maanantai 13. huhtikuuta 2015

Ja kaikki kauniit muodot mun tulee mielehen


Nightwishin uusi levy on menestynyt hyvin. Levy on yltänyt myyntilistoilla hyvin korkealle useissa maissa. Kiinnostavaa on se, että levy "Endless Forms Most Beautiful" on evolutionistinen. Ja siinä vierailee Richard Dawkins. Olen itsekin hankkinut kyseisen levyn. Se on myös ensimmäinen Nightwish -levy jonka olen ostanut "Oncen" jälkeen. (Olen toki kuullut kappaleita myöhemmistäkin levyistä.)

Se, mihin tässä voisin ottaa kantaa on käsite "ammatimaisuus". Ja se on oleellista kyseisen yhtyeen kannalta. Holopainen on ottanut tuoreesti kannanottoa Tarja Turusen eroon yhtyeestä. (Ero tapahtui "hyvin kauan sitten".) Holopaisen lausunto oli "Tarjan kanssa hoidimme asian äärimmäisen ei-ammattimaisesti. Asiat meni niin kuin niiden piti mennä, mutta tapa millä se tehtiin, oli huono. Sen voivat meistä kaikki myöntää." Pidin siitä miten "niin kuin niiden piti mennä" -tilanteesta yhdistettynä "ei-ammattimaisuuteen". Sillä - kuten jo levyostoksistani voi päätellä - rinnastan jossain määrin "Nightwishin" nimenomaan Tarja Turus -kokoonpanoon.

Tarja Turusen laulusta voi olla montaa mieltä. Yleinen ajatus varmasti on se, että hän kollotti. (Makuani on moitittu tässä kohden edellämainittua sanaa käytäen.) Myöhemmin yhtye on myös luonut taiteellisesti korkealentoisempia kappaleita. Ja myös soittajien taidot ovat kohentuneet. Myöhemmän "Nightwishin" vierellä "Angels Fall First" -levy on suorastaan kotikutoinen.

Ja tavallaan tässä onkin se ongelma. Jossain määrin Nightwish on koko ajan muuttunut yhä ammattimaisemmaksi ja ammattimaisemmaksi. Mutta se ei ole korkeakulttuuria vaan populaarikulttuuria. Ja siinä ammattimaisuus voi olla jopa ongelma. Tarja Turusen ero ja laulajan vaihtaminen muutti bändin yhä vahvemmin Tuomas Holopaisen alle. Ja myöhemmät laulajat ovat kenties olleet jopa esteettisesti järkevämpiä ratkaisuja. Mutta Tarja Turusen "kollotus" oli toisaalta jotain joka teki "Nightwishistä" omanlaisensa. Ilman sitä se on "vain" tavallista metallia.

Samoin se, että bändin ero oli täydellisen banaali, eettisesti kyseenalainen, lapsellinen, kiukutteleva ja huonolla siihen sopimattomalla menettelytavalla toteutettu teki siitä jollain tavalla aidon. Se oli ikään kuin viimeinen puhtaan aitouden osoitus. Jonka hiipumisen jälkeen tarjolla on vain taidokasta ammattimaisuutta. Joka on ongelma kun kyseessä on populaarikulttuuri.

Siksi, vaikka "Angels Fall First" on kaikkea muuta kuin evolutionistinen pidän siitä jotenkin enemmän kuin tästä uusimmasta tuotoksesta. Jännittävää tässä onkin se, että jossain määrin Evoluutio-Dawkins -tematiikassa tuntuu olevan jopa laskelmoinnin makua. Jokin on oikeasti muuttunut vuodesta 1997 (Jolloin "Angels Fall First" ilmestyi.) Silloin levymyyntiä kasvatettiin ilmoittamalla kääntymisestä uskoon. Sillä saatiin kohulehdet innostumaan. Nyt tilanne on jotenkin muuttunut siihen että myyntilukuja kasvatetaan lopettamalla kaappiateisteilu.

En jaksa tarjota teille jeesustelua. Kelpaisiko sen sijaan darwinistelu?

3 kommenttia:

Korppi on oikeus kirjoitti...

Kyllä Oceanborn on se paras levy. Soundillisesti, soittotaidollisesti ja biisimateriaalinkin perusteella se on paras. Biisit ovat sen jälkeen kasvattaneet pituutta, mutta eivät ole välttämättä rakenteellisesti paljoa kompleksimpia kuin Oceanbornin tietyt biisit. Meinaan, että se sama elokuvamusiikin vaikutus ja tehokeinot olivat jo Oceanbornilla läsnä. Hyvin ammattimainen tuotos huolimatta soittajien silloisesta vihreydestä.

Ja kyllä Turunen oli paras laulaja. Floor Jansen pystyy teknisessä mielessä ihan samaan ja enempäänkin kuin hän, mutta äänenväri on aivan erilainen. Turusen tumma ääni sopi muutenkin melankoliseen musiikkiin.

Uusinta lättyä en ole paria biisiä lukuunottamatta vielä kuunnellut.

Tuomo "Squirrel" Hämäläinen kirjoitti...

Rakenteellinen kompleksisuus tosiaan tuskin on kasvanut. Mutta tietyllä tavalla kliinistyneempiä kyllä ovat olleet sen jälkeen. Wishmaster on minusta ehyempi kokonaisuus kuin Oceanborn. Jossa on tosin parempia yksittäisiä biisejä.

Voin toki olla väärässä. (Puhutaanhan tässä ehdottoman objektiivisesta asiasta.) En pidä CMX:än uusimmasta levystäkään vaikka sitä on kehuttu kauhiasti. Tosin aina ennen olen pitänyt niistä CMX:än levyistä joita yleinen mielipide "kypsyy arvostamaan myöhemmin". Jotka muuttuvat timangiksi vasta kuudennella soittokerralla. Ehkä tämänkin kanssa käy niin.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Wihsmaster on soundiltaan ja biiseiltään vielä aika lähellä Oceanbornia ja hyvä albumi. Siinä on kuitenkin kuultavissa siirtymistä pois neoklassisista jutuista, jotka olivat powermetallissa yleinen juttu juuri 90-luuvn lopulla. Itse pidän noista jutuista, koska ne tuovat lisää sävyjä musiikkiin. Children Of Bodom teki aivan saman tempun, eli käytännössä yksinkertaisti musiikkiaan siirtyessään pois kikkailusta ja sun muusta kiveksien neppailusta.

Oncen jälkeen Nightwishin musiikissa en ole kuullut mitään todella uusia juttuja, monia hyviä biisejä kylläkin. Imagenaerum oli sangen hyvä albumi, parempi kokonaisuus kuin Dark Passion Play. Kumpikaan edellämainituista ei kuitenkaan liikaa toistanut vanhoja juttuja, mikä tuntuu olevan tämän uuden levyn laita. Jotkut melodiat ovat silkkaa kierrätystä vanhemmista (ei nyt sinänsä huono asia, mutta panee ajattelemaan, että herra Holopaisenkin ideasuoni ei ole enää entisellään).

Tosin aina ennen olen pitänyt niistä CMX:än levyistä joita yleinen mielipide "kypsyy arvostamaan myöhemmin". Jotka muuttuvat timangiksi vasta kuudennella soittokerralla.

Biisit, joihin tykästyy hiljalleen, tuppaavat olemaan niitä, jotka myös lopulta jäävät parhaiten mieleen.