikkalaiset arvostivat tämänlaista perustelutapaa, ja uuden perustelusysteemin opettaminen heille olisi vienyt turhaa aikaa.
Ero Paavalin ja fundamentalistin kanssa olikin kenties se, että Paavali osasi systeemin. Hän ei lähtenyt pilkkaamaan kreikkalaisia vaikka olikin erimielinen. Loukkaamalla kun ei käännytä ketään. Ja jos menet ihmiselle kertomaan olkiukkoversion hänen omasta maailmankuvastaan, hän kyllä tunnistaa virheesi vaikka uskonveljet eivät virhettä huomaisikaan : Tälläinen käännytys ei toimi vaan rakentaa vihollisuuksia.
Ja epäuskottava kääntymishistorialla repostelu itse asiassa vie uskottavuuden paitsi tarinalta, myös käännyttäjältä itseltään. Tilanteen farssimainen yksisuuntaisuus ja epäsosiaalinen julistaminen nousee tällöin vallitsevaksi kokemukseksi.
Kuvassa on epämääräiset tikapuut Helsingin Tuomiokirkon takana. Se voi antaa uutta perspektiiviä ja näkökulmaa siihen ideaalitaloon, jona se muutoin esitetään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti