"Minä pystyn torjumaan sinut, Relg, hän sanoi. Hän alkoi napittaa pukua auki. - Katso minua. Katselet minua joka tapauksessa koko ajan. - olen nähnyt sinun kuumat katseesi. Sinä nimittelet minua ja sanot että olen syntinen, mutta katselet silti. Katso sitten. Älä yritä salata sitä. Hän napitti edelleen pukunsa etumusta auki. - Jos olet vapaa synnistä, vartaloni ei pitäisi ollenkaan häiritä sinua." ... "Vartaloni ei häiritse minua, mutta se häiritsee sinua, eikö vain? Mutta onko synti minun mielessäni vaiko sinun? Pystyn langettamaan sinut syntiin milloin tahansa haluan. Minun ei tarvitse tehdä muuta kuin näin. Ja hän avasi pukunsa etumuksen."
(David Eddings, "Rivan Kuningatar")
Eräässä vanhassa tarinassa pappi saadaan kiinni ilotalosta hän päätyy selittämästä että hän on oikeasti siveä - hän vain tutustuu syntiin. Tässä on tietyllä tavalla takana ideaakin :
1: Uskontojen kohdalla synti on jotain jota vältetään. Synnin teosta tunnetaan häpeää ja siksi synnin tekoa vältetään.
2: Sadomasokismissa toiminnassa on kysymys muustakin kuin pelkästään piiskaamisesta ja kivusta nauttimisesta. Myös nöyryytys on toiminnassa tärkeässä roolissa. Nöyryytyksen häpeällisyyttä korostetaan teoin ja sanoin. Siksi se, että alistettu kokee häpeää eikä ylpeyttä roolistaan on asialle hyvin leimallinen piirre.
Eli kun ottiin esimerkeiksi pinnallisesti hyvinkin erilaiset sadomasokismi ja uskonnollinen siveysnäkemys, ne elävät hyvinkin samantapaisesta häpeän määrittelystä. Siihen vain suhtaudutaan eri tavalla.
Yllä oleva kenties auttaa lähestymään Aristotelesta, Platonia ja Freudia. Ja koska olen aloittanut seksuaalisuusteemalla, jatkan seksuaalisuusteemalla. Mutta ääripehmona haluan perverssoinnin lomassa puhua tunteista. Sillä kuten kaikki tietävät : Miehet haluavat aina vaan puhua ja puhua tunteista kun taas naiset hakevat vain seksiä.
Platonin mielestä halut oli tärkeää pitää kurissa. Järki oli tässä voimakkaassa roolissa. Jos järki ei ollut pomona, halut ajoivat helposti vaikeuksiin. Näin ollen Platonin ajattelutapa keskittyi ensi sijassa hillitsemiseen. Vapaamielinen seksuaalisuus nähdään tässä pahana asiana, tälläisen ihmisen mieli on epäterve.
Freud taas korostaa erilaista maailmaa. Hänelle Platonin mallinen torjunta ajoi neurooseihin. Hän siis esitti eräällä tavalla antiteesiä perinteiselle näkemykselle : Hänestä seksuaalinen vapautuminen poisti estot. Ihmisen halut joita torjutaan aikaansaavat vain surua ja turhautumista. Platoninen ihminen näyttäytyy tämän vuoksi onnettomana ihmisenä. Tälläinen ihminen ei ole terve, vaan hänen mielenterveytensä pahimmillaan jopa järkkyy. Kuitenkaan Freudinkaan maailmassa vapaamielinen nainen ei välttämättä ole terve. Voimme nimittäin kuvitella ihmisen joka ensivilkaisulla näyttää hyvinkin vapautuneelta. Hänellä on runsaasti seksuaalikumppaneita ja jutut ovat suorasukaisia. Tälläinen voi kuitenkin olla onneton : Hän voi hylätyksi tulemisen pelossa torjua ne tunteet ja halut jotka liittyvät parisuhteen pysyvyyteen. Jos usea torjuu seksuaalisuuden, tämä ihminen torjuu siihen liittyvät tunteet. Jonkin elämänalueen vapautuminen ei tarkoita samaa kuin täysi vapaus.
Aristoteleellä oli kuitenkin tähän se tärkeä kolmas kanta. Hänen mielenterveytensä -tai seksuaalietiikkansa- ei liity suoraan torjuntaan. Aristoteles ei näe ihmistä keskuksena jossa olisi kiinnostavaa katsoa sitä mikä on hillitöntä ja mikä hillitsevää. Aristoteles sitoi sen aivan muuhun. Onnellisuuteen. Aristoteleelle kaikki vaistot olivat itsessään hyödyllisiä. Siksi erilaiset halut voivat hakea balanssia ja kompromisseja. Hänestä ei ollut tärkeää oliko jokin rajoittavaa vai vaihtoehtoja lisäävää vaan se, johtaako niiden seuraaminen onnellisuuteen.
Platon ja Freud tekevät asiasta ulkoisia. Platon tavallaan korostaa sitä että kun järki vahtii tekoja, ei tee tekoja jotka myöhemmin hävettäisi. Freud taas korostaa että jos tiukat normit huomaan rajoittaviksi ja elämän pilaaviksi, paranee tilanne kun häpeästä pääsee irti. Molemmat näistä rakentavat perustelun sen suhteen kautta mikä asioilla ja asenteoilla on joihinkin ihmisen ulkopuolisiin asioihin. ; Molemmat tiet johtavat helposti siihen että mielenterveys ja moraali sidotaan yhteen tavalla johon voidaan laittaa normeja, käskyjä ja kehoituksia. Joko pidättäytyvät ovat sairaita tai vapautuneet ovat sairaita.
Aristoteleelle asia on ihmisen sisäinen. Sen normittaminen on vaikeampaa. Siksi hän tarjoaakin ainoaksi lähestymiskeinoksi kohtuutta. Liika häpeään keskittyminen pilaa elämän. Sitä suree vaikka ei mitään teekään. Ja toisaalta liiallisuus voi johtaa typerehtimisiin ja vaikkapa sukupuolitautiin, mikä ei lisää onnellisuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti