Anteeksianto on eurooppalaisessa perinteessä ollut vahvasti läsnä esimerkiksi kristillisen armon muodossa, ihminen pelastuu kun pyytää anteeksi. Muissakin kulttuureissa se on ollut tärkeässä roolissa: Esimerkiksi japanissa seppuku liittyi armoon. Kun teki itsemurhan, sai pahat tekonsa anteeksi.Otin molemmat esimerkit esiin sen vuoksi että ne erilaisuudestaan huolimatta lähestyvät samaa asiaa. Anteeksiannosta puhutaan usein yleisellä tasolla, mutta siihen liittyvä sosiaalinen aktiot, hyvät tavat, perinteet ja rituaalit ovat usein yllättävänkin vähässä roolissa.
"Research Digestissä" tätä hieman ihmeteltiinkin siinä yhteydessä kun viitattiin uuteen tutkimukseen asian piirissä. Asiaa on alettu tutkimaan vakavasti vasta melko hiljattain. "Surprisingly, psychology has, until now, paid little attention to what makes for an effective apology. Past studies have tended to focus instead simply on whether an apology was given or it wasn't."
Tätä on onneksi nyt korjattu. Ryan Fehr ja Gelfand olivat lähestyneet anteeksiantoa. He olivat luokitelleet anteeksipyyntöjä ja tulleet seuraavaan kolmijakoon: Anteeksi annetaan joko (1) kompensaation kautta, eli sillä että pahantekijä korvaa tilanteen uhrille jollain vastapalveluksella tai jollakin muulla. (2) Empatian kautta, jolloin viitataan toisen pahaan tunteeseen ja siihen miten tähän kyetään samastumaan. (3) Tunnustamalla suoraan, että teko on vastoin normeja ja sääntöjä.
Tutkimuksissa selvisi että anteeksiannon tehokkuus riippuu "kohderyhmästä". Individualistit antavat helpommin anteeksi jos taustalla on kompensaatiota. Sosiaaliseksi itsensä katsovat taas heltyivät empatian edessä. Ja ne, joilla oli vahva sidos johonkin ideologiaan olivat normien ja sääntöjen rikkomisten tunnustamisen vakuuttamia.
Omalla kohdallani ongelmana on tietysti se, että olen ollut elämäni aikana melkoisen kyvytön antamaan anteeksi. Itselleni tai muille. Usein omatkin rikkeet ovat sellaisia että sitä pyytää anteeksi toisten vuoksi. Itse en ehkä usko anteeksipyyntämiseen, mutta toinen uskoo. Omat virheet tuppaavat kulkemaan mukana. Kuitenkin tiedän mikä hylätyissä anteeksipyynnöissä on yleensä ärsyttänyt:
1: Omaehtoisuuden puute. Eli anteeksi ei ole älytty pyytää itse, vaan tähän on pitänyt jotenkin kehottaa. Joko opettaja tai muu taho on ensin maininnut anteeksipyynnön tarpeesta ja vasta sen jälkeen toinen on pyytänyt anteeksi.
2: Anteeksipyynnön huolettomuus. Se on sanottu vain kuin se olisi oman rikoksen nollaus ja sanominen automaattisesti muuttaisi asian maton alle lakaisuksi. Anteeksipyyntöön ei ole ns. "panostettu" muuta kun sen "no anteex" -sanaparin verran.
3: Selittely. Anteeksipyytäjän selitykset miksi hän on tehnyt pahan tekonsa tuntuu samalta kuin yrittäisi oikeuttaa tekoa. Ikään kuin anteeksiantajalla olisi vähennetty rooli koko asiassa ja koko anteeksipyynnön tarve olisi erityisen pienennetty.
Mainituista keinoista vain kompensaatio on jollain lailla sellainen joka sopii minulle. Siinä on vastuunkantoa ja seurausten kantamisen halua niiden poispyyhkimisen sijasta. Kuitenkin itse asiassa tässäkään kohden en osaa antaa anteeksi, koska olen enemmänkin kompensaation synkän pikkuveljen, koston, ystävä.
Tässä mielessä ymmärrän tietyllä tavalla miten keskiaikainen kaksintaistelysysteemi oli "tietyllä tavalla perusteltu". Siinähän on selvä kompensoiva elementti. Tilanteessa ei selitellä tai olla huolettomia. Ei oleteta että tilanne vain menee ohi. Siinä ei kuitenkaa ollut kysymys anteeksipyynnöstä vaan kunniasta ; Kaksintaistelu käytiin juuri siksi että kumpikaan ei suostunut antamaan anteeksi ja kumpikin katsoi olevansa oikeassa. Anteeksipyynnössä taas on väärässä oleva taho joka tunnustaa rikkeensä. Näin ymmärrykseni siirtyvätkin seppukun suuntaan. Eivät toki liikaa.
Piirustus on bloggaajan väkertämä omakuva, jossa on havaittava ärtsyköitä ja hilpeitä kulmia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti