Onko "uskova skeptikko" oksymoroni?

Kun ajatellaan skeptikoita, mieleen tulee helposti yliluonnollisen kieltäminen, tieteellinen ajattelu, skientismi ja muu vastaava. Leimallinen piirre on se, että skeptikon eräällä tavalla oletetaan olevan ateisti tai ateistinen. Tätä klisettä vastaan astuu "Uskova skeptikko". Hänestä sanat "skeptinen" ja "uskovainen" sopivat yhteen.

Ennen kyseistä tekstiä olin ikään kuin automaattisesti ajatellut että kristitty voi olla skeptikko. Mutta kun kannanotto esitetään ääneen, siitä tulee tietysti samalla kysymys. ; Jos skeptinen vaatii todisteita esimerkiksi Loch Nessin hirviöistä, niin miksi hänen pitäisi ottaa todistamatta jokin Jumalan kaltainen olento? Tästä heräsi heti ja vahvasti kyseenalaistamisen olo.

Tässä vaiheessa on hyvä miettiä mitä yhteensopiminen oikein tarkoittaa. Jos esimerkiksi väittää että voi olla samanaikaisesti kristitty ja skeptikko, esittää itse asiassa että kristinoppi ei ole ristiriidassa skeptisen asenteen kanssa JA skeptinen asenne ei ole ristiriidassa kristinuskon kanssa. Systeemin on kuljettava molempiin suuntiin.

Kristitty skeptikko käykin varsin vakuuttavasti sen puoleen että Raamattu suorastaan kannustaa skeptiseen asenteeseen. Asennetta tarvitaan "ettemme enää olisi alaikäisiä, jotka ajelehtivat ja joita viskellään kaikissa opintuulissa ja ihmisten arpapelissä ja eksytyksen kavalissa juonissa." (Ef. 4:14) On siis selvää että Raamattu sopii skeptisyyden kanssa yhteen - ellei peräti kehota ja kannusta skeptisyyteen. Tältä osin skeptisyys on teologisesti korrekti vaihtoehto kristitylle.

Toinen puoli onkin se, vastaako Jumala skeptisyyden haasteeseen. Eli kestääkö Jumalan käsite itsessään sen kriittisen käsittelyn johon se esittää alistuvansa. Tässä kohden tilanne menee tietysti paljon mutkikkaammaksi. Ratkaisevaa on likimain se, onko Jumala outo väite johon on suhtauduttu varauksellisesti, ja onko Jumalaa sitten lähestyy asiaa varovaisesti ja epäillen mutta ennakkoluulottomasti, ja sitten yrittetty selvittää mahdollisimman hyvin, onko asia todella niin vai ei.

Tässä on monta vaihtoehtoa. Esimerkiksi minä kykenen kuvittelemaan skeptikon jolla on oikea asenne ja joka silti kannattaa Loch Nessin hirviön olemassaoloa. Mahdollisuus tähän tulee sitä kautta, että hän on ennakkoluulottomasti tutustunut aiheeseen ja on tulkinnut sitä siten että Loch Nessin hirviö näyttää hyvinkin todelliselta. Yksi tapa tähän on se, että hän on esimerkiksi erehtynyt tulkinnassaan jossain kohdasa eikä ole huomannut tätä - kenties jokin epäluotettava lähde on vaikkapa saanut liian kovan painoarvon. Erehtymistä ei voitane pitää riittävänä syynä poistaa skeptikon statusta. Asenne on kuitenkin ollut oikea. Samalla logiikalla uskova skeptikkokin olisi varsin mahdollinen.

Toinen teema liittyy siihen onko skeptismi samaa kuin skientismi. Jos skeptikko/skientisti katsoo näin, on "uskova skeptikko" tietysti sisäisesti ristiriitainen koska Jumala ei ole tieteellä todistettu. Tälläiselle skientistille:
1: Kaikki selitykset tieteen puutteellisuudesta ovat merkityksettömiä, koska olennainen kysymys on se, miten ihmeessä uskolla olisi tietoauktoriteetti kysymykseen. Se, että tiede ei voi vastata ei automaattisesti johda siihen että asian voisi ratkaista juridisesti, uskonnollisesti tai millään muullakaan tavalla. Näin ollen kyseessä on väärä dikotomia. "Jos ei sinun niin minun tavalla". Täsä voi skeptikko viitata kintaalla ja kysyä "entä jos ei kummallakaan?"
2: Tälläisessä perustelussa on siis kysymys kerman kuorinnassa, jossa oman näkemyksen ja tieteen yhteensopivat asiat hyväksytään, mutta jos tiede on erimielinen viitataan siihen että tiede on kesken. Näin syntyy cherry pickingiä.
3: Se, että eri asioita punnitaan eri vaa-oilla tuntuu skientististä jopa epäreiluudelta. Kuinka esimerkiksi käsilläparantajaa tai karismaattista rukousjohtajaa jonka megakirkko tuottaa rukousdollareita liukuhihnalla hänen taskuunsa voidaan vaatia perustelemaan ja todistamaan tekemänsä ihmeet tieteellsiesti, mutta toiset asiat kuten Jumala jätetään saman todistamisvaatimuksen ulkopuolelle? Reiluus vaatisi sitä että asioille vaadittaisiin samanlaiset todisteet vastaavalla vaikeustasolla. Se, että oma näkemys päästetään helpoilla kriteereillä ja työvaatimuksella ja jos samalla muilta vaaditaan paljon, on ideologisesti värittynyttä - ja joskus jopa ilkeämielistä.

Skeptismiä voidaan ajatella todistustaakan kautta : Asiat ovat epäilyttäviä tai väärässä kunnes toisin todistetaan. Tällöin skeptikko ei usko auktoriteettia, ilmestystä tai muuta jos tämän totuusarvoa ei voida osoittaa. Tällöin skeptismi on ensiasetelmaltaan epäilyä. Tätä kautta voidaan ajatella että skeptinen ateismi sopisi hyvin yhteen koska tiede ei ole antanut Jumalalle selitysarvoa (toisin kuin mustia aukkoja tai karhuja). Ja skeptinen agnostikkokin, koska elää sitä kautta että jos Jumala on piilossa ta yliluonnollinen, ei voida sanoa että sen olemassaoloa tiedetään.

Kuitenkin skeptismi voidaan ajatella käytännön tasolla tapahtuvana itsekritiikkinä. Sillä "uskovaisella skeptikolla" on selvästi hyvinkin kriittinen suhde uskontoonkin. Hänhän muun muassa nostaa esiin Randin osoittaman paljastuneen huijauksen. Popoff teki ihmeparanemisia televisiossa ja tienasi paljon. Ihmeet paljastuivat kikkailuksi ja silmänkäännöksi, tahalliseksi petokseksi. Popoff jopa tunnusti huijauksensa. "Uskova skeptikko" kirjoittaa tästä näin: "Kuitenkin jopa tämän tunnustuksen jälkeen tuhannet uskovat olivat edelleenkin täysin vakuuttuneita siitä, että parantumiset olivat oikeita ja että hän oli oikea Jumalan mies ja saarnaaja. Hänen 80-luvun "parannuskokouksia" elevisioidaan yhä tänä päivänä yhdysvaltalaisilla kristityillä tv-kanavilla muka oikeina parannuskokouksina." Hän jopa muistuttaa että moni uskova uskoo liian helposti erilaisia asioita vain siksi että ne ovat kristillisiä. "on surullista kuinka moni uskova on niin rakastunut huijaukseen ja valheeseen, että he pitävät siitä kiinni jopa sen jälkeen kun se on osoittautunut valheeksi. He syytävät rahaa tällaisille huijareille vaikka he voisivat sen sijaan tehdä jotain paljon hyödyllisempää työtä Jumalan evankeliumin edistämiseen." Tämän tapaisia asioita ei ääneensano joku joka ei ole itsekriittinen. Itse asiassa hän kohtelee omaa vakaumustaan kovemmin ja rehellisemmin kuin moni muu, likimain kaikki. Tälläisestä rohkeudesta pitää kyllä antaa ansioita, ja skeptismin määritelmä on hyvinkin perusteltu, koska Jumalaan uskova suhtautuu Jumalaan skeptisesti sikälimikäli Hänen väitetään vaikuttaneen maan päällä konkreettisesti jotenkin. Yliluonnollisena olentona muuhun ei puututa ja sitä pidetään uskon asiana, ei tiedon.

Tässä kohden ainakin minulle tulee mieleen sekin, että jokaisella on pakosti jotain alkuoletuksia joita ei voida kyseenalaistaa. Ilman aksioomia ei voi tehdä johtopäätöksiä. Ja aksioomien todistaminen sisäisesti johtaa kehäpäättelyyn. Näin ollen skeptikkokin joutuu olettamaan jotain asioita. Tätä kautta skeptismiä voidaan lähestyä myös harmaan sävyinä. Osa on enemmän skeptikoita kuin toiset. Ja jossain menee raja, jossa henkilöä ei enää järkevästi voida pitää "riittävän skeptisenä ollakseen skeptikko". Ja joskus henkilön skeptisyydestä voidaan olla täysin varmoja.

Kaiken tämän horinan jälkeen olen tullut siihen tulokseen että kristitty voi olla skeptikko. "Uskova skeptikko" ei ole oksymoroni muuta kuin joissain hyvin hyvin tiukoissa raameissa, niin tiukoissa että en jaksa hyväksyä niitä "skeptismin" kaltaisen yleiskäsitteen määritelmäksi. Se voi kuitenkin edustaa kenties jotain fragmenttia "skeptikkoilmiön" sisällä. (Siinä määrittein tosin minäkään en ole skeptikko. En usko että kovin usea nielee sitä sentään, toivonluulentiedän.)

"Uskova skeptikko" ei siksi ole nimensä sisällön kautta automaattisesti ristiriitainen sanapari. Selvää on kuitenkin se, että uskovaisuus ei ole skeptinen ansio tai osoitus erityisestä onnistumisesta skeptisyydestä. Uskova skeptikko on skeptikko uskostaan huolimatta eikä sen ansiosta. Skeptinen puoli ei uskosta hyödy tai laadullisesti parane. Kristillinen teologia voi kuitenkin tarkoittaa sitä että uskova skeptikko olisi skeptikko Raamatuntulkinnan, joka saa voimansa hänen uskostaan, seurauksena.