Suhtautumiseni elämään on varsin kompleksinen ellei peräti sisäisten ristiriitojen turmelema. Tämä ei tietysti ole nykymaailmassa poikkeuksellista, koska elämme kulttuurissa jossa ollaan konditionalisteja emmekä profaaneja ; Meillä ei ole absoluutteja vaan jokaisella arvokeskusteluargumentilla on konteksti ja sovellusrajat. Kuitenkin olen tässä suhteessa lähes yhtä sekalaisessa joukossa kuin USA:n oikeistokonservatiivit jotka kannattavat kuolemanrangaistusta mutta vastustavat aborttia.
Näkemykseni on tiivistettävissä jokseenkin karkeasti seuraavaan luetteloon ; Vastustan kuolemanrangaistusta, kannatan eutanasiaa hyvänä asiana sitä haluaville, pidän itsemurhaa negatiivisena asiana jonka tekemistä on tuettava, pidän aborttia erittäin huonona asiana jolle on kuitenkin annettava juridinen tila ihmisten valintana. Ja pidän kaksintaistelua ehdottomasti kauniina ilmiönä jolle ei kuitenkaan saa antaa juridista tilaa missään koskaan.
Puolisoni on kritisoinut sitä että minun maailmassani kaksintaistelu on aivan oikeasti kunnioitettava kostonhimon kulminoimisväline. Siinä missä kostona tehtävä assassinaatio on minun maailmassani ylen vastenmielinen, on kahden herrasmiehen välienselvittely hyvinkin kaunis asia. Hänestä kaksintaistelu on "hidas, tehoton, väkivaltainen ja julma teloituksen muoto." Oma täsmennykseni huomautukseen oli/on "vain jos urpo suostuu kaksintaisteluun minun kanssani." (En oikeasti ole niin hyvä, mutta tämänlaiset vitsit toimivat karismaattisemmin kuin realistista taitotasoa vastaavat onelinerit.) On nimittäin selvästi olemassa jokin taitotasoero jonka kohdatessa tilanne on niin ennustettava että siihen suostuminen tekee siitä "tietoista eutanasiaa" koska siihen suostuva tietää tai hänen tulisi tietää. Ja tähän suostuva voitokkaampi puoli taas taatusti tietää että kyseessä on de facto toisen teloitus. Konteksti kun on sellainen, että vaikka toiselle annetaan ase, hän ei kykene sillä puolustamaan itseään joten on kuin aktio kohdistuisi avuttomaan. (Tilanne on tietysti hankala jos kannattaa eutanasiaa sitä haluaville mutta vastustaa teloitusta väärinkoetusta tilanteesta.)
Kaksintaistelun voidaan nähdä eroavan teloituksesta siten että siinä tuomion kärsivä ei ole kuitenkaan yleensä selvä. Silloin kysymys on pikemminkin valmiudesta marttyyriyteen sellaisella tavalla jossa häviökin on statement siitä että asia on ollut niin tärkeä että on ollut valmis myös kuolemaan sen vuoksi. Mutta että tämä kuolema ei ole kuitenkaan se ykkössuunnitelma joten kyseessä ei olisi "vapaaehtoinen marttyyriys" jota pidän huolestuttavampana kuin tälläistä "valmius marttyyriyteen pakon edessä". Tällöin kyseessä on ikään kuin sodasta jossa on vain kaksi ihmistä. Ja sodan kohdalla elämän rikkumaton itseisarvo heittää ajatuksena häränpyllyä kulttuurissamme itse asiassa lähes kaikilta (paitsi joiltain pasifisteilta). Sotaa pidetään pahana asiana mutta oikeutettuna asiana. Ja juuri täten minä koen kaksintaistelun. (En ole tunnettu voimakkaasta kansallistunteesta, olen irrallinen myös muista viiteryhmistä joten minusta ei saa uskonmarttyyriäkään. Kaksintaisteluvietti lieneekin jonkinlainen näiden tunteiden kieroutuma.)
Käytännössä kaksintaistelun ongelmana onkin se, että se usein johtaa siihen että taitavat kaksintaistelijat saavat ikävää etulyöntiasemaa ; He kun voivat ajaa omia intressejään käytännössä riskittä. Historia on myös näyttänyt että herrasmiesperiaate on joskus johtanut siihen että ihmiset ovat joutuneet taistelemaan mitä absurdimpien asioiden vuoksi ; Esimerkiksi Alfred Huttonin "the sword through the centuries" -kirjassa kerrotaan kaksintaistelusta joka käytiin rotukissan vuoksi (jota koristaa toinenkin kuriositeetti ; kaksintaistelu oli tuoreesti julistettu laittomaksi ja taistelu käytiin siten että lain säätänyt kuningas olisi periaatteessa saattanut nähdä kyseisen kaksintaistelun ikkunastaan). Lisäksi joskus ihmisiä on haastettu kaksintaisteluun siksi että nämä ovat tehneet asioita jotka laki on määrännyt heidät tekemään. Ja yhteiskunnan määräämäksi rangaistusmenetelmäksi kaksintaistelu ei enää helposti kovin oikeutetusti taivu koska pakottamisen hetkellä häviön ja voiton statement katoaa. Pakotettu taistelu kun ei aja hävinnyttä sanomaan "olin valmis kuolemaan tämän jutun vuoksi", joka on sekin vahva arvokannanotto joka taas voi kenties periaattessa kantaa kuoleman ylikin. Määrättynä se ei varmasti tee niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti