lauantai 17. heinäkuuta 2010

"Paskat Genrekirjoittajat".

Eräs tuntemani teologi on lukenut miljoonien muiden tapaa Dan Brownin tuotantoa. Hänen kommenttinsa esimerkiksi "Da Vinci -koodista" oli typerryttävä yllätys siitä miten kirjassa ei ollut mitään omintakeisuutta : Kirja lähinnä teki kokoelman aiheesta tehdyistä salaliittohömpötyksistä, ja sitoi tarinaan höysteeksi muutaman kioskin pulmapähkinän tasoisen ongelman ja löyhän juonen. Hänen kommenttinsa oli että Brown on "Genrekirjailija. Paska genrekirjailija."

Kuitenkin eräällä tavalla Brown osuu kultasuoneen juuri tämän vuoksi. Se, mitä hän kutsuu kliseeksi on toiselle "klassikko". Samassa seurueessa ollut homeopaatikko innostui koska kyseessä olivat "ikuiset totuudet". Toki hänkin myönsi että "Da Vinci -koodi" on seikkailukirja eikä tiedekirja, mutta että kirjassa olevat asiat ovat silti totta. Hänestä Brown oli siis vain tehnyt taustatutkimusta. Ja että pian aiheesta ilmentyisi myös ihan oikeaa tiedettä, jolle kirja on voinut toimia olennaisena kimmokkeena.

Tämä innostus korostaa sitä, miten näissä näkemyksissä perinteellä on vahva arvo. Menestys ei tule sillä että keksitään uusia ja luovia ideoita, vaan sillä että osataan tehdä jotain joka on riittävän tuttua.

Nämä ajatukset tulivat mieleeni kun luin L. Ron Hubbardin teoksia. Dianetiikkaa tuli toki koeteltua monilla keinoin. Skientologia on tullut tutuksi erikoisista kertomuksistaan. Esimerkiksi Xenu -tarina on varsin skifimäinen. Ne muistuttavat ajoista jolloin sittemmin "oma avun miljonaääriksi" muuntautunut mies oli aiemmin epäonnistunut scifikirjoittaja. Nämä kauaslentoiset ajatukset antoivat tietysti odotuksia siitä, että jutut olisivat kovastikin hmm.. ekstriimejä.

Kuitenkin teokset, joita saimme ilmaiseksi tuhottomasti ja tuhoisasti käyttöömme, olivat aloittelijoille tarkoitettuja. Se, mikä niissä yllätti olikin se, miten kirjat olivat kokoelma Hubbardin ajan populaarin psykologian ja uskontojen yhdistelmää. Joka oltiin sidottu yhteen todella arkijärjenmukaisesti. Hubbard onkin itse asiassa ottanut osan behaviorismista, ihmiset ovat eloonjääntikoneita joilla on automaattisia sulakkeita jotka ohjaavat käytöstä. Hän on ottanut psykoanalyysistä traumatisoitumisen ja yhdistänyt sen edellisen kanssa - samanaikaisesti kun hän sanatasolla muistuttaa hylänneensä molemmat näkemykset, sekä psykoanalyysin että behaviorismin, vajavaisina. Kaikki sidotaan tiedepositiivisuuteen, jossa ihminenkin on virheettömästi ajatteleva kone jota vain häiritsevät saadut kokemukset kivusta ja toisten sanomisista. Ja kaikkeen sidotaan ajalle ominaisesti ydinsodanpelko valinnassa jossa on otettava joko "tähtitaivas" tai "ydinpommi". (Nykyisin nämä ovat selvästi ajan syömiä mutta minun on helppo kuvitella niiden vaikutus aikana jolloin yleinen ydinsodan pelko oli paljon nykyistä kovempi.)

Luettuani kaikki Hubbardin aloittelijoille suunnatut kirjat, huomasin että kaikki ajatukset oli itse asiassa napattu jostakin. Kyseessä oli kokoelma kliseitä. Juuri tämä lienee suurena tekijänä skientologian (taloudellisen joskaan ei eettisen) menestyksen takana.

Ei kommentteja: