"Kolme muskettisoturia" on ilmiö. On väärin sanoa että se olisi pelkästään Alexander Dumas vanhemman kirjoittama kirja (sarja). Se on alkanut elämään omaa elämäänsä, siitä on tehty useita toisten kirjoittajien kirjoja ja elokuvia.
Näitä kaikkia yhdistää keskittyminen d'Artagnaniin. Tämä on sinänsä erikoista, koska jo ilmiön nimen kolme muskettisoturia viittaavat salanimillä tunnettuihin hahmoihin, Athokseen (kreivi de la Fére), Porthokseen (du Vallon) ja Aramikseen (René d'Herblay). (Nuorempana olin hieman ihmeissäni että sitä ei kutsuta neljäksi muskettisoturiksi.) D'Artagnan ei rehellisyyden nimissä ole edes kirjan mielenkiintoisin hahmo. Athos on "muskettisoturiuniversumin" kompleksisin hahmo ja sitäpaitsi kirjassakin joukon milte ilmiselvä johtaja. Aramis on jännitteissään ja juonissaan ideologisesti mielenkiintoisin, joten hän tuo mukaan odottamattomia ja mielenkiintoisia tapahtumia. Porthos taas on ylimalkaisesti coolein semmoisella tavalla johon mikään nokkava maalaisteini ei yksinkertaisesti kykene, ei ole koskaan kyennyt - eikä tule koskaan kykenemään. D'Artagnan ei sen sijaan kykene nousemaan erityisen mielenkiintoiseksi hahmoksi, vaikka hänelle annetaankin hyvin paljon tilaa.
Syy on luontevasti siinä, että ihmiset ovat kiinnostuneita aluista. Kolme muskettisoturia perushahmoina siirtyisivät suoraan tarinaan. D'Artagnaniin keskittyminen johtuu siitä että hän on ummikko.
Alkutarinoiden keskeisyys on tarinankerronnallisesti yllättävän tärkeää ; Tämä näkyy erityisen voimakkaasti supersankarigenressä. Elokuviin on viime vuosina putkahtanut supersankaritarinoita jos toisia. Useimpia niitä kuvaa se, että ne ovat nimenomaan syntytarinoita. Kaikki eri universumit "Fantastic Fourista" "Hulkiin" ja "Spidermanin" kautta "Daredeviliin" ja "X -menien" maailmasta "Batmaniin" ovat aloittaneet hahmon syntykertomuksella. Usein elokuvissa on toki jatkettu tarinoilla jotka eivät selvästi ole alkukertomuksia. (Joskin X -men elokuvauniversumi onnistui tekemään jatko-osaankin alkuteemoja keskittymällä eri henkilöihin. - Ensimmäisessä "Rogue" toimi jonain joka tutustutti maailmaan ummikon silmin. Toisaalla kerrottiin Wolverinen tarina lapsuudesta asti.) Jopa tunnetuista supersankareista hyvin poikkeava "Hancock" oli sekin nimenomaan syntyperää kartoittava. Ja samaten "Matrix".
Alkutarinat ovat tietyllä tavalla kaavamaisia, ja voi olla esimerkiksi ärsyttävää joutua seuraamaan jotain Kapteeni Amerikan luuserialkua jos haluaa nähdä kunnon actionia. Supersankarien perusidea on se, että he voivat tehdä kaikkea siistiä. Ei ole välttämättä mukavaa joutua ensin näkemään sitä kun supersankari tekee tavallisia asioita (eikä yleensä vielä edes hyvin.) Elokuvantekijätkin tietävät tämän, joten alkutarinalle on oltava erityisen hyvä syy, kun niitä niin säännönmukaisesti tehdään. Alkuperätarinalla onkin useita funktioita.
Ensinnäkin se tutustuttaa maailmaan. Tämä on hyvin olennaista, etenkin jos maailma toimii omilla ehdoillaan. Ilman selitystä joku voisi ajatella "Turtleseista" että "Mitä hittoa, meillä on kilpikonnia jotka ovat ninjoja, WTF, mitä happoa tämän käsikirjoittaja on ottanut ja mistä sitä saa?" Mutatoiva kemikaali tekee ninjakilpikonnista "maailman sisällä loogisia hahmoja", eikä asiaa nähdä enää pelkkänä happofantasiana (jostain syystä). Etenkin kun Tikku tuo mukana myös psykologisen selityksen, kostamisen tematiikan. Näin ninjakilpikonnien ulkoinen syy (mutanttiulkomuoto) että sisäinen syy (murhasta kostamisen tavoite) selittyvät ja katsoja voi keskittyä olennaiseen kuten siihen miten nakkimakkaroita käytetään nunchakuina.
Tämä omituisuus on tietysti kartotettava jos puhutaan vaikkapa mutanttien vilisemästä X -men -universumista. Toisaalta esittelyyn tarvitaan myös päähahmojen esittely. Alkukertomus antaa hyvän tekosyyn esitellä hahmot nimeltä, antaa heille kuvaus persoonallisuudesta ennen kuin heidän toimintansa alkaa. Sillä ilman tätä taustoitusta se toiminta ja juonenkäänteet tuntuisivat satunnaiselta. Tutustuttaminen on hyvin tärkeää myös silloin kun maailma on periaatteessa tuttu ; Esimerkiksi Nolanin "Batman begins" on hyvin olennainen kaikille jotka tuntevat batmanin. Sillä Nolanin antama kulma hahmoon on kuitenkin omansa. Ilman tätä kulmaa sellaiset elokuvat kuin "Dark Knight" olisivat mahdottomia, koska hahmot jäisivät vieraiksi. (Siksi monissa supersankarielokuvissa rikotaankin perinteinen jatko-osan kirous jonka mukaan jatko-osan laatu on aina puolet edellisen osan laadusta. Niissä toinen osa on usein parempi kuin ensimmäinen osa, osittain juuri siksi että ei tarvitse katsoa kun nörtti tiskaa.) Näin jatko-osat nojaavatkin ensimmäisessä osassa tehtyyn alustukseen. ("Superman Returns" on tässä alustamisessa poikkeus, syy on se että Teräsmies on ikoni, eikä elokuvassa ollut mitään mainittavaa uutta kulmaa. Se viittaakin jo nimessään olevansa jatko-osa uusilla näyttelijöillä. Pidän tästä rehellisyydestä.)
Lisäksi alkukertomuksen inhimilliset hahmot toimivat samastumispintana. Ne ikään kuin pohjustavat katsojan ymmärtämään että ulkoisesta erilaisuudestaan huolimatta sankari on sisäisesti olennaisesti samanlainen. Näin sankarin sisäinen maailma tulee tutuksi ja ihminen lisäksi kokee myötätuntoa sankaria kohtaan tämän vaikeuksissa. Ilman tätä tunnetta tarina on tunteiden kannalta vain kasa efektejä ja temppuja. (Which is enough for me, but it is more than propable that it might not be enough for you.)
Ja kenties tärkein asia on se, että alkukertomukset sallivat usein hahmon kehittymisen ; Muistan kuinka minulle esiteltiin alkujaan tärkeänä jaotteluna katsoa se, onko protagonisti sankari vai päähenkilö. Sankari on ylivoimainen, usein ikoninen, omalla tavallaan tyylitellysti hyvä ja muuttumaton. Päähenkilö sen sijaan muuttuu, oppii kokemuksistaan, eikä ole välttämättä onnistuva. Klassinen sankaritarina toimii valitettavasti helposti vain kiiltokuvamaisena puhtaana efektiräimeenä jossa sanoma alleviivataan katsojan eteen. Ja yllättävän harva junttipunaniskajenkkikään pitää tämänlaista kiinnostavana (näin siitä huolimatta miten suora sukupuu heillä on).
Sankaruuden kanssa asia on vähän kuin miekkailukohtauksissa elokuvissa ; Ne ovat hemmetin siistejä, mutta jos elokuva on vain pidennetty taistelukohtaus, tulee jossain siinä 5-6 minuutin kohdalla raju väsähtäminen koko asiaan. (Siksi taistelukohtaukse ovat elokuvissa yllättävän lyhyitä vaikka ne ovatkin kaikista siistejä. Tämä on elokuvan rytmitystä, joka on estettinen taitolaji jota minä en osaa.) Athos, Porthos ja Aramis ovat valmiita ~ D'Artagnan sen sijaan odottaa kyynistymisessä oveloitumistaan. Siksi D'Artagnan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti