Melko usein antiikkia ihaillaan. Klassista taidetta arvostetaan. Jo se, että käy oopperassa, on hienompaa kuin se että harrastaa jotain rahvaanomaista teeastiastonmaalaamista työväenopistolla. Samoin löytyy ihmisiä jotka arvostavat ns. korkeakulttuuria tavalla joka tekee heistä parempia - tai oikeastaan hienompia - ihmisiä. Paketissa näille tulee siis mukana ylenkatse populaarikulttuuria kohtaan.1: Esimerkiksi eräs tietämäni ihminen -jonka poliittista vakaumusta minun ei liene tarpeen erikseen mainita- arvostaa venäläisiä klassikoita mutta jo ajatus fantasia- tai kauhugenreen tutustumisesta on kauhistus. Fantasia on (1) satua joka tarjoaa helppoa eskapismia lapsille mutta ei vakaville ihmisille, joiden tarkkaavuutta ei hämätä (1.1) ja lisäksi kaupallista ahneutta joka ylläpitää edellistä (2) mahdollisesti todellisuudentajua vääristävää, mahdollisesti riski. Venäläinen kirjallisuus taas (1) opettaa ihmiselle todellisuudesta, niistä saa ymmärrystä muun muassa köyhien kohtelusta. (2) Ja ne eivät ole populaarikulttuuria vaan vaativampaa taidetta joka pakottaa lukijansa miettimään enemmän, ei vähemmän
Tämän kaiken vuoksi ajattelin manata esiin yhden kirjan. Se on Nikolai Vasiljevitš Gogolin (Николай Васильевич Гоголь) "Muotokuva".
Teos on fantasiasävytteinen kauhukertomus, jossa tärkeää osaa esittää taulu joka esitetään luonteeltaan hyvin yliluonnollisella tavalla. Tarinassa taide ja intohimo uhrataan ahneuden, mukavuudenhalun ja tekosivistyneistön edestä.
Muotokuvassa on itse asiassa kaksi kertomusta. Molemmat sidotaan yhteen samalla taululla. Ensimmäisessä kuvataan taulun ostanutta taiteilijaa ja toisessa osassa kerrotaan taulun synnystä.
Ensimmäisessä osassa köyhä mutta lahjakas nuori taiteilija joka on juuri lentämässä maksamattomien vuokriensa vuoksi asunnostaan ostaa muotokuvan. Muotokuva kummittelee ja esiintyy rahojen kanssa. Pian taulun raameista löytyykin rahaa. Taiteilija miettii että noilla rahoilla hän voisi elää pitkään ja omistautua taiteelle, mutta rahat polttelevat taskussa. Siksi hän vuokraakin itselleen hienon talon ja tekee itsestään mairittelevan mainoksen joka houkuttaa rikkaita aatelisia tilaamaan häneltä muotokuvia itsestään.
Taiteilija yrittää ensin tehdä vakavaa taidetta, kuluttaa aikaa ja tuoda teoksiin elävyyttä. Asiakkaat kuitenkin moittivat tätä, jos maalaukseen maalaa finnin tai laittaa luonnetta tuovaa keltaista vivahdetta, se ei ole imartelevaa. Ja moni muu taiteilija ei lisää tälläisiä yksityiskohtia ja saa taulun valmiiksi nopeammin. Mallina kun on ikävää ja tylsää olla. Kun hän sitten yrittää tehdä toista taideprojektiaan, innostuneena tästä, hän yhdistää Psyyken kasvoihin erään hänen asiakkaansa kasvonpiirteitä, koska hän haluaa käyttää siihen asioita joita hän ei itse teoksessa saanut. Asiakas, joka esiintyy innokkaana taiteenharrastajana joka on muun muassa matkustellut italiaan katsomaan kuuluisia tauluja, näkee tätä ja innostuu. Syynä on se, että taulus hivelee egoa : Siinä ei ole kauneusvirheitä. Ja henkilö yhdistyy jumalaan.
Taiteilija ajautuukin tuottamaan "hienoston taiteenystäville". Taiteilijalta alkaa syntymään klassisen virheettömiä mutta hengettömiä tekeleitä ; Maalaaminen on vain sitä, että ammattisotilaalliseen upseeriin liitetään "Marsin katse" eli tietynlainen asento ja silmät. Ja sen verran henkilökohtaisia piirteitä että näkee että kyseessä on juuri tuo tietty henkilö. Mutta ei liikaa, koska muutoin kaavamainen jumalallisuus katoaa.
Lopulta taiteilija kutsutaan katsomaan taidetta, joka oli niin onnistunut että kun taiteilija yritti löytää siitä kateuksissaan jotain moitittavaa, hän ei voinut kuin purskahtaa itkuun. Tämän jälkeen hän lopetti maalaamisen ja keskittyi taiteen ostamiseen. Hän osti onnistuneita maalauksia ja repi ne kappaleiksi. Näin taiteenrakastajasta oli tullut taiteenvihaaja.
Toisessa osassa kerrotaan miten taulu on ahneen koronkiskurin muotokuva. Malli oli auliisti jakanut lainoja, mutta lainaajille oli käynyt huonosti. Korkoakin oli peritty huimaavin ehdoin. Paikalliset kuulivat maineesta ja moni kuoli nälkään ennemmin kuin otti lainaa häneltä, koska he eivät halunneet luopua sielustaan. Maalari pakotettiin tekemään muotokuva ja hän teki sen silmistä niin ahdistavat että pelotti. Koronkiskuri kuoli ja maalari ahdistui kokemuksestaan niin että vaadittiin pitkän aikaa ja hengellisyydelle omistautumista ennen kuin hän toipui.
Gogolilla on tavalliseen tapaansa mukana satiirisia sävyjä. Kirja ivasi hienostoa, joka sanojen tasolla arvosti taidetta. Mutta vain kulttuuriin liittyvän statuksen vuoksi. Samalla esiin tulee nykyaikanakin ajankohtainen piirre: Jo esimerkiksi "Cosmopolitan" -lehden kannet kuvaavat juuri sitä mitä taiteilija teki.
Teos oli hyvin tavallista Gogolia. Häntä pidetään usein puhtaasti realistina ja satiirikkona; Tämä on helppo ymmärtää kun katsoo sitä miten "Muotokuvassa" kehutaan lahjakkaan taiteilijan kuvia joissa on sotkuinen huone, tai jossa on maalattuna arkinen palvelijatar kauneusvirheineen, aitona. Samoin tätä löytyy kohdasta jossa kehutaan miten taulussa linjoissa on pyöreyttä, siitä puuttuvat suorat linjat joita luonnossa ei ole. Kuitenkin hänen genrevalintansa opettaa muutakin. Hän valitsi keskiöön surrealistisen taulun : Unimaailmasta tuttu esineen henkiin herääminen ja aktiivinen vaikuttaminen herättää epäilyjä joko tarkastelijoiden objektiivisuudesta tai sitten taulu on peräti yliluonnollinen.
1: Surrealistisia sävyjä voidaan itse asiassa löytää muistakin Gogolin teoksista. Esimerkiksi Nabokov on esittänyt että "Reviisori" on unenomainen näytelmä, jossa tärkeässä roolissa on irrationaalinen joka vain esitetään arkisten asioiden läpi.
___1.1: Yhtenä syynä tähän voi tietysti olla myös satiirin luonne itsessään. Siinähän kohdetta ivataan tekemällä siitä karrikatyyri, jonka järjettömyys tuo esiin asioita joita ei muuten huomattaisi koska ollaan niin innokkaita näkemään ilmiö järkevänä ja tärkeänä. Tämä "epäloogisuus loogisessa" -tilanne itsessään ajaa kohti outoa ja surrealistista. En pidä tätä "riittävänä" siihen miksi "Muotokuvassa" on niin paljon korostettu taulun paranormaalia aktiivisuutta ; Taidetta "arvostavan" ylimystön pikkusieluisuus tulee esiin suunnilleen kaikessa muussa paitsi tässä.
Minun piti kirjoittaa täksi päiväksi muuta. Mutta sitten tuli Esa Turkulainen. Hän halusi kepeästi naureskella "Big Brotherillle", ja siksi kehitti rinnastuksen "Antiikin kreikan rituaalisista ja paikoin kauniista ja edistävistä jumalanpalveluksista (olympialaiset) ja taiteen harjoittamisesta hienostuneilta hienostuneille patsaiden, arkkitehtuurin ja teatteritaiteen kautta ---> Big Brother." Ja tämän idean kokoon parissa minuutissa, kuin itsestään. Tämä juttu toimii samalla kuitenkin enemmän kohteena muille kuin Turkulaiselle. Ivan kohteena olevaa - tietyn ideologiansävytteistä arvomaailmaa jossa on juuri tietty asenne - minun ei liene tarpeen erikseen nimeltä mainita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti