Seuran tuhoava voima

Suhteeni kirjoihin on hyvin henkilökohtainen ja ajatus siitä että olisin esimerkiksi ammattimainen kirja-arvostelija tai tulkitsija on suorastaan omituinen. Tämä ei ole välttämättä ilmiselvää, koska olen kirjoittanut kirjoista, elokuvista ja sarjakuvista hyvinkin usein.

Näiden kohdalla on kuitenkin hyvä huomata, että kohteet ovat yleensä populaarikulttuuria. Niiden tarinat ovat yksinkertaisempia ja helpompia keksiä. Toisaalta en useinkaan arvostele tai käsittele itse elokuvaa, vaan olen ennemminkin miettinyt jotain teemaa jota haluan käsitellä ja napannut lennosta materiaalia joka toimii esimerkkinä. Näin ollen suhde ei ole niin että ensin otan kirjan ja sitten mietin mitä tästä on sanottavaa. Sen sijaan mietin jotain muuta ja koska olen saastuttanut päätäni monenlaisella materiaalilla, sieltä löytyy sopiva esimerkki. Suhteeni on ollut tätä kautta käänteinen.

Toki joskus olen kirjoittanut kaunokirjoista tavoitteena kirjoittaa juuri tästä tietystä kirjasta. Silloin suhteeni kirjaan on kuitenkin ollut erityinen. Se on siis vaikuttanut minuun erityisen paljon ja kirjaa (tai muuta teosta) voidaan kutsua minulle rakkaaksi. Silloin olen yleensä lukenut sen monta kertaa ja niinsanotusti tutustunut aiheeseen kunnolla. (Rakkaus aiheeseen tietysti tuottaa parempaa laatua, koska tämä on kuitenkin vain tälläistä harrastelijan tulkintapuuhailua.)
Toisaalta jopa ajatus siitä että jokin taideteos tulkitaan on ongelmallinen. Sillä se joko raamittaa teoksen, jonka jälkeen tietty oma näkemys muuttuu sellaiseksi kulmaksi jolla muutkin sitä katsovat. Tällöin katsojan/lukijan ajatusprosessi suunnataan. Ja pahimmillaan se johtaa kokonaan ajatusprosessin loppumiseen. Tulkinta muuttuu mallivastaukseksi, jossa ajattelu ja prosessointityö delegoidaan "viralliselle tulkitsijalle". Tämä on ajatuksena erityisen kammottava, koska delegoinnilla rakennettu snobismi on sosiaalisesti mahdollinen toimintatapa. Tämänlainen riski on korostettua klassikkoteosten kohdalla. "Jallu" -lehden pornojuttujen tulkinnoilla snobailevat ovat harvemmassa. Kultturellia näyttelevä valitsee snobailunlähteekseen poikkeuksetta klassikoita - eikä mitä tahansa klassikoita vaan hyvin tunnettuja klassikoita.

Haaste (ei sentään raastupaan).

Siksi minua hieman hirvitti se, kun sain itselleni eilen pyynnön. Se meni seuraavasti. (Pyyntö oli hitusen pidempi mutta leikkasin siitä tämän kannalta olennaisen ytimen) ; "Joskus takavuosina luin kirjan "Sadan vuoden yksinäisyys", sain luettavakseni myös yhden gradun samaisesta kirjasta. Minä kuitenkaan en ymmärtänyt oikeastaan mitään. Ymmärsin historian tapahtumat, mutta jäljelle jäi vain kuvottava olo. Mahtoiko se olla tarkoituskin, en tiedä. Asia kiusaa kuitenkin, koska kyseessä on ylistetty teos ja tahtoisin jotenkin ymmärtää sen. Jos sinulla on mitään asiaa valaisevaa olisi mukava kuulla ja/tai lukea. Saattaahan olla että en sittenkään ymmärrä, mutta olisin ainakin yrittänyt!"

Kun näkee että käsitelty kirja on erittäin hienostunut "nobelkirja", ja peräti kirja jonka olen "vain lukenut" mutta se ei ole tehnyt silloin minuun aivan hirveää vaikutusta. Kirja on siis luettu, mutta en saanut siitä mitään mullistavaa vaikutusta itseeni. Tässä mielessä se ei ole oikein koskettanut ja kirja on jäänyt vieraaksi. (Toisin kuin Batman joka koskettaa ja Jallu joka saa koskettamaan...) Kun huomioi alustukseni, lienee selvää että teos edustaa minulle ns. maksimaalista haastetta likimain kaikissa mahdollisissa tavoissa. Ajatus siitä että "kukko laulaisi käskien" ja kykenisin tuottamaan valaisevia ideoita juuri tiettyyn teokseen oli suorastaan hieman hirvittävä. Siksi en luvannut mitään. Kuitenkin sain aikaan jotain. (Kukko ei kenties laula käskien, mutta snobistinen kukkoilija on valmis tekemään blogauksia..)

Ja kuten kaikki parhaat vastaukset, tämäkin tuli sitten lopulta unessa.

Otin ratkaisevaksi avaimeksi juuri yllä olevan ongelmani. Ongelman joka korostaa sitä että lukeminen on yksilöllinen ja omaa prosessointia vaativa asia jolle sosiaalinen haaste on ongelma. Lukeminen yksinäisessä ylhäisyydessä rikkoutuu kun joku esittää haasteen. Mieleeni tuli että kenties tämä on juuri jotain samanlaista kuin mitä tuossa kirjassakin tapahtuu. Siinä tuhoutuu kylä, minulta yksinäisessä ylhäisyydessä tehty omakohtainen tulkitsemiskupla. Ja kun kirja on kerran yksinäisyydestä, niin "miksipä ei"? Tämän oivalluksen jälkeen jatkaminen oli helppoa. Lisäksi käytän ratkaisun avaimenani varsin käytetttyjä ja helppoja keinoja. Kirjan otsikkoa "Sadan vuoden yksinäisyys". Kolmantena asiana on antropologisen katsantokulman valinta, joka on tosin jo "pieni oivallus" eli se on kohtuu helppo keksiä mutta ei mitenkään aivan alleviivatun ilmiselvä. (Näin saadaan selville esimerkiksi se, että kirjassa oleva etäännyttävä tyyli on itsetarkoituksellista, korostaen juuri sitä yksinäisyyttä josta kirja kertoo.)
1: Näiden lopputuloksena syntyy tulkinta, joka ei kenties ole muuta kuin "kirjan raiskaamista näillä valitsemillani työkaluilla". Mutta en tiedä onko etenkään kaunokirjallisuuden kohdalla tulkinnalle olemassakaan parempaa määritelmää kuin "yritys ymmärtää".

Yksinäisyys joka kestää sata vuotta.

Otsikko on kirjan kohdalla usein olennaisen tärkeä. (Usein elokuvassa ja kirjassa painottuu sisältö, mutta otsikko on yleensä yllättävän tärkeä.) Se yrittää tiivistää kirjan tai teemoittaa sen. Kirjassa käsitellään yksinäisyyttä joka kestää sata vuotta. Kirja taas kertoo usean sukupolven ajan Buendia suvun tarina tarinaa. Tarinaa joka tapahtuu pienessä kylässä nimeltä Macondo. Koska henkilöt eivät elä noin kauaa, ja koska kirja seuraa hyvin monen sukupolven verran tapahtumia, kyseessä on siis suvun ja kylän tarina.

Kirjassa mielenkiintoista on se, että kylän olemassaolo on erityksessä olevaa. Sen perustaja, José Arcadio, on luova keksijä. Kuitenkin kylä itse näyttää elävän yllättävänkin muuttumattomana. Esimerkiksi José Arcadio ja Aureliano -nimisiä henkilöitä on kirjassa hyvin useita. Syynä on se, että innovaation sijasta kylässä nojataan perinteisiin.

Tämä on merkittävää, koska kirjan alussa kylään tulee erilaisia tieteen ihmeitä näyttäviä mustalaisia. Teknologia näyttää ulkopuolisen maailman lelumaisuutena. Tämä korostaa sitä että eristynyttä kylää on katsottava ikään kuin antropologin silmin. Kylä elää omassa logiikassaan, "omissa maailmoissaan". Omassa kuplassaan. Mielestäni tämän tulkintakulman valintaa puolustaa sekin että kirja edustaa maagista realismia. Siis näkemystä jossa kuvaus on arjen sävyttämää, mutta aina välistä tapahtuu taianomaisia asioita. Näitä taianomaisuuksia ei kuitenkaan korosteta ihmeinä, vaan niiden kuvaustapa on olennaisesti samanlaista kuin muunkin maailman kuvaaminen.

Tämä kulma on hyvä tuoda esiin, koska länsimaisessa maailmassa ihmeisiin suhtaudutaan korostetusti. Ihmettä pidetään omituisena ja korostettavana harvinaisena asiana. Jos ajatellaan että Macondon kylän maailmankuvassa taikuus on luonnollinen osa arkea ja elämää, ihmeitä ei alleviivata. Itsestäänselvyys ja normaali kun ei sellaista tarvitse. Tämä korostaa sitä että tarinaa ei ole kerrottu länsimaisen maailmankuvan läpi, vaan että enemmänkin kyläläiset itse ovat kuvanneet asiat siten kuin heidän todellisuuskuvansa on siitä tarinoita kertoneet. Tässä mielessä kirjan voi nähdä kuvaavan jotain muuta kuin "puhdasta luonnontieteellistä/faktuaalista asioiden tilaa". Se kuvaa sitä miten kylän menneisyys nähdään ikään kuin kyläläisen silmin. (Näin voi tehdä vaikka kirja onkin fiktiota, se ei siis kuvaa todellista kylää vaan tässä kirjassa kuvattuja asioita. Kirjat eivät ole totta, mutta niissä kuvataan jollain tavalla jonkinlaista todellisuutta.)

Yksinäisyys: Yksin yhdessä - Yhdessä yksin.

Kirjassa on hyvin tarkkaa kuvausta. En ole yleensä pitänyt siitä että kuvaamiseen kulutetaan hirvittävän paljoa tilaa. Mutta tässä kirjassa se on oleellista. Sillä tämä korostaa sitä, miten kirja on erilaisessa todellisuuskäsityksessä kuin mitä lukija on. ; Tämä näkyy siinä että kirjoittaja kuvaa hyvinkin julmia asioita, kuten verilöylyjä, sävyillä joissa on mukana jopa humoristisuutta. Márquezin tyylissä onkin tässä kohden hyvin paljon asennetta joka on tuttu makaabereista absurdeista komediallisista sarjakuvista. Sellaisista kuin "Raakaa lihaa" tai "Saako tälle edes nauraa". Toinen hyvin silmiinpistävä asia on se, että kirjassa on seksikohtauksia, joita on kuvattu tavalla joka voi tuntua lukijasta varsin ikävältä. Intohimoa kuvataan jonain joka näyttää irstaalta, mutta on kuitenkin inhimillistä ja elämältä tuntuvaa. Kirjassa tasaspainoillaankin tässä ristiriitoja synnyttävässä maailmassa hyvin paljon.

Samat nimet, omituinen asenne väkivaltaan ja erotiikkaan, ja muut vastaavat ovat varmasti jotain joka tuntuu lukijalta omituiselta. Tämä etäännyttää häntä kirjasta ja tekee vaikeasti ymmärrettävyyden tunteen. Mutta koska "antropologista asennetta tavoitteleva lukee teosta", niin tämä kuvastaa juuri sitä että kylä on eristyksessä, se elää omassa ymmärryshorisontissaan. (Tätä korostaa myös kylän eksoottinen ja eristynyt sisältö.)

Kirja kuitenkin käsittelee yksinäisyyttä myös yksilötasolla. Tämä ei ole aivan ilmiselvä huomio ; Jos teos olisi autiolla saarella elävän erakon olemisesta ja tekemisestä kertova teos, yksinäisyys olisi korostetumpaa. Kuitenkin tässä kirjassa on kysymys sukusaagasta, jossa ollaan tiiviissä yhteisössä. Tämä kirja kuitenkin korostaa myös sitä, miten ihminen voi olla totaalisen yksin keskellä ihmisjoukkoa. Se, että kaikki ovat sukua keskenään ja tietävät toisensa eivät muuta asiaa. Tai jos muuttavat, niin kenties jopa pahentavat. Buendian suvun toimet ovat sisäsiittoista hässintää, mutta he ovat silti yksin "koska yhteisö".

Itse asiassa tästä kahden yksinäisyyden luokasta voidaan saada irti jotain jonka koen itse olevan kirjan tulkinnan kannalta olennainen;
1: Tosiasiatasolla katson että vaikutukset ulkomaailmaan ovat kylälle erityisen tuhoisia. Sodat ja muut ihmiset muuttavat kyläyhteisön. Globalisaatio tuhoaa tässä mielessä "luonnontiede/faktatasolla" kylän. Tämä ongelma on tunnettu pulma arkeologiassa ja antropologiassa. Kylä elää omassa todellisuudessaan sen omilla sisäisillä ehdoilla. Ja väliintulo muuttaa koko systeemiä ja on sille tuhoisaa. Tässä mielessä kylä on olemassa vain siksi että se on yksin.
2: Kylän maailmankuva taas kertoo yksilötasolla tarinaa. Tässä pääteemana on se, että yksilö ei saa elää yhteisön yli. Onkin huomattavaa miten saparohäntäisen lapsen syntyminen on ongelma joka tuhoaa kylän. Tämä tuho on tarinoiden mukaan ennustettu ennalta. Ja syntymiseen johtavat toimet johtuvat siitä että henkilö purkaa yksinäisyytensä ; Kylä toimii omassa maailmassaan joka kieltää tietynlaisen itsetoteutuksen koska on ennustettu että se tuhoaa kylän yhtenäisyyden ; Kylä vahtii ja vartioi ja ihminen on tämän valvovan silmän alla yksin ja yrittää piilotella asioita. Näin jokainen elää tarkkailun alla. Kirjan ainut aidosti onnellinen parisuhde rikkoo "kylän mielestä tarpeellisen yksinäisyyden" ja tämä paradoksaalisesti rikkookin kylän maailmankuvan eheyden kyseenalaistamalla sen. Sen jälkeen kylä ei oikeastaan voi tehdä mitään muuta kuin "sulaa sateeseen".

Tässä kirjassa olemassaolo riippuu yksinäisyydestä hyvin monilla eri tavoilla. Siksi kylän näkökulma tapahtumiin kerrotaan. Kertominen joka on sosiaalinen tapahtuma voi luonnollisesti tapahtua vasta kun yksinäisyys on rikottu.