torstai 15. heinäkuuta 2010

A man of notoriously vicious and intemperate disposition.

Elokuvan "Constantine" (anti/super)sankari esittelee itsensä nimeltä katselijoille ja häädettävälle demonille. Hän lausii "This is Constantine. John Constantine. Asshole." Tulkinta tarjoaa tässä kohden kaksi tapaa katsoa sanaa "asshole" -ja molemmat niistä ovat tietysti oikeita tapoja. Ensimmäisen mukaan Constantine pilkkaa demoneja. Toisen tulkinnan mukaan identifioiva määritelmä joka koskee Constantinea itseään.

Toisessa elokuvassa, "Unforgivenissä", on tarina, jonka (anti)sankarilla on synkkä menneisyys. Jokin josta hän koko elokuvan ajan sanan tasolla pyrkii irrottautumaan. Lopulta hän kuitenkin paljastaa raaputettaessa karvansa, ja "parannettu menneisyys" palaa takaisin : Siksi elokuva päättyykin tilanteeseen jossa vastavoimaa edustava sheriffi selittää että "I don't deserve this. To die like this. I was building a house." ja sankari selittää "Deserve's got nothin' to do with it.". Teko ei ole oikeudenmukaisuudella oikeutettu, objektiivisen rankaisun ja tuomitsemisen sijasta käytetään subjektiivista lynkkaamista ja kostamista.

Tämä on tärkeä asia, joka sopii hyvin minuunkin. Malliesimerkkinä toimikoon tuore tapaus. Argumenttitasolla koen olevani perusteltu. Mutta sosiaalisella tasolla kysymys on juuri samasta asiasta kuin mitä elokuvaesimerkkini valaisevat. Kokonaisuus ei ole mitään sellaista, jota itseään kunnioittava miekkamies voisi hyväksyä.
1: Jos tälläisestä kiistatilanteesta olisi järjestetty juridinen kaksintaistelu, olisi minun oikeudenmukaisuuden vuoksi liityttävä kaksintaisteluun kuolemaan asti. Japanilainen perinne tunsi pahoittelun osoittamiseen vielä makaaberimpia merkkejä, seppuku oli sotilaan keino - häneltä vapaaehtoisen pakon edessä sosiaalisesti velvoitettu tapa - näyttää pahoittelunsa. Moderni teollis-sivistynyt maailma ei tälläisiä tunne. Mikä tietysti kirvoittaa kielenkantoja. (Luultavasti teollis-sivistys tässä kohden on ihan hyväkin asia. Or at least I'm alive to say that a loud.)

Olen tietoisesti valinnut olevani takaisinkompensoija. En tunne etiikkaa, joten päättelen että kaikki toimivat kultaisen säännön periaatteen mukaan. Joten saan kohdella muita kuin tulkitsen heidän kohtelevan minua. Ongelma on sanan "tulkinta" -kohdalla. Kun perusluonteeni on epäluottamus, ja luottamukseni ansaitaan, on kohtaamiseni aluksi lähes poikkeuksetta jonkinlainen tulikasteen ja initiaatioriitin yhdistelmä : Oletan pahaa ja näen juuri sitä. Muu on ikään kuin todistettava. Näin kipinät ja rumat sanat lentävät vähintään minun puoleltani. Tämän jälkeen todisteet on saatu ja rajat ovat selvät - mitkä ne sen tietyn yksilön kanssa sitten ovatkin.

Yllättäen initiaation jälkeen olen melkoisen harmiton ja epäaggressiivinen. Ero voi jopa yllättää. Syy on yksinkertaisesti se, että tämän jälkeen Roolit ja Osat ovat selvät. Ongelmana tässä on "Casablanca" -elokuvan tapainen ystävyys. Kun lausutaan sanat "I think this is the beginning of a beautiful friendship" on syytä lopettaa koko elokuva siihen.
Tämä voisi olla anteeksipyyntö, jos kirjoittaja uskoisi koko konseptiin.

2 kommenttia:

Tupla-J kirjoitti...

Anteeksi takaisin.

Anteeksipyynnöissä on se jännittävä piirre, että ne kysyvät kosolti nöyryyttä. Tämän asian ääneen sanominen tietysti antaa minulle tässä kirjoittamastani ylpeyden aiheen, mutta enpä malta jättää sanomatta, kun näin sen koen kuitenkin.

Toinen asia on se, että vaikka naulan, jonka suutuspäissään on aitaan lyönyt, vetäisi ulos, on aidassa sen jälkeen joka tapauksessa reikä. Naula on jättänyt jälkensä.

Sen tiedon kanssa on kuitenkin paljon helpompi tulla toimeen, kun ymmärtää, että nauloja reikineen on itse kunkin aidassa, jotkut paremmasta ja jotkut huonommasta syystä. Se ei niitä oikeuta, mutta antaa perspektiiviä niiden varsinaisesta merkityksestä.

Ajattelin eilen mielessäni sinusta paljon rumia asioita, koska halusin purkaa sinuun suuttumukseni siitä, että olin paitsi käyttäytynyt huonosti myös tajunnut siksi asiasta huomautuksen aiheelliseksi, vaikka sävyltään koinkin niiden ampuvan yli. Typeryyttään on vaikea myöntää silloin, kun se lentää päin naamaa voimalla - jo sen ymmärtäminen tuntuu rangaistukselta.

Spammata en koettanut, vaan selaimeni itselleni epäselvästä syystä kaatui joka kerta kun laitoin kommentin, luulin sen johtuneen niiden pituudesta, ja koetin hetken päästä uudelleen vähän lyhennettynä.

Oma huumorinsa on pitää itseään korkealentoisena ihmisenä ja silti havaita pienten asioiden liikuttavan näinkin paljon - luulisin tämän pätevän meistä molempiin. No, palautus maan pinnalle tekee hyvää, niin kirpaisevaa kuin se onkin.

Tuomo "Squirrel" Hämäläinen kirjoitti...

Usein koko "korkealentoisuus" ja "syvällisyys" ovat keinotekoisia. Esimerkiksi syvällisyys näyttää olevan enemmän aihe, kuin käsittelyn argumenttien laatu. Minulle hienostuneisuus on sitä että kykenee kirjoittamaan ilman argumenttivirheitä ja saamaan tulosta. Joku toinen pitää syvällisenä sitä että sanoo "kun mä tunnen Jeesuksen armon niiq sydämes" ja jauhaa tästä ahkeran monomaanisesti kaikille.

Siksi minua ei ihmetytä havaita pienten asioiden liikuttavan. For me everything matters. Elämä on lyhytaikainen, ja minulle juuri tämä ajallisuus ja rajallisuus tekevät kaikesta merkittävää. Asiat menevät ohi. On hyvä miettiä miten aikansa käyttää, kun sitä ei ole ääretön määrä käytössä. (Vähän sama kuin köyhyys pakottaa miettimään rahankäyttöä rationaalisesti. Jos on rajaton tili, voi vaikka kylpeä alastomien mallin mitat täyttävien orjien kylvettämänä shampanjassa.)