Eilen töistä tullessani lähdin Rekolasta junasta. Joku aggressiivinen tuntematon mies huuteli jotain perääni. Nousi penkistä ja siirtyi vaunun aulaan. Tarkoitus oli selvästi tulla asemalle perässä. Nyrkki oli ojossa ja jotain huutelua oli.
En ollut tavannut henkilöä, en ollut edes koskenut häneen. Ja itse asiassa en edes ollut katsonut häneen päin junassa. Olimme eri riveissä, hän istui penkillä jonka ohi kävelin.
Pyysin anteeksi, joten hän lopetti rynnistelynsä niin että ei jäänyt asemalle. Jos ei olisi, olisin todennäköisesti lyönyt naamalle takille, näin häirinnyt näkemistä ja sitonut kädet toimintaan ja potkinut tällä ostetulla ajalla suoraan miehisyyteen. Nyt en tarvinnut tätä B -suunnitelmaa.
En tiedä mitä pyysin anteeksi. Mutta tärkeintä on, että sain. Tälläinen kommunikaatio ihmisten kanssa on aina hyvin mukavaa.
Tarinassa on tärkeämpikin opetus. Usein ärhentelyssä on jokin moraalinen närkästys. Ehkä minä vain näytin vaikkapa homoseksuaalilta hattuni kanssa, joten kyseessä oli selvästi provokaatio minun osaltani. (Tai jotain sen tapaista, kuten Maanselkä meille opettaa) - Kenties sitten olen vain niin ruma että se on rikos ihmisyyttä vastaan, että kännistä ärsytti.
Merkittävää ei ole se, että mitä se moraalinen närkästys on, tai onko se edes aidosti eettistä. Närkästys on yleensä aitoa, joskin se varsin usein kumpuaakin räyhääjän aatteellisesta yksisilmäisyydestä, itsekkyydestä, ylpeydestä ... joiden arvo näiden eettisten päätelmien teosta voidaan asettaa varsin kyseenalaiseksi.
Kysymyksessä on tätä kautta yleensä jonkinlainen valtapeli. Siksi yksi varmimmista ja toimivimmista itsepuolustuksellisista tempuista ei ole munille potkiminen. Se on sitä, että vaikka myöntää toiselle ääneen että hän on voittanut. Tai pyytää anteeksi vaikka ei tiedä mitä oli tehnyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti