Tieteenfilosofia on perinteisesti rakentanut ihanteita. Näissä on tietenkin sellaisenaan kauniita utopioita. Mutta tosiasiassa tieteenfilosofia joka ei toimi käytännössä, se ei vaikuta. Ja tätä kautta tälläinen puhtaana ei ole kovin tärkeä asia. Tieteenfilosofialla on merkitystä vain jos sitä noudatetaan.
Tästä on aikaansaatu paljon jotain ajatuksia ja tietenkin paljon vääntöä.
CUDOS -normi.1
Sosiologi Robert Merton esittikin, että tiedemaailman sosiaalinen systeemi tarjoaa puitteet tieteenteon onnistumiselle. Tieteellä on eetos, sosiaalinen hyvejärjestelmä, joka ylläpitää tieteen tavoitteiden toteutumista yksilöiden ja ideologioiden paineista ja rikkomisyrityksistä huolimatta. Hänestä ne ovata seuraavat:
1: Tieteen perustelu ei ole henkilösidonnaista, vaan tapahtuu yleispäteviin kriteereihin. Näin kansalaisuus ei ratkaise teorian hyvyyttä. Toki tässäkin kohdassa otetaan huomioon se, että joskus voi olla vahvoja syitä epäillä kannanottoa. Jos olet vaikka huumeissa, voi näkemillesi avaruusolennoille ja vaaleanpunaisille elefanteille löytyä muukin syy, kuin se että olet ollut silminnäkijänä. Tämä on tietenkin henkilökohtainen ominaisuus, ja se vaikuttaa arvioinnin painoarvoon. Mutta näiden ottamisen pitäisi aina olla hyvin perusteltuja.
2: Tutkimustulokset on julkaistava ja pistettävä avoimesti muiden saataville. Tutkija saa nimen ja maineen, mutta itse tutkimus on yleistä omaisuutta.
3: Tuloksia ei saa varastaa tai vääristellä, eikä niillä saa ajaa omaa agendaa.
4: Järjestelmällinen epäily, jossa johtopäätöksiä ja arvioita lykätään, kunnes niille on hyvää pohjaa.
Luettelo näyttää tietysti joltain enkeli -ihmisten yhteisöltä ja muistuttaa kovasti perinteistä ihannetta ja kuvaa tieteentekijöistä. Kuitenkaan Merton ei olettanut että tiedemiehet olisivat enkeleitä. Päin vastoin. Hän ajatteli että tieteentekijä voisi tehdä vaikka mitä vilunkia. Vastuu onnistumisesta onkin hänestä valvonnalla ja ohjaavilla elementeillä. Osa on rajoittavaa ja rankaisevaa. Tästä esimerkiksi on plagioinnista tai vääristelystä kiinni jääminen. Tällöin koko tutkijan ura voi romahtaa ja hänen uskottavuutensa katoaa. Ja tietenkin osa kannustaa: Esimerkiksi julkaisemisessa tulee julkista rapsutusta tutkijoille, jolloin sitä halutaan tehdä. Samoin esimerkiksi epäily on Mertonin mielestä samanaikaisesti metodillinen ihanne että instituution vahtima asia: Liian nopea sitoutuminen tuo tutkijalle tuulihaukan tai ideologiatavoitteisen maineen. (Kun sotaan on lähdetty vaikka ei osata puolustautua, ei tähän taistelijaan enää luoteta.)
Mertonin mukaan suuri osa normeista on sisäistetyistä arvoista peräisin. Toki tutkijat lukevat myös tieteenfilosofiaa ja metodeja joilla tehdään vaikka populaatiotutkimusta hyvin. Kuitenkin osa leviää yhteisön keskellä. Tämä on olennaisesti samanlainen ajatus, kun mikä on Pascal Boyerin teologisessa korrektiudessa uskontojen kohdalla: Raamatusta saadaan tietysti kristitylle ihanteita, mutta valtaosa on "tulkintaa", eli yhteisöllä on normeja. Nämä voidaan tietysti joskus tukea etsimällä Raamatusta oikea paikka (Jokin toinen etsii eri Raamatunpaikat tai tulkitsee joitakin eri tavoin.) Usein ne ovat kuitenkin vain tapoja, jotka ovat "ilmiselviä", ja kaikki yhteisössä tietävät ne. Niitä ei vain ole kirjoitettu mihinkään. Mertonin ideassa tämänkaltainen ajattelu tarkoittaa sitä että tiedemies omaksuu itselleen roolin, jonka sisäistää. Samalla tavalla kuin uskovainen asettaa itselleen ihanteen, jota yrittää tavoitella ja siinä ehkä joskus jopa onnistuu.
Tärkeä asia on tietenkin se, että normit ovat samanaikaisesti tieteenfilosofisia ihanteita että käytäntöjä. Oikeutus niille on tultava (ja tulee) sekä tieteen päämääristä että menetelmistä joilla sitä voidaan käytännössä tavoitella. Syy on se, että ne kertovat miten ihmisiten kaltaisista olennoista koostuva yhteisö voi tavoitella tietoa ilman että romahtaa omiin teologisiin ja maailmankatsomuksellisiin kiistoihinsa ilman aseellista yhteenottoa.
Mertonin kriteeristö sai kuitenkin vastakriteerit. Ian Mitroff teki sosiologisen tutkimuksen tieteilijöistä. Tulokset perustuivat koeryhmäänsä päätyneiden tieteentekijöiden haastattelujen tuloksiin että heidän toimiensa seuraamiseen tieteellisissä konfrensseissa. Koeryhmään oltiin valittu alan huippuina pidettyjä henkilöitä. Hän otti lähtökohdaksi Mertonin ajatuksen siitä, että jos jokin asia herättää puheissa paheksuntaa, sen takana on jonkinlainen normi.
Yllättävää ei ollut se, että haastatteluista löytyi Mertonin ohjenuoria tukevaa materiaalia. Yllätykseksi paljastui se, että osa tuloksista oli aivan päinvastaisia. Esimerkiksi huippuina pidettyjä tutkijoita pidettiinkin sellaisina jotka olivat mm. "sitoutuneimpia suosikkiteorioihinsa". Hyvä tieteentekijä näyttikin olevan rohkea hypoteesin esittäjä, joka oli valmis puolustamaan ideaansa viimeiseen asti. (Siis sen lisäksi että hän oli oikeassa.) Jos henkilö ei ollut sitoutunut näkemykseensä, häntä pidettiin keskimääräistä epäuskottavampana. Samoin selvisi että juuri väitteen esittäjän arvovalta on tärkeä. Huipputiedemiehiä kuunnellaan. Lisäksi se sellittiin että käynnissä olevaa tutkimusta salattiinm ja kolleegoiden haluttiin juuri tukevan omaa ryhmää ja edesauttavan sen tutkimustyötä. Tämä ei ole kovin vahvasti arki -ihmisen intuition mukainen. Kuitenkin niitä pidettiin tieteen päämäärille suotuisia. (Osia Mertonin kriteereistä pidettiin uskottavina vain opiskelijoiden ja ei käytännössä tieteitä tekevien parissa, kun taas tieteentekijäti itse pitivät niitä sellaisina että niitä ei voida käytännössä toteuttaa.)
Michael Mulkay otti esiin ajatuksen, jossa normin lausuminen ääneen ei riitä, vaan on oltava kontrolloiva järjestelmä. Hänestä pelkkä ääneen lausuminen ei kerro kovin paljoa. Erilaisiin normeihin voidaan viitata kun kuvataan tai oikeutetaan omaa tai toisten toimintaa. (Ja etenkin jos puhe on ideaaleista ja siitä miten asiat pitäisi hoitaa.) Viittaaminen on helppoa, niiden mukaan toimiminen ei. Hänestä tieteen normien ongelmana on se, että tutkimuksissa käytetään passiivia ja tekijöistä tiedetään usein vain nimi. Tutkimuksiin yritetään tiivistää tulokset teknisessä muodossa. Vakuuttavuus, luettavuus ja käyttökelpoisuus omassa työssä ovat usein läsnä. Ellei sitten puhuta aivan terävimmästä kärjestä, ja aivan kanssatutkijoista. Heidän elämänsä ja luonteensa voi olla useallekin tiedossa. Nämä edustavat kuitenkin hyvin pientä osaa kaikista tutkijoista. Siksi Mulkaysta normit ovat vain vakiintunut puhetapa: Niihin vetoamalla voidaan toki esimerkiksi rakentaa jännitettä kilpailijoiden välille, mutta mikään ohjaava ja hallitseva nuora ne eivät ole. Eetoksen sijasta taitava tieteenteon metodin noudattaminen on keskeistä. Eetos on vain kiva väline, verbaalisia repertuaareja, joita käyttämällä muokataan muiden käsitystä joko omasta tai kilpailijan toiminnasta.
Harriet Zuckerman on sitä mieltä että Mulkay on keskittynyt liikaa palkintoon. Hänestä eetos voidaan pelastaa rankaisun kautta. Sen sijaan että onnistujia "rapsutetaan", rikkureille jaettaisiin "rapsuja". Rangaistuksilla tieteentekijät saataisiin kuriin. Tuloksien varastamisesta suuttuminen olisi esimerkki tälläisestä vahvasta sitoumuksesta. Toki tämä on samanaikaisesti itsekästä, koska tieteentekijä suojelee samalla itseään siltä että joku varastaa hänen työnsä ja saa sillä arvovaltaa - ehkä jopa alkuperäistä tutkijaa paremmin. Samoin tulosten vääristelystä suututaan, koska se uhkaa kaikkien muiden työtä. Jos olet viitannut virheeseen, se nostaa ikävyyksiä koska argumentti voi kärsiä sen seurauksena. Ja uskottavuus. Että "tuokin meni lankaan, onko fiksukaan?"
PLACE -normi.2
John Ziman taas otti mukaan sen, että normitkin muuttuvat. Kuten kaikessa muuallakin, ei tiedemaailman normistokaan ole missään tapauksessa muuttumaton. Hänen mukaansa 1960 -luvulta lähtien tiede on muuttumassa. Jos vanha tieteenteko oli akateemista, tämä on post-akateemista tiedettä. Se toimii erilaisessa kulttuuriympäristössä, joten sillä on erilainen henki. Suurin syy on rakenteellinen muutos. Vakanssi ei ole vakaa ja varma, vaan tutkija voi olla hyvinkin lyhyissä projekteissa mukana, pätkätöissä. Tutkimuksia tehdään sen mukaan miten niille saadaan rahoitus. Tämän vuoksi seuraavat piirteet kuvaavat "uutta eetosta" paremmin.
1: Suuri osa tiedosta on salattua, ja sitä käytetään esimerkiksi yksinoikeudella. Tutkimuksia voidaan myös tilata ja niitä suojataan esim. teollisuusvakoilulta, tai muuten vaan kilpailijoilta. Tiedon omistaa jokin yhtiö, ei niinkään tutkimuksen tekijä.
2: Tietoa käytetään paikallisesti, ja ongelmat eivät ole yhtä laaja -alaisia. Ne keskittyvät ongelmanratkaisuun teoreettisen edistymisen sijasta.
3: Itse työn tekeminen on johdettua, eli tieteentekijä toimii komennusketjun osana. Hän ei ole yksilönä tutkimassa ja miettimässä.
4: Tutkimus ei ole teoreettisesti generoitua, vaan toimeksiannettua. Rahoittajan päämäärä, ei tutkijan kiinnostus tai teoretisoimishalut päättävät tutkimuksen sisällöstä.
5: Tutkija on asiantuntija, jonka osaamista lainataan. Häntä ei valita sen vuoksi mitä hän osaisi luoda, vaan sen mukaan mitä hänellä on jo, se mitä hän hallitsee.
Arki -ihmisen korvaan tämä tietysti särähtää pahasti. Kuitenkin Ziman näki tämän kaksiosaisena. Muutoksesta on tiettyjä etuja. Tutkija ei voi "paeta norsunluutorniin", eli hänen on kohdattava realiteetteja. Haittoina on tietysti se, että akateemisesti tavallisesti teoria tehdään ensin ja vasta sitten innovaatio. Ja teorian vahvistamisessakin menee aikaa. Tätä kautta edut voivat tulla vasta pitkän ajan päästä. Rahoittaja taas haluaa usein nopeita tuloksia. Samoin riippuvuus rahoittajista vie luottamusta tutkijoiden puolueettomuudesta. Kun rakkaaseen teoriaan sitoutumisen (jossa onnekkaat harvat ovat neroja ja enemmistö joko taviksia tai sitten jääräpäisiä pseudotieteilijöitä) korvaa raha. Samoin sisäisyys estää tulosten kriittisyyden. (Millä voi olla pitkässä tähtäimessä ikäviä tuloksia myös tilaajien kannalta. Huonolla tieteellä tehty laite voi ihan hyvin perustua väärään toimintaperiaateodotukseen.) Haittaa voi tulla siitäkin että tutkijan saama etu ei enää olekaan maine, vaan sovellus ja keksintö markkinoilla.
Tätä näkemystä on kritisoitu siitä, että se on liian yksioikoinen ja stereotypioita rakentava. Osa tieteentekijöistä on sitä mieltä että jako "teknisiin" ja "teoreettisiin" on hieman karkeaa. Molemmissa tehdään asioita, joista on apua prosessissa. Osan mielestä ongelmia ei ole niin kauan kuin edes osa tieteestä on akateemista. Tätä vääntöä käydään tietenkin etenkin tieteenpolitiikan alueella. (Eikä tässä itse asiassa ollut edes läheskään kaikki...)
1 CUDOS : Communism, Universalism, Disintrestness, Originality, Scepticism.
2 PLACE : Propietary, Local, Authoritian, Commissioned, Expert
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti